Piinatun naisen kosto ajoi intohimomurhaan - Englannin viimeinen kuolemaan tuomittu nainen teloitettiin yli 60 vuotta sitten

Heinäkuun 13. päivän aamuna vuonna 1955 Lontoossa sijaitsevan Hollowayn vankilan kuolemaantuomittujen sellissä vaalea 28-vuotias nainen heräsi elämänsä viimeiseen aamuun.

Ruth Ellis vietiin vartijoiden saattelemana sellin takana sijaitsevaan teloituskammioon. Pyöveli veti valkoisen hupun kuolemaan tuomitun naisen kasvojen yli ja asetti hirttoköyden tämän kaulaan. Ruth Ellis putosi pimeyteen.

Ellis olisi ehkä pelastunut hirsipuulta, jos koko totuus hänen traagisesta elämästään olisi tullut oikeudenkäynnissä esiin.

Petos jätti ikuisen haavan

Ruth Neilsonin surullinen tarina alkoi lokakuun 9. päivänä vuonna 1926 Pohjois-Walesissa, Rhylin merenrantakaupungissa. Hänen syntyessään kaupunkia ravisteli ankara hiekkamyrsky kuin enteenä dramaattisesta elämästä.

Ruth oli neljäs muusikko Arthur Neilsonin ja tämän belgialaissyntyisen vaimon Berthan viidestä lapsesta. Ruthin isosisko Muriel on paljastanut myöhemmin, että heidän isänsä käytti häntä ja Ruthia seksuaalisesti hyväkseen, kun tytöt olivat murrosiässä. Seurauksena tästä Muriel oli synnyttänyt poikavauvan.

Ei ihme, että Ruth alkoi inhota poikia. Hän vihasi myös vaatimatonta työväenluokkaista taustaansa ja unelmoi hohdokkaammasta elämästä.

Sodan syttyessä Neilsonit muuttivat Lontooseen ja 14-vuotias Ruth sai töitä tarjoilijana. Vuonna 1943 hänen elämäänsä astui ensirakkaus, ranskalainen sotilas Andrea McCullum. Kun Ruth tuli lyhyen romanssin seurauksena raskaaksi, mies kosi häntä.

Sulhanen osoittautui kuitenkin petturiksi, sillä hänellä oli jo Kanadassa vaimo ja kolme lasta. Ruth itki päiväkausia. Kun kyyneleet viimein tyrehtyivät, luottamus miehiin oli mennyt.

Ruthin poika, Clare Andrea, syntyi syksyllä 1944. Yksinhuoltajaäiti elätti itsensä ja vauvansa poseeraamalla valokuvaajan mallina.

Hänen ollessaan kerran viettämässä iltaa eräällä klubilla paikan omistaja tarjosi sievälle tytölle työtä paikan emäntänä. Työ merkitsi menolippua pois köyhyydestä.

Ruth tajusi pian, että toimenkuvaan kuuluisi drinkkien tarjoilemisen lisäksi myös seksuaalisia palveluksia.

Perhehelvetti

Eräs baarin vakioasiakkaista oli nelikymppinen hammaskirurgi George Ellis. Ruth ei ollut rakastunut Georgeen, mutta mies tarjosi kodin Ruthille ja hänen kuusivuotiaalle pojalleen. Marraskuussa 1950 Ruthista tuli George Ellisin vaimo.

Ruth huomasi pian joutuneensa keskelle perhehelvettiä. George oli alkoholisti, joka saattoi kiskoa Ruthia hiuksista tai hakata tämän päätä seinään.

Ruthista paljastui nalkuttava, pakkomielteisen mustasukkainen ja omistushaluinen nainen, joka epäili miehensä pettävän häntä.

Yhteisen tyttären, Georginan, syntymä talvella 1951 ei pelastanut liittoa. Miehensä painostuksesta Ruth antoi tyttärensä adoptoitavaksi ja muutti pois yhteisestä kodista. Avioliittoa ei ollut kestänyt vuottakaan.

