Sodan moniin kasvoihin ei valmisteltu – Näin lääkintälotat säilyttivät elämänilonsa kuoleman keskellä
Lääkintälotat tasapainoilivat arjessaan jatkuvasti ilon ja surun rajamailla. Erityisesti kenttäsairaaloissa ja kaatuneiden evakuoimiskeskuksissa työyhteisöstä alkoi muodostua lotille perhe.
Lääkintälotta sitoo loukkaantuneen käden Parikkalassa kesällä 1944. Lääkintälotat hoitivat sotilaiden lisäksi mm. siirtolaisia.
Kun talvisota syttyi 80 vuotta sitten marraskuussa, sairaanhoitajista oli kova puute. Sama tilanne jatkui myös jatkosodan aikana, ja vapaaehtoisiksi lääkintälotiksi kelpuutettiin kaikki halukkaat. Edes kunnon koulutukselle ei ollut aikaa.
Osa saattoi lähteä komennukselle ilman mitään koulutusta, osa sai perehdytysiltakursseja. Jotkut Lotta Svärd -järjestön parissa kasvaneet nuoret naiset olivat saattaneet saada puolen vuoden koulutuksen.
Lääkintälottien arjen suurin haaste oli se, että heillä ei ollut tarpeeksi valmiuksia työtehtäviinsä.
”Heille opetettiin haavojen sidontoja ja ensiapua. Tosiasiassa he hoitivat haavoittuneiden sotilaiden lisäksi lapsipotilaat, päihde- ja mielenterveysongelmaiset, muut sairastuneet ja kuolleet”, sanoo Minna Elomaa-Krapu, joka tutki väitöksessään lääkintälottien työtä.
Kukaan Elomaa-Kravun haastateltavista ei sanonut, että sodan moniin kasvoihin olisi valmisteltu millään tavalla. Sen sijaan lääkintälotat opetettiin nöyriksi ja kuuliaisiksi: kaikki annetut tehtävät piti tehdä.
Lääkintälottien työhteisöstä muodostui perhe
Lääkintälottien arki oli päivittäistä tasapainoilua hyvän ja pahan välillä. Jokaisesta pienestäkin ilonaiheesta otettiin kaikki irti, sillä kohta taas tehtäisiin töitä haavoittuneiden kanssa yötä päivää.
Oli kyseessä kenttä- tai sotasairaala, kaatuneiden evakuoimiskeskus tai sairaalajuna, sen ympäristöön pyrittiin hakemaan kauneutta.
”Luonto ja siitä nauttiminen olivat hirveän suuressa osassa heidän kertomuksissaan. Luonnosta saatettiin hakea kukkia, joilla koristeltiin omia makuusoppeja ja huoneita”, Minna Elomaa-Krapu kertoo.
Erityisesti kenttäsairaaloissa ja kaatuneiden evakuoimiskeskuksissa työyhteisöstä alkoi muodostua perhe.
Ympärillä oleville henkilöille annettiin perheen rooleja, mikä toi turvaa ja lievitti koti-ikävää.
”Joitain kutsuttiin mummuksi, toiset olivat isällisiä tai äidillisiä hahmoja. Sotilaat saattoivat kutsua lääkintälottaa siskoksi tai äidiksi”, tarkentaa Elomaa-Krapu.
Kodin tuntua sai myös askartelemalla leivinpaperista verhot omaan huoneeseen.
Lääkintälotat somistivat huoneitaan ja työympäristöään luonnonkukilla. © SA-kuva
Potilaiden viihdyttäminen oli samalla kuntoutusta
Työyhteisöstä muodostuneen perheen kanssa oli tärkeää lähteä ulos harrastamaan: talvella hiihdettiin, kesällä uitiin kuunsiltaa pitkin.
Joissain tapauksissa omalle työyhteisölle saattoi kehittyä oma kielikin.
”Syntyi tällainen slangi, jolla pyrittiin poistamaan hierarkisuutta ja lähentämään toinen toistaan varsinkin kenttäsairaalassa ja sairasjunassa”, Minna Elomaa-Krapu sanoo.
Yhteisöllisyys ja työyhteisön muodostama perhe muodostui niin tärkeäksi, että heitä ikävöitiin kotilomilla.
Eräs kaatuneiden evakuointikeskuksessa työskennellyt lotta oli alkuun viikkokausia järkyttynyt tehtävästään. Kun aika kului ja lotan ammatillisuus karttui, hän itki junassa, koska ikävöi hiljaisia veljiään eli kaatuneita sotilaita.
Myös potilaiden kanssa puuhasteltiin. Lääkintälotat järjestivät heille musiikkiesityksiä, pelasivat erilaisia pelejä ja veivät heitä ulos saamaan aurinkokylpyjä.
Hauskuutta ja huumoria yritettiin pitää yllä.
”Se toi lääkintälottien ja muiden sairaanhoidon työntekijöiden arkeen muuta ajateltavaa, mutta siitä näki myös ensimmäiset toipumisen merkit. Se oli fyysistä ja psyykkistä kuntoutusta, jota potilaille järjestettiin”, Eloma-Krapu sanoo.
Pienistäkin arjen asioista järjestettiin juhlat. Esimerkiksi nimipäivä saattoi saada sellaisen mittakaavan, että tehtiin lettuja ja laulettiin.
Lääkintälotta lukee lehteä potilaan kanssa. © SA-kuva
Lääkintälotat joutuivat vaikenemaan huolistaan
Omista huolistaan lääkintälotat eivät puhuneet, sillä tärkeämpää oli, että sairastuneet ja haavoittuneet hoidetaan.
”Se oli niin vaativaa akuuttityötä, että lotalle saatettiin ennemminkin sanoa, että perkele lotta älä pyörry, kun ollaan leikkaussalissa. Yhdellekin oli pidetty puhuttelu, että täällä ei voi ruveta itkeskelemään”, kertoo Elomaa-Krapu.
Lääkintälottia kiellettiin puhumasta surullisista asioista potilaiden kanssa. Pelkona oli, että jos padot olisi silloin avattu, yksikään sotilas ei olisi pystynyt palaamaan komennukselle takaisin.
Työn lomassa nähtyjen haavoittuneiden tai kuolleiden jälkeen ei välttämättä tuntunut enää niin tärkeältä käydä läpi omaa ahdistustaan. Sotasensuurin aikana kaikesta piti vaieta muutenkin, ja lisäksi hoitotyöhön kuului, että potilaan asioista ei saa puhua.
Kotilomilla kokemukset saattoivat purkautua painajaisina:
”He heräsivät keskellä yötä huutamaan omia ahdistuksiaan.”
Sotien jälkeen koko Lotta Svärd -järjestö leimattiin fasistiseksi. Suuri osa lotista vaikeni kokemuksistaan ja piilotti lottapukunsa. Toisaalta sotien jälkeen oli rakennettava Suomi uudestaan. Kokemukset siirrettiin sivuun ja elämää jatkettiin.
”Jos silloin olisi alettu velloa kaikissa ahdistuksissa, Suomi ei olisi tänä päivänä tällainen hyvinvointiyhteiskunta”, päättää Elomaa-Krapu.