Suomalainen haluaa olla tavallinen ja sulautua joukkoon – Minkä ihmeen takia?

Tarja Hurme
Ajankohtaista 6.12.2016 19:08

Seuran arkistosta:
Suomalaisilla on kansallisena piirteenä halu sulautua joukkoon, sanoo kirjailija, dramaturgi Saara Turunen haastattelussamme (Seura 17/2016 s. 42–45). Halutaan olla tavallisia, mielellään samalla tavoin – ja vaaditaan sitä muiltakin. Ei saisi innostua liikaa. Ehkä kärjistys, mutta jotain perää siinä on. Emme enää elä yhtenäiskulttuurissa, olemme pilkkoutuneet pienempiin ryhmiin mitä tulee arvoihin ja elämäntyyleihin, mutta silti: Jokaisen sopisi olla omassa erilaistenkin ryhmässään kyllin samanlainen. Pitää pysyä lestissään, vaikkei suutari olisikaan. Helpompi kadota tapettiin kuin astua esiin.

Asia konkretisoituu suhtautumisessamme esiintyvien taiteilijoiden työhön. Jos olet Putous-koomikko, et saa näytellä Tuntemattoman sotilaan sankareita. Et, vaikka tuon suomalaisen tragedian ytimessä kukkii vahva huumori. Et, vaikka olet ammattinäyttelijä, joka osaa venyä moneksi.

Muistan, häpeäkseni, miten itsekin aikoinaan oudoksuin Hannes Häyristä Kansallisteatterin lavalla jossain vakavassa roolissa, kun olin 60-70-lukujen vaihteessa tutustunut häneen vain telkkarin Hanskina. Vaikka hanskiaika oli Häyrisen pitkässä, monipuolisessa urassa lopulta pieni kuuden vuoden siivu, se leimasi Vanhan Vihaisen Miehen mielessäni ”pelkäksi” tv-koomikoksi. Ikään kuin huumori olisi helppo laji.

Entäpä sitten monilahjakas Vesku Loiri? Luultavasti hän on kerran jos toisenkin uransa aikana kuullut neuvon, että keskity nyt hyvä mies johonkin. Aina ei ole tuntunut siltä, että sama suomalainen saisi soittaa huilua, laulaa ja näytellä vakavaa ja kevyttä, itkettää kuulijaansa elämäntuskalla tai uunoilla verkkopaidassa. Onneksi meille Vesku on kulkenut taiteilijana monia polkujaan.

Viime perjantaina löytyi taas Voice of Finland, ”Suomen Ääni” ja muitakin persoonallisia laulajia. Näille lahjakkaille VOF-tulokkaille toivoisi, että säilyttäisivät rohkeutensa koetella rajojaan ja kokeilla häpeilemättä erilaisia asioita. Innostuisivat – mielellään liikaa – koko loppuelämänsä. Mitään uutta ja hienoa ei synny, jos yksilöinä ja porukalla katoamme tapettiin.

Teksti on ilmestynyt Seurassa 17/2016