”Suomessa on kaksi vaihtoehtoa: Olla töissä tai kännissä” – Virolaiset veljekset valitsivat työnteon

Vantaan Tikkurilassa tammikuu on märkä ja vähäluminen. Kirvesmies Ilmar Allikas, 37, nakkaa laukun takakonttiin ja istuu ratin taakse.

Takapenkillä istuvat Ilmarin veljet Üllar, 34 ja Aimar, 27, jotka asentavat työkseen parkettilattioita. Kolmikko asuu samassa vuokrakämpässä, jossa on kaksi huonetta ja yhteinen keittiö.

”Vuokra on kallis, 900 euroa kuussa. Pari vuotta asuin työkaverin kanssa, mutta hän muutti tyttöystävänsä luo. Otin veljet luokseni, koska niin säästämme rahaa,” Ilmar sanoo.

Arjen tahti on kymmenen päivää töitä ja neljä vapaapäivää.

”Nousen ennen kuutta ja aloitan työt viimeistään seitsemältä. Teen 80 tuntia kahdessa viikossa, 10 tuntia päivässä, viikonloppuna vähän vähemmän”, Ilmar kertoo.

Joka toinen torstai on lyhyempi työpäivä.

”Silloin lähdetään kotiin Viroon. Perjantaista sunnuntaihin ollaan kotona. Maanantaina lähdetään kolmen aikaan takaisin. Kämpillä ollaan taas iltakymmeneltä.”

Reissu alkaa Vantaan Tikkurilasta. Ilmarin veljen Üllarin autoon tarvitaan uusi sytytyspuola, joka löytyy läheisestä varaosaliikkeestä.

Jonossa

Lauttaterminaaliin koukataan varaosakaupan kautta. Üllar-veljen autoon tarvitaan uusi sytytyspuola, jonka hinta saa Ilmarin tuhahtamaan.

Virossa melkein kaikki on halvempaa. Suomalaiset maksavat etelänaapureita vähemmän vain kahvista, sokerista, broilerista, dieselistä ja sähköstä.

”Ennen kuin lähdemme maanantaina takaisin, autoon pakataan seuraavan kahden viikon ruoat,” Ilmar kertoo.

Terminaaliin ajetaan kiertotietä Kehä 1:n kautta, koska vakioreitillä on tietyömaa ja vain yksi kaista käytössä. Kartta on tullut talonrakentajalle tutuksi. Parin kuukauden välein työmaa valmistuu ja siirrytään seuraavaan paikkaan.

”Parkettihommissa on hauskaa, kun voi tavata julkkiksia. Vähän aikaa sitten olin Duudsonien Jarpin kotona asentamassa lattiaa. Tapasin myös hänen vaimonsa. Mukavia tyyppejä”, Aimar sanoo.

Länsisataman autojonoon saavutaan etuajassa. Ei auta muu kuin odottaa. Ilmar kaivaa taskustaan tupakka-askin ja puhelimen, jonka ruudulla alkaa välkkyä Candy Crush -peli.

”Suomessa mulla on muutamia kavereita, joiden kanssa käydään joskus pizzalla. Pitäisi olla enemmän sosiaalinen, mutta kun kaverit soittavat, sanon usein etten ehdi. En tiedä, mikä minussa on vikana, kun haluan vain olla töissä koko ajan,” Ilmar pohtii.

Iltaisin kirvesmies katsoo netin kautta virolaisia televisiokanavia ja lukee Postimees– ja Delphi– sivuilta kotimaansa uutisia. Avovaimon ja kahden pojan kanssa soitellaan ja viestitellään iltaisin.

”Nuorempi on 9-vuotias. Hän kysyy joskus, miksi sinun isä pitää taas lähteä. Vanhempi on jo 16 eikä enää välitä. Aion kyllä muuttaa takaisin Viroon, mutta en vain tiedä milloin. Suomeen en halua perhettäni ottaa. Puolisoni on optikko. Hänkin tekee pitkää työpäivää kuuteen–seitsemään illalla.”