Muistellessaan myöhemmin entistä vaimoaan George piti tapanaan kertoa: ”Pelkäsin häntä kuollakseni. Häntä hallitsi intohimoinen, kontrolloimaton, mielipuolinen mustasukkaisuus.”

Tyhjiä lupauksia

Jäätyään taas yksinhuoltajaksi Ruthia kohtasi odottamaton onnenpotku: hän sai työpaikan uuden, Little Club -nimisen yökerhon johtajattarena.

Ruth värjäsi kastanjanruskeat hiuksensa platinanvaaleiksi jäljitellen Marilyn Monroen tyyliä. Hän tunsi vihdoin menestyvänsä elämässään.

Jo klubin avajaisiltana Ruth kohtasi miehen, joka tuli muuttamaan hänen kohtalonsa ikuisiksi ajoiksi.

Ruthia kolme vuotta nuorempi David Blakely oli vauraan lääkäriperheen työtä vieroksuva poika, joka ei ollut kiinnostunut naisten valloittamisen lisäksi muusta kuin kilpa-autoista. Naiset olivat aina hemmotelleet samettisilmäistä playboyta.

Eräs entinen opiskelutoveri kuvaili Davidia kaveriksi, joka sai sadistista nautintoa loukatessaan toisia.

Ruthista ja Davidista tuli rakastavaiset, mikä ei estänyt Davidia menemästä kihloihin toisen tytön kanssa. Mutta tekipä tämä hurmaava lurjus mitä tahansa, Ruth oli aina valmis antamaan anteeksi.

”Asetin hänet korkeimmalle jalustalle. Hän ei voinut tehdä mitään väärää.”

David osoittautui yhtä väkivaltaiseksi kumppaniksi kuin George Ellis. Ruthilla oli aina huuli halki tai silmä mustana. Hän ei suostunut kuitenkaan olemaan uhri, vaan löi samalla mitalla takaisin.

Riitojen jälkeen David palasi vannoen rakkauttaan ja pyytäen Ruthia vaimokseen. Ruth uskoi tyhjiin lupauksiin, vaikka sisimmässään hän tiesi, että Davidin luokkatietoinen äiti ei hyväksyisi prostituoitua miniäkseen.

”Tulet aina ryömimään takaisin luokseni”, David sanoi hymyillen julmaa hymyä. Hän tiesi, että Ruth ei voinut vastustaa häntä.

Pian Ruth löysi uuden vakavasti otettavan ihailijan. Tämä oli varakas tupakkakauppias Desmond Cussen, joka rakastui kovia kokeneeseen blondiin tosissaan. Ruthin sydämeen mahtui kuitenkin vain yksi mies – David. Hän ripustautui tähän yhä pakkomielteisemmin, vaikka sai jopa keskenmenon miehen lyötyä häntä vatsaan.

Mikään ei voinut estää tapahtumien vyörymistä kohti traagista loppuhuipennusta.

Loukatun naisen kosto

David oli luvannut viettää pääsiäisen pyhät Ruthin kanssa, mutta ei edes soittanut. Ruth vietti elämänsä synkimmän pitkänperjantain juoden ja tupakoiden. Kaikki Ruthin elämän tärkeät miehet olivat pettäneet hänet ja käyttäneet häntä hyväkseen. David oli loukannut hänen ylpeyttään syvemmin kuin kukaan muu. Katkeroituneen naisen mielessä alkoi tykyttää pakkomielteinen ajatus: kosto.

Ruth arvasi, että David oli mennyt viettämään viikonloppua hyvien ystäviensä Ant ja Carole Findlaterin luokse Pohjois-Lontoossa sijaitsevaan Hampsteadiin. Desmond Cussen ajoi hänet näiden talolle.

Kun Ruth soitti Findlaterien ovikelloa, kukaan ei tullut avaamaan. Kun hän yritti tavoittaa näitä puhelimella, luuri lyötiin hänen korvaansa.

Ruth jatkoi nöyryyttävää vakoiluaan koko viikonlopun. Kun David poistui talosta erään toisen miehen kanssa sunnuntai-iltana, Ruth seurasi kaksikkoa läheiseen baariin. David ei huomannut pubin seinää vasten painautunutta mustaan takkiin verhoutunutta vaaleatukkaista naista.

Davidin tullessa ulos pubista Ruth astui esiin ja ampui.

David yritti juosta pakoon, mutta nainen seurasi häntä ja laukaisi häneen vielä neljä luotia. Paikalle osunut keski-ikäinen Yulen pariskunta katsoi kauhuissaan, kuinka verilätäkössä makaava David rukoili katseellaan armoa.

Ruthin laskiessa aseen se laukesi vielä kerran. Luoti meni rouva Yulen käden läpi.

Ruthilla oli savuava revolveri kädessään, kun hänet vietiin murhasta syytettynä poliisiasemalle ja sieltä Hollowayn vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiä.

Tunnustus

Oikeudenkäynti alkoi kesäkuun 20. päivänä 1955. Ruth ilmestyi syytettyjen aitioon tyylikkäässä asussa ja hiukset vankilan johtajan erikoisluvalla juuri blondattuina.

”Oli ilmeistä, että ampuessani häntä (Davidia) aikomuksenani oli tappaa hänet,” Ruth tunnusti.

Oikeussalissa kuului kohahdus. Murhaaja oli tunnustanut syyllisyytensä ja sinetöinyt kohtalonsa. Valamiehistö näki edessään kovapintaisen alamaailman naikkosen, joka oli murhannut kylmäverisesti yläluokkaisen rakastajansa, koska tämä ei ollut suostunut ottamaan häntä vaimokseen.

Mitään, mikä olisi näyttänyt Ruthin inhimillisemmässä valossa, ei tullut päivänvaloon. Davidin väkivaltaisuutta peiteltiin eikä Ruthin menneisyyttä väkivallan ja seksuaalisen hyväksikäytön uhrina nostettu esiin.

Valamiehistöltä kesti vain 14 minuuttia harkita päätöstään.

Turhat vetoomukset

Kun tuomio ”syyllinen” kajahti salissa, Ruth otti uutisen vastaan ilmeenkään värähtämättä. Hänen rauhallisuutensa tuntui epäinhimilliseltä.

Ruth ei näyttänyt surevan edes äidittömiksi jäävien lastensa kohtaloa. Hänen pojastaan Andreasta kasvoi henkisesti tasapainoton ja äitinsä kohtalon traumatisoima aikuinen, joka teki itsemurhan vuonna 1982.

Vuosisadan kuohuttavimpiin lukeutunut intohimorikos sai paitsi Britannian lehdistössä myös kansainvälisissä medioissa valtavasti huomiota. Monien mielestä kuolemantuomio oli barbaarinen ja epäinhimillinen. Ruth vetosi tunteisiin, olihan hän nuori, kaunis ja kahden pienen lapsen äiti.

Ruth kulutti elämänsä viimeiset viikot lukien Raamattua ja kirjoittaen jäähyväiskirjeitä. Hän katsoi ansaitsevansa kuolemansa, vaikka ei katunutkaan tekoaan.

Tuomari oli vedonnut sisäasiainministeriöön, jotta Ruth olisi tuomittu murhan sijasta taposta. Tällöin hän olisi säilyttänyt henkensä ja istunut muutaman vuoden vankilassa. Armahdus evättiin. Tajutessaan, että kaikki toivo oli mennyt, tyyneyden naamio murtui ja Ruth sopersi itkien:

”En halua kuolla.”

Teloituspäivän aamuna Hollowayn ulkopuolelle oli kokoontunut tuhatpäinen joukko ihmisiä, jotka lauloivat ja rukoilivat tuomitun puolesta.

Ruth Ellis jäi rikoshistoriaan viimeisenä Englannissa teloitettuna naisena. Kuolemanrangaistus poistettiin Britanniasta lopullisesti vuonna 1969.