Kotimainen elokuva saa uutta huomiota maailmalla: ”Enää ei odoteta, että joku tulee kotoa löytämään”

Kun on puhuttu suomalaisen taide-elokuvan kansainvälisestä menestyksestä, on puhuttu lähinnä Aki Kaurismäestä. Sille on syy. Hän on vuosikymmenien ajan ollut ainoa kotimainen elokuva-ohjaaja, jonka työt ovat säännöllisesti herättäneet kiinnostusta arvostetuimmilla elokuvafestivaaleilla: Berliinin Berlinaressa sekä Venetsian ja Cannesin elokuvajuhlilla.

Maailmalla järjestetään satoja ja Euroopassakin kymmeniä elokuvafestivaaleja. Festivaalikentän hierarkia on kuitenkin varsin vakiintunut.

”Berliini, Venetsia ja Cannes ovat selvästi arvostetuimmat festivaalit ja Cannes niistä tärkein. Jos elokuvantekijällä on mahdollisuus saada työnsä sinne, siihen yleensä tartutaan”, Suomen elokuvasäätiön (SES) kansainvälisen osaston päällikkö Jaana Puskala sanoo.

Sisään sivuovesta?

Elokuva voi päästä festivaaleille monia reittejä pitkin, sillä suurilla festivaaleilla on useita esityssarjoja.

Berliinissä elokuvia esitetään pääkilpasarjan lisäksi esimerkiksi uusien ohjaajien elokuvia painottavassa Panorama-sarjassa ja kokeelliseen elokuvaan keskittyvässä Forum-sarjassa. Venetsian elokuvajuhlille voi pääsarjan lisäksi päästä myös Venice Days -sivusarjan kautta.

Kuuluisan Kultaisen palmun myöntävän pääkilpasarjan lisäksi Cannesissa on kolme sivusarjaa: Critics’ Week, Directors Fortnight ja Un Certain Regard. Sarjoilla on kokoajansa, jotka kilpailevat usein samoistakin elokuvista.

Pääkilpasarjan saadessa tunnetuimpien tekijöiden työt ja odotetuimmat elokuvat sivusarjat haarukoivat vähemmän nimekkäiden tekijöiden nimien ja nousevien tekijöiden elokuvia.

”Festivaaleille on tärkeää löytää uusia kiinnostavia tekijöitä. Myöhemmin omista löydöistä halutaan pitää kiinni ja heidän tekemisiään seurataan tarkasti”, Puskala sanoo.

Sivusarjojen keskinäinen nokkimisjärjestys ei ole kiveen hakattu, mutta Un Certain Regardia on viime vuosina pidetty koko festivaalin ”kakkossarjana”.

Juho Kuosmasen Hymyilevän miehen keväinen Un Certain Regard -voitto on ensimmäinen suomalaisessa elokuvahistoriassa. Kuosmanen on ollut pitkään Cannesin tutkalla saatuaan oppilastöitä esittävään Cinefondation-sarjaan kaksi lyhyetlokuvaansa.  Kestomerkitsijät (2007) sai sarjassa kolmannen palkinnon. Taulukauppiaat (2010) voitti koko sarjan.

”Tavallisesti Cinefondation-sarjaan voi saada vain yhden elokuvan, mutta välillä tehdään poikkeuksia”, Juho Kuosmanen kertoo.

Cinefondation-sarjan voittoon kuuluu lupaus ensimmäisen pitkän elokuvan esittämisestä festivaalilla. Esityssarjasta ei kuitenkaan ole takeita.

”Cinefondation-sarjassa pärjänneiden pitkiä elokuvia esitetään useimmiten niin sanotuissa erikoisnäytöksissä, jotka voivat hyvin olla huonoihin aikoihin ja huonoissa paikoissa”, Kuosmanen sanoo.

Silloin elokuva hautautuu herkästi muun ohjelmiston alle ja Cannesiin pääsystä ei välttämättä ole kummoista hyötyä. Huippufestivaaleilla kilpailu huomiosta on valtavaa. Tekijöiden on mietittävä, kumpi on parempaa: vähäinen ja epävarma huomio suurimmilla festivaaleilla vai suurempi ja varmempi huomio pienemmillä festivaaleilla?

Sitä miettivät myös Hymyilevän miehen tekijät.

”Olimme elokuvan tiimoilta yhteydessä myös Venetsian ja Locarnon festivaaleihin. Cannesissa elokuvaa tarjottiin kaikkiin kolmeen sivusarjaan ja myös Directors Fortnight oli kiinnostunut siitä.”

Takamatkalta olympialaisiin

Kolmen suuren festivaalin jokaisessa esityssarjassa esitetään yleensä parisenkymmentä elokuvaa. Paikoista käydään kova kilpailu.

”Tarjontaa on tuhat elokuvaa per esityssarja. Ohjelmistoon pääsy vastaa elokuvantekijälle olympiapaikan saamista”, SES:n Jaana Puskala vertaa.

Pienen elokuvamaan edustaja ponnistaa kisoihin takamatkalta.

”Suurimpia festivaaleja myös järjestetään suurissa elokuvamaissa, jotka haluavat tukea omien maidensa elokuvaa.”

Suomalaisten elokuvien näkyvyys suurimmilla festivaaleilla on ollut vähäistä.

Erik Blombergin Lapin mystiikasta ammentava kauhufantasia Valkoinen peura (1952) pääsi Cannesin pääkilpasarjaan sivusarojen olemassaoloa edeltävänä aikana. Huiman saavutuksen kruunasi Kultaista palmua pienempi International Prize -palkinto.