Lauttaan pääsyä odotellessa Ilmar pelaa Candy Crush -peliä.

Rikastuuko Suomessa?

Suomeen Ilmarin houkutteli rakennusalan parempi työllisyystilanne ja raha.

”Olin Viljandissa muuntajatehtaassa töissä. Kokosin laitteita päivästä toiseen. Se oli samojen liikkeiden toistamista. Tuntui, että työtä olisi voinut tehdä silmät kiinni. Sitten kotiin ja aamulla takaisin.”

Kaverit puhuivat, että Suomessa tienaa hyvin rakennusalalla.

”Halusin käydä katsomassa. Palkka on hyvä, mutta rikastumaan täällä ei pääse. Pomo on mukava ja työ mielenkiintoista, koska jokainen talo on erilainen. Olen tavannut uusia ihmisiä ja päässyt rakentamaan aivan uudenlaisista styroksi-elementeistä, jotka kehitettiin muutama vuosi sitten.”

Virossa kirvesmies tienaa tonnin kuussa, Suomessa kolme kertaa enemmän. Perheelliselle sillä on iso merkitys.

”Pitää maksaa laskut ja kahden lapsen harrastukset. Nuorempi poika harrastaa thainyrkkeilyä ja vanhempi jääkiekkoa. Voi luoja, että ne varusteet ovat kalliita! Ostan ne yleensä Suomesta.”

Reissuhommissa Ilmar ei ole ensimmäistä kertaa. Hän on asunut nelisen vuotta myös Irlannissa.

”Kaverini oli Statoililla töissä. Se kuulosti kiinnostavalta, ja halusin nähdä maailmaa. Olin huoltoaseman kassalla. Kun kysyin parempia hommia, sain yövuoroja, joista maksettiin enemmän. Joskus siellä kävi nuoria kavereita, jotka uhosivat, että mene sinne mistä tulitkin, jos et meitä ymmärrä. Ne eivät puhuneet englantia vaan irlantia, jota en osannut.”

Huomioliiveihin pukeutuneisiin tyyppeihin tulee liikettä, ja jono nytkähtää eteenpäin, vihdoinkin. Auto lauttaan ja yläkertaan, mars!

Odotuksen jälkeen rampista ylös. Ilmar on kuullut, että lisämaksulla voisi saada autonsa jonojen ohi.

Suomenlahden aalloilla

Laivan käytävillä vaeltelee kiireettömän näköistä porukkaa. Miespainotteisia seurueita, kaikki selvin päin. Kaljaristeilijöitä ei tällä kertaa näy, mutta harvinaisia he eivät ole.

”Kerran oli umpihumalainen suomalainen mies, jolla ei ollut housuja. Se yritti asettua käytävän sohvalle nukkumaan, kun laivaa tyhjennettiin Tallinnan satamassa. Porukka kuvasi puhelimillaan sen touhua.”

Kahden tunnin lauttamatkan aikana ei ole oikein mitään tekemistä. Ilmar ja veljet syövät yleensä laivan hampurilaisbaarissa, mutta tällä kertaa mennään buffet-ravintolaan.

Ruoan päälle juodaan kaikessa rauhassa kahvit ja viestitellään Viroon, että tulossa ollaan. Ilmarilla ja Üllarilla (oik.) on kummallakin kaksi lasta. Pikkuveli Aimar (kesk.) on poikamies, joka suunnittelee viikonlopun viettoa viljandilaisten kavereidensa kanssa.

Ilmar kertoo olevansa tarkka raha-asioissa. Kulujen yli jäävän osuuden palkastaan hän on sijoittanut perheen kotiin Viljandissa. Nelihenkinen perhe asuu 45 neliön asunnossa.

