Seuran pääkirjoitus: Yhdessä ponnistaminen ratkaisee Suomen menestystarinan jatkon äkkiväärässä maailmassa
Äidinäitini syntyi tammikuussa Titanicin uppoamisvuonna 1912. Hän oli 13. viidestätoista lapsesta, joista nuorin syntyi näkemättä isäänsä: isoisoisäni tavoitti sala-ampujan luoti Helsingissä, Hakaniemen sillalla sodassa, jolla on eri nimiä lausujasta riippuen. Sodista ei lapsuudenkodissani juuri puhuttu, ei siitäkään, jonka aikana isäni ja hänen sisaruksensa lähetettiin Ruotsiin turvaan 72 000 muun lapsen mukana. Isä, pikkupoika, huolehti kahdesta vielä pienemmästä ja yritti äitiään totellen pitää kolmikkoa koossa. Vastuuhenkilö. Rankka taakka pienelle. En pysty edes kuvittelemaan omaa nuorinta lapsenlastani tehtävään, joka hänen isovaarillaan tuolloin oli.
Sata vuotta on pitkä aika ja kuitenkin vain henkäys historiassa kuten me kaikki. Suomalaisille on eri käänteissä annettu oma annoksensa hyvää ja pahaa. Toisin kuin niin monissa maailman kolkissa nytkin, me emme ole lopulta jumittuneet vihanpitoon. Toivottavasti se on pysyvä Suomen linja, vaikka huolestuttavia voimia on liikkeellä. Maailma muuttuu ja vanha murtuu nyt nopeasti, ja kymmenen vuoden takaiset asiatkin tuntuvat lähes muinaisilta. Miten omaksumme ja luomme yhdessä uutta kokemuksiamme ja historiaa unohtamatta – se ratkaisee Suomen menestystarinan jatkokertomuksen tässä äkkivääräksi ryhtyneessä maailmassa.
Kykenimme itsenäisyyden alkutaipaleella yhdistämään jakautuneet voimamme uudelleen ja säilyttämään vapautemme. Meillä on rauha. Ilman sitä ei mikään hyvä kasva. Jos tuo fakta on joltakulta unohtunut yli 70 viime vuoden aikana, rauhan merkitystä voi kysyä niiltä, jotka ovat tulleet tänne muualta, nykysotien keskeltä. Isomummini, tuo sadan vuoden takainen 15 lapsen leskiäiti Helsingin Suruttomien Villoista, ei juuttunut kaunaan vaan kasvatti lapsensa, eli elämänsä. Rakensi Suomea eteenpäin. Ja jos nyt voisi, epäilemättä toivottaisi rauhallista itsenäisyyspäivää tasapuolisesti kaikille.
Kovin hanakasti moitimme toisiamme, yhteiskuntaa ja kurjaa säätä, vaikka yksi on varmaa: Suomi on hyvä maa. Joka muuta väittää, ei paljoa muusta tiedä.