Myöhemmin Blombergin klassikkoi pokkasi vielä Yhdysvalloissa parhaan vieraskielisen elokuvan Kultainen maapallo -palkinnon  –  sen saman, minkä ehdokkaana Klaus Härön Miekkailija viime vuonna oli.

Palkintoa pidetään USA:ssa ”varjo-Oscarina”. Kultaisen maapallon paino-arvo on elokuvamaailmassa huomattava, ja jo ehdokkuus on suuri saavutus.

Rauni Mollbergin Timo K. Mukka -filmatisointi Maa on syntinen laulu (1973) kilpaili Berliinin festivaalien pääsarjan kakkospalkinnosta, Hopeisesta karhusta. Pekka Parikan Talvisota (1989) ja Petri Kotwican Musta jää (2007) tavoittelivat puolestaan Kultaista karhua. Kari Paljakan Eläville ja kuolleille (2005) pääsi Berliinin Forum-sarjaan.

Cannesin huomion saavutti Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon yhdessä ohjaama Tulipää (1980), joka pääsi pääkilpasarjaan. Lehdon ohjaus Kaivo (1992) ylsi Venetsian festivaalin pääkilpasarjaan, tavoittelemaan Kultaista leijonaa.

Aki Kaurismäki oli pitkään Berliinin lemmikki. Hänen elokuvistaan on festivaalin Forum-sarjassa esitetty Tulitikkutehtaan tyttö (1990), Boheemielämää (1992) ja Juha (1999). I Hired a Contract Killer (1990) pääsi Venetsian pääkilpasarjaa.

Berliinin sivusarjoissa on nähty myös Mika Kaurismäen musiikkidokumentteja, kuten Brasileirinho (2005) ja Mama Africa (2011).

Berliinin ja Venetsian kautta Aki Kaurismäki ponnisti Cannesiin vuonna 1994 valmistuneella Pidä huivista kiinni, Tatjanalla. Kaurismäen 13. elokuva, runollinen lamakuvaus Kauas pilvet karkaavat (1997) avasi viimein pääkilpasarjan portit. Niistä marssivat myös Laitakaupungin valot (2005) ja Le Havre (2011).

Suurimmat aallot Rivieran rannalla nostatti kuitenkin Mies vailla menneisyyttä (2002). Kaurismäen pääteoksenakin pidetty solidaarisuuseepos voitti pääsarjan toisen palkinnon, Grand Prix’n. Myöhemmin elokuva pääsi tavoittelemaan parhaan ulkomaisen elokuvan Oscaria viiden finalistin joukossa.

Sen lähemmäksi elokuvamaailman huippua suomalainen ei ole päässyt. Viime vuosina kotimaisen elokuvan kansainvälinen näkyvyys on kuitenkin selvästi lisääntynyt.

 Uusi nousu

”Elokuvantekijöitä on pitkään rohkaistu lähtemään maailmalle hakemaan rahoitusta, verkostoitumaan ja myymään elokuviaan. Nyt työ on selvästi alkanut kantaa hedelmää”, Puskala sanoo.

Kansainvälistymiskehitys näkyy sekä taiteellisemmassa että viihteellisemmässä elokuvassa. Jalmari Helanderin Rare Exports (2010) ja Big Game (2014) ovat kansainvälisinä yhteistuotantoina toteutettuja maailmanluokan fantasiaseikkailuja. Timo Vuorensolan Iro Sky (2012) on saman mittakaavan scifi-spektaakkeli, samoin sen työn alla olevat jatko-osat.

Big Game herätti huomiota Toronton elokuvafestivaaleilla. Festivaalilla ei ole kilpasarjaa, mutta se on Pohjois-Amerikan kenties suurin elokuvien markkinapaikka. Torontoon pääsy nostaa elokuvan amerikkalaisten levittäjien kartalle ja tasoittaa tietä vaikealle markkina-alueelle.

”Torontossa on viime vuosina ollut joka vuosi yksi-kaksi kotimaista elokuvaa. Muun muassa Dome Karukosken elokuvat ovat saaneet siellä paljon huomiota. Myös Aleksi Salmenperän elokuvia on nähty Torontossa.”

Tuoreen tiedon mukaan Torontossa syyskuisilla festivaaleilla esitetään kaksi suomalaista elokuvaa. Tyttö nimeltä Varpu on Selma Vilhusen ensimmäinen pitkä elokuva, jonka pääosassa nähdään Paula Vesala. Vilhunen muistetaan lyhytelokuvasarjassa Oscar-ehdokkuuden saavuttaneen Pitääkö mun kaikki hoitaa -elokuvan (2012) ohjaajana.

Tyttö nimeltä Varpun lisäksi Torontossa nähdään myös Hymyilevä mies, joka kilpailee myös vuoden parhaalle eurooppalaiselle elokuvalle annettavasta European Film Award -palkinnosta.

”Hieman vanhemmista suomalaisohjaajien elokuvista Torontossa on esitetty myös Mika Kaurismäen L.A. Without a Map (1998).”

Myös Venetsia on löytänyt uuden suomalaisen suosikin. Jukka-Pekka Valkeapään molemmat elokuvat, Muukalainen (2008) ja He ovat paenneet (2015) on esitetty Venice Days -sarjassa.

Kun nuoren ohjaajapolven kansainvälinen huomio summataan yhteen, voidaan sanoa että kotimainen elokuva herättää ennenäkemätöntä huomiota sekä kaupallisen lajityyppielokuvan että taide-elokuvan saroilla.

”Uuden sukupolven elokuvantekijöille kansainvälisilla foorumeilla toimiminen on selvästi aiempaa luontevampaa. Enää ei odoteta, että joku tulee kotoa löytämään.”