Hiljattain perhe osti yläkerrassa sijaitsevan 25 neliön yksiön. Ilmar suunnittelee rakentavansa portaat, jolloin asunto laajenee 70 neliöiseksi.

”Meillä ei ole isoa asuntolainaa. Yksi syy, miksi ihmiset lähtevät Virosta Suomeen töihin on, ettei tarvitse olla pankin orja.”

Aterian jälkeen juodaan kahvit, hitaasti ja kiirehtimättä. Sitten veljekset käyvät tupakalla laivan kannella. Ilmarin pitää vielä ennen satamaan saapumista pistäytyä ostoksilla.

Pojille tarttuu mukaan pari sinistä pussia M&M’s-karamelleja – juuri tätä väriä ei Viljandista saa. Sitten takaisin autokannelle ja nokka kohti kotia.

Ilmar vie pojilleen tuliaisia. Karkit ovat yleensä mieluisia, mutta laatutietoiset nuorukaiset ovat tarkkoja siitä, että isän tuoma pussi on juuri se oikea, eli sininen. Tätä makua ei saa Viljandin kaupoista.

Sydän kotona

Tallinnan valot jäävät taakse. Ilmar asettaa kännykän kojelaudalle. Näytöllä on peilikuvana numero, joka heijastuu pimeää vasten olevasta tuulilasista oikein päin.

Kiiruskamerad-sovellus on Virossa toimiva gps-pohjainen nopeusmittari ja tutkanpaljastin, joka varoittaa muutamaa sataa metriä ennen liikennevalvontakameroista.

Näytöllä alkaa tapahtua. Valvontakamera edessä, 300, 250, 200 metriä… ja siinähän se vilahti. Nopeus 89 kilometriä tunnissa 90 rajoitusalueella.

”Virolaiset ovat liikenteessä aivan kaheleita. Ohittelevat aivan miten sattuu”, Üllar huikkaa takapenkiltä.

Tästä päästään mielenkiintoiseen aiheeseen. Mitä veljekset mahtavat ajatella suomalaisista?

”Olen tavannut vain mukavia suomalaisia. Vain kerran baarissa yksi humalainen tuli uhoamaan, että te virolaiset tulette viemään meidän työt. Suomalainen frendi pamautti takaisin, että nämä ovat hyviä jätkiä, jotka maksavat veronsa Suomeen”, Ilmar kertoo.

Aimar jatkaa, että suomalaiset ovat usein kohteliaampia ja ystävällisempiä kasvotusten, mutta se, mitä he puhuvat selän takana, jää arvoitukseksi.

”Suomalaiset tarvitsevat meitä virolaisia työntekijöiksi, ja me tarvitsemme suomalaisia, jotta meillä olisi töitä. Mutta en minä valita. Tykkään siitä palkasta mitä saan”, Üllar nauraa.

”Minäkin tykkään Suomesta, mutta en haluaisi asua siellä vakituisesti, koska sydän on aina kotona”, Aimar jatkaa.

Alamme lähestyä Viljandia. Veljeksissä alkaa puskea pintaan pieni kotiseuturomantiikka. Üllarin kotona odottaa kotona vaimo ja kaksi lasta. Aimarilla on keikkarahoilla ostettu omistusasunto Viljandissa, mutta ei omaa perhettä, vielä.

”Perheeni on tottunut siihen, että olen pitkään pois. Monen virolaisen kaverin puolisot toivovat, että mies olisi enemmän kotona, mutta minkäs teet,” Ilmar sanoo.

”Töitä tehdään rahan takia. Teet niin pitkään kuin alkaa nyppiä, ja sitten lähdet kävelemään. Tallinnassa asuvilla on helpompaa, kun kotiin ei ole kuin kahden tunnin laivamatka.”

Ilmarilla on kännykässään Kiiruskaamerad-sovellus, jossa on gps-nopeusmittari ja kameranpaljastin. Nopeutta on 86 kilometriä tunnissa, kun hetkeä myöhemmin puhelimen piipitys ilmoitti kameran olevan 300 metrin päässä.

Ole oma itsesi!

Pitkät päivät ovat virolaisten reissumiesten keskuudessa tapa. Arkisin 11–12 tunnin työpäivä on melko normaali.

”Suomessa on kaksi vaihtoehtoa, olla töissä tai kännissä. Me valitsimme työnteon. Ryyppääminen ei kiinnosta”, Üllar kertoo.

Päihteiden käytössä virolaisilta ja suomalaisilta löytyy veljeskansan piirteitä. Ilmar kertoo maanmiehestään, joka asui Suomessa ja heräsi joka aamu kuudelta juomaan.

”Kaveri kysyi, miksi tämä tyyppi edes on Suomessa. Se sanoi, että ei vaan halunnut mennä kotiin. Jotkut ovat tällaisia.”

Yksi oudoimmista siirtotyöläisyyden lieveilmiöistä on Ilmarin mukaan äidinkielen taidon katoaminen yllättävän lyhyessä ajassa.

”Kuulin ABC-aseman myyjän puhuvan viroa ja tervehtivän ’tere hommikust’, huomenta. Pyysin häneltä viroksi, että ’palun üks kohv’, ja hän vastasi viroksi mutta valtavan vahvalla suomalaisella aksentilla. Tämä nuori nainen kertoi olleensa Suomessa kolme vuotta.”

Ilmarin suomalainen kaveri, joka asuu Virossa, puhuu kieltä huomattavasti vähäisemmällä korostuksella. Vieraan aksentin omaksuminen on veljesten mukaan tietyn roolin vetämistä.

”Nämä virolaiset haluavat näyttää muille, että he elävät hyvää elämää. Siinä on kyse pelkästä imagon rakentamisesta”, Aimar kommentoi.

Kyytiä saavat myös ne Suomessa asuvat virolaiset, jotka ovat alkaneet kirjoittaa Facebook-viestinsä suomeksi.

”Minä lähetän suomalaisille kavereillekin syntymäpäivätoivotukset viroksi – ’palju õnne suünnipäevaks’, ja tällaisesta suomalaiset tykkäävät. Muista, mistä olet kotoisin, äläkä esitä olevasi muuta”, Ilmar jatkaa.

Üllar pudottaa keskusteluun hyvinkin suomalaishenkisen välikevennyksen:

”Elämä on fifty-sixty, sanoi Matti Nykänen.”

”Se on hauska elokuva. Katsoin sen muutama viikko sitten. Nykänen on kyllä uskomaton kaveri, ja se on ollut ihan joka paikassa”, Ilmar jatkaa.

Pimeän pellon keskeltä ilmestyy paljon odotettu kyltti. Puheenaihe vaihtuu ripeästi, kun veljekset huokaisevat yhteen ääneen:

”Viljandi!”

Vihdoinkin kotona. Ilmarin pojat Karl (vas.) ja Remi sekä avovaimo Carita ovat tottuneet siihen, että isä on viikot poissa kotoa. Mutta kun Ilmar pitkän työputken päätteeksi tulee kotiin, se on kahden viikon kohokohta ihan jokaiselle.

Hiljainen on kylätie

Etelävirolaisessa teollisuuskaupungissa hinnat eivät ole nousseet samaan tahtiin kuin Tallinnassa, jonka vanhankaupungin kapakoissa oluttuoppi maksaa jo saman verran kuin Helsingissä.

Toisella tavalla hinnat heiluivat Neuvostoliiton romahtaessa vuonna 1991, kun Viron itsenäistyi. Ruplahinnoista napsaistiin nolla pois, kun vanhan vallan valuutta vaihdettiin omiin kruunuihin. Se ehti olla käytössä alkuvuoden 2011 euro-uudistukseen saakka.

”Viljandissa oli ennen armeijan tukikohta. Kun itsenäisyys tuli, yