Seura testasi tiekirkot – osoittautuivat jännittäviksi taukopaikoiksi

Jaa artikkeliTilaa Seura
Orimattilassa on komea kirkko, joka on valmistunut 1866. Se on yksi Suomen tiekirkoista. © Vesa Tyni/Otavamedia
Luuletko, että Tiekirkot ovat tylsiä taukopaikkoja? Olet väärässä.

Lahden Ristinkirkon Vapauden hengetär toivottaa tulijan tervetulleeksi. Patsaan on sunnitellut Wäinö Aaltonen.

Ruumisarkku on pikimusta. Sen kantajat, nuoret komeat miehet, ovat pukeutuneet täydellisesti istuviin mustiin pukuihin.

Muukin saattoväki on harvinaisen tyylikästä.

Ainoastaan aurinkolasit uupuvat vaikutelmasta, että kohta täällä, Orimattilan kirkossa, kuvataan Kummisetää.

Olen saapunut tänne testaamaan, millaisia taukopaikkoja Tiekirkot ovat. Näin niitä mainostetaan:

Jarruta taivaalliselle tauolle Tiekirkkoon! Kesäisessä Suomessa on avoinna lähes 300 kirkkoa pääteiden varsilla etelästä pohjoiseen. Astu peremmälle, vietä hetki rauhassa, kauneudesta ja pyhästä nauttien. Talleta reppuusi ripaus siunausta ja jatka matkaasi iloiten.

En kuulu kirkkoon, enkä sen vuoksi todennäköisesti Tiekirkkoonkaan, mutta haluan tietää, olisiko kirkoista haastajiksi huoltoasemille. Ja käykö niissä kukaan.

Orimattilan kirkko on mahtipontisen hieno, ja sen suuret kaari-ikkunat tuovat mieleeni jostain syystä Harry Potter -elokuvat, vaikken ole nähnyt niistä yhtäkään.

Nyt pitäisi enää uskaltaa astua sisään.

Vessattaa

Orimattilan kirkossa pääsi tauon aikana hautajaisiin.

Avaan kirkon pääoven, ja päädyn välitilaan. Avaan toisen oven. Ja tupsahdan keskelle hautajaisia.

Kamalaa. Äkkiä ovi kiinni.

Kierrän kirkon sivustalle, ja löydän toisen oven. Se on auki. Kai se olisi kiinni, jos siitä ei saisi mennä.

Olen taas eteisessä, mutta se johtaa onneksi kirkkosalin takapenkkien tienoille, käytävän päähän. Käytävän toisessa päässä on arkku.

Se musta ruumisarkku.

En suostu perääntymään, ennen kuin olen löytänyt vessan. Tiekirkko-sivustolla tämän kirkon kohdalla oli wc-merkki. Se on lupaus, jota ei saa rikkoa.

Vessa on taukopaikassa tärkeintä. Ainakin tällaiselle keskiäkäiselle täti-ihmiselle. Sen sijainti on nyt pakko saada selville, oli sisällä hautajaiset tai ei.

Urkuparvelle pyrkii nuori nainen, näyttää olevan henkilökuntaa.

Anteeksi, missä täällä on vessa?

Voi, minä en tiedä, nainen sanoo. Kertoo olevansa kesäkanttori.

Nyt on ihan pakko tiedustella, eikö hän käy työpaikallaan vessassa.

Käy toki, mutta henkilökunnan vessassa sakastissa. Sieltä löytäisin kuulemma myös Tiekirkko-oppaan. Jos siis ensin löytäisin sen sakastin.

Mutta löydän vessan. Se on metrin päässä ulko-ovesta, kaarevan seinän takana.

Haluaisin jättää oven auki. Salissa soi Albinonin Adagio.

Naurattaa

Ruotsalaiset Ingvar ja Vasti Blomgren kiersivät viikon Suomea ja ihastuivat erityisesti itäsuomalaisiin, joiden kanssa juttu luisti mainiosti elekielellä.

Kas, kirkon ulkopuolella seisoo ruotsalainen pariskunta, joka ei rohkene mennä kirkkoon sisään. Koska he näkivät saman kuin minä.

”Se pikimusta arkku, mitä se tarkoittaa, en ole koskaan nähnyt moista”, sanoo ruotsalainen Vasti Blomgren, 71.

Ei ole nähnyt aviomieskään, Ingvar Blomgren, 68.

Blomgrenit asuvat Morassa. Orimattilaan he ovat saapuneet sen vuoksi, että, tuota noin, ostivat erään nuken Helsingistä neljäkymmentä vuotta sitten.

Tähän on nyt jäätävä toviksi.

Niin. Blomgrenit vierailivat Helsingissä vuonna 1977 kahden pienen lapsensa kanssa ja ostivat matkamuistoksi pienen puunuken.

Puunukessa luki Hand made in Orimattila.

Helsingissä oli hauskaa, ja vuosien ajan Vasti ja Ingvar leikittelivät ajatuksella, että matkustavat vielä joskus paikkakunnalle, mistä nukke on kotoisin. Se on edelleen kunniapaikalla heidän kodissaan.

”Tänä kesänä olemme olleet yhdessä viisikymmentä vuotta, ja Suomi täyttää sata vuotta. Olemme hyvin kiinnostuneita myös Suomen historiasta ja päätimme juhlistaa näitä kahta asiaa samalla kertaa viikon lomamatkalla Suomeen”, Vasti kertoo ja nauraa.

Myös Ingvaria naurattaa.

Vielä enemmän he nauravat, kun ehdotan uutta hääkuvaa puunuken kotikirkon edustalla juhlavuoden kunniaksi.

Kukat kerätään kirkon pihalta, ei haudoilta.

Valokuvauksen aikana Vastia naurattaa niin paljon, että hän menee tuon tuosta kaksin kerroin. Hyvä kun pysyy pystyssä.

”Meillä on aina kivaa keskenämme, ihan missä vain”, Ingvar sanoo.

Sen kyllä huomaa.

Hävettää

Ulkoa karu Lahden Ristinkirkko on kaunis sisältä.

Seuraava Tiekirkko-merkki osoittaa kohti Lahden Ristinkirkkoa.

Onpa tämä ruma verrattuna siihen äskeiseen. Tai sitä ei nyt kannatakaan sanoa ääneen, sillä kyltin mukaan kirkon on suunnitellut Alvar Aalto.

Tosin Aalto kuoli kaksi vuotta ennen kirkon valmistumista ja sen saattoi loppuun arkkitehdin leski Elissa Aalto vuonna 1978.

Arvelen, että Aalto ehti kuolla valkoisen tornin jälkeen ennen punatiilistä alaosaa, mutta mene ja tiedä. Opasta ei näy, mutta kirkko on kyllä muuten täynnä elämää, häliseviä teinejä. Kohta salissa alkaa konfirmaation harjoitukset.

Kolme isoista, Pinja Kettunen, Rasmus Kovanen ja Petteri Forsström, istuvat eteisessä ja ohjaavat rippilapset saliin.

Lämpöä pukkaa pitkästä aikaa, ja takki on saatava naulaan. Isoisten vieressä seisookin kätevännäköinen naulakko, ihmishahmoinen, käsi ojossa. Ripustan käteen takkini.

Nuorten kasvoilla on ilme, joka saa minut epäröimään. Kai tämä on naulakko?

Isoiset pyörittävät päätään. Heitä naurattaa.

Se ei ole naulakko.

Herranen aika. Kun katson veistosta tarkemmin, se näyttää Jeesukselta. Sillä on parta ja kaikki. Olen ehkä kuumissani häpäissyt pyhän patsaan.

Mutta tyypillä on myös puujalka. Ja kädessä reikä. Sehän kerjää. Näköjään diakonissatyön hyväksi.

Pudotan reikään kolikon.

Siitä tuleekin mieleeni, että missä täällä on se vessa?

”Portaat alas, siellä on kaikenlaista muutakin, kahvio”, isoiset tiedottavat.

Tämä täytyy tutkia.

Pelottaa

Lahden Ristinkirkon aulasta löytyneet Rasmus Kovanen (vas.), Pinja Kettunen ja Petteri Forsström paljastivat joutuneensa isoisina kovan paikan eteen rippileirillä. Sketsit eivät naurattaneet leiriläisiä.

Portaiden alapäässä on vessa, iso. Tänne mahtuu kerralla isompikin porukka taukopissalle. Neljä pyttyä ja potta.

Mutta kahvio ei ole auki. Iso ja pimeä tila kumisee tyhjyyttään. Ehkä näissä pöydissä saisi syödä omia eväitä. Jos löytäisi jostain valot.

Mutta mikäs pimeä käytävä tästä lähtee. Sen vieressä olevalla seinällä on lappu, jossa lukee EI ULOSKÄYNTIÄ, Varo ovi lukkiutuu perässäsi. NO EXIT.

Lappu siis ilmeisesti varoittaa, että jos käyn lapun viereisestä ovesta, ovi lukkiutuu perässäni, enkä pääse ulos.

Tämä on ehkä jonkinlainen tämän taivaallisen taukopaikan erikoisuus, jännittävä seikkailurata. Nyt on ihan pakko mennä tänne pimeään käytävään. Ovi on nimittäin auki.

Käytävän varrella on lukossa olevia huoneita. Ja kaksi suurta rautaovea, jotka näyttävät jättimäisten kylmiöiden ovilta. Onneksi kuvaaja on mukana. Hän arvelee, että paikka on ruumishuone.

Toisen oven vierellä on kyltti, jossa lukee krypta. Mikäs se on, täytyy tarkistaa Wikipediasta. Sen mukaan krypta on kivinen kammio tai holvi, joka useimmiten sijaitsee kirkon lattian alla ja toimii tavallisesti merkittävien henkilöiden, kuten pyhimysten, hautapaikkana.

Olemme siis laskeutuneet hautaan. Hauta ei kuitenkaan aukea, rautaovet ovat lukossa.

Varo ovi! Onko se jo lukkiutunut perässämme, kuten lapussa uhkailtiin!

Nyt on syöksyttävä ulos, sillä kohtalomme on muuten sinetöity: NO EXIT!

Käytävän päästä kajastaa valoa. Ovi on auki.

Olemme pelastuneet.

Yllättää

Lahden Ristinkirkko on jännittävä taukopaikka.

Tämmöinen pieni ja söpö taukopaikka, Nastolan puukirkko, tuleekin nyt todelliseen tarpeeseen.

Haluan marssia suoraan kirkonpenkkiin rauhoittumaan ja pohtimaan syntyjä syviä.

Avaanpa tämän oven.

Minua kohti kävelee käsikynkkää pariskunta. Suoraan kohti, keskikäytävää pitkin.

Pari pysähtyy. Tuijotamme hetken toisiamme.

He ovat Mariliisa Heininen ja Matias Hamnström. Tosin huomisesta alkaen Mariliisankin sukunimi on Hamnström.

Heidän häänsä ovat huomenna, ja nyt niitä harjoitellaan. Pappi Jaana Sahamiehen johdolla.

Paikalla ovat myös morsiamen isä Matti Heininen, kaaso Marja Parkkonen ja bestman Jyri Kunttu.

Nyt Jyri Kunttu harjoittelee rukouksen lukemista, takeltelee pikkuisen tekstissä.

”Ei haittaa mitään, voit sanoa sen saman vaikka omin sanoin. Tekstiä saa muuttaakin. Mutta ei siis sitä Raamatun tekstiä”, Sahamies tarkentaa ja osoittaa sanansa kaasolle, jonka tehtävänä on lukea häissä rakkaudesta kertovia raamatunkohtia.

Isän silmäkulmassa kimmeltää.

”Huomenna itken taatusti, mutta onnesta”, Matti Heininen sanoo ja luo tyttäreensä hellyyttä täynnä olevan katseen.

Morsiankin on jo kertaalleen itkaissut, sormuslupauksen harjoittelussa.

”Ei se sinänsä haittaa, jos itken huomenna, paitsi jos en itkultani pysty puhumaan”, Mariliisa sanoo.

Pappi lohduttaa, ettei sekään haittaisi. Sitten vain odoteltaisiin hetki.

”No minä ainakin yritän olla itkemättä”, sulhanen sanoo.

Mutta nyt pitäisi käydä hääparin vihkikeskustelu, jotta pappi osaa pitää huomenna puheen.

”Tekin voitte tulla mukaan, jos tahdotte”, Mariliisa sanoo.

Matias on samaa mieltä. Ja pappi.

Mekö? Kyllä! Tahdomme!

Herkistää

Nastolan vuonna 1804 valmistunut puinen ristikirkko on kesän ajan auki tiistaista sunnuntaihin klo 12-18.

Nythän tässä voi itse asiassa istua alas ja rauhoittua. Pitää taukoa. Keskittyä kuuntelemiseen. Edes suuta ei tarvitse avata, sillä pappi tekee kaikki kysymykset.

Kirkkosalin puolella olisi myös Tiekirkko-opas valmiina palvelukseen, ensimmäinen koko päivänä, mutta nyt Mariliisan ja Matiaksen rakkaustarina vie voiton Nastolan puukirkon historiasta.

Mariliisa, 28, ja Matias, 26, ovat seurustelleet neljä vuotta. He kävivät aikoinaan samalla kuntosalilla ja tiesivät toisensa ulkonäöltä. Tosin toisinaan Mariliisa sekoitti Matiaksen tämän samannäköiseen kaksoisveljeen.

Mariliisa työskenteli yökerhon vaatesäilytyksessä, ja Matias juhli paikassa isoveljensä puolison syntymäpäiviä. Lähdön hetkellä Matias jäi notkumaan naulakoille, koska Mariliisa oli kerrassaan vetävännäköinen mimmi.

Ja Mariliisan mielestä Matias oli komea kuin mikä. Vaikutti tosin vähän hiljaiselta, mutta Mariliisa ei ollut varma, johtuiko se luonteesta vai laskuhumalasta.

Pari sopi kuitenkin treffeistä. Ne järjestettiin leikkipuistoon, koska Mariliisa oli kyllästynyt ravintoloiden meluun. Leikkipuistossa he keinuivat. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Nyt he asuvat Tampereella. Matias valmistui joulukuussa logistiikkainsinööriksi ja sai heti vakituisen työpaikan Kiilto Oy:ltä Lempäälästä, tuotannon laatu- ja kehitysinsinöörinä.

Mariliisa on fysioterapeutti. Kummatkin urheilevat paljon.

Nyt pappi kysyy, mihin Matias Mariliisassa rakastui.

”Aitouteen ja siihen, että Mariliisaa on helppo lähestyä. Hän kuuntelee, ja yhteiselämä hänen kanssaan on helppoa”, Matias sanoo.

Pappi antaa Matiakselle vastauksesta ”kymmenen pistettä ja papukaijanmerkin”. Yleensä sulhaset vastaavat tähän kysymykseen, että rakastuivat kokonaispakettiin.

Mariliisa kertoo, että Matias on mies, joka sekä puhuu että pussaa.

”Matias kertoo aina, mitä mielen päällä on. Ei tarvitse hirveästi kaivella. Jos johonkin voi luottaa, niin Matiakseen. Hän on empaattinen, ja meillä on samat arvot, perhe on tärkeä.”

Mariliisa voi paljastaa Matiakselle hulluimmatkin haaveensa, Matias tukee niiden toteuttamisessa. On rakastava ja äärimmäisen huolehtiva puoliso.

Eikä Mariliisa ole koskaan ollut mistään niin varma kuin tästä.

Naimisiinmenosta Matiaksen kanssa.

Jätetään suloinen morsiuspari rukoilemaan papin kanssa, käydään vessassa, sekin on söpö, ja jatketaan matkaa seuraavaan Tiekirkkoon.

Se onkin varsinainen ilmestys.

Kaipaus jää

Mariliisa Heininen muuttui tätä seuraavana päivänä sukunimeltään Hamnströmiksi Matias-miehensä vaimona.

Jännitystä tähän Tiekirkkojen bongailuun tuo se, ettei etukäteen kurki netistä, miltä kirkko näyttää. Siksi jokainen taukopaikka on yllätys, kuten tämä Kouvolan keskuskirkko.

Jos sen tornissa ei olisi ristiä, veikkaisin sitä uimahalliksi. Ja tornia uimahyppytorniksi.

Mutta kurjuus. Kirkon ovi on kiinni. Se on näköjään auki vain virka-aikaan, menee kiinni neljältä.

Ei auta kuin kurkkia ikkunoista. Onneksi ne ovat suuret.

Tilat ovat avarat, tuoleissa on pehmusteet. Sisustusmateriaalina on käytetty kaakelia. Sopii uimahalliteemaan. Ehkä tekijä on saanut innoituksen Johannes Kastajasta.

Kotimatkalla on pysähdyttävä huoltoasemalle, tai miksi niitä kirjainyhdistelmiä nykyään kutsutaankaan. On mentävä vessaan.

Reitti sinne on heti selvä, ja se näyttää samalta kuin kaikki muutkin samanlaisten paikkojen vessat.

Mieleen hiipii haikeus.

Kouvolan keskuskirkon vessa.

Se olisi varmasti ollut ihan omaa luokkaansa.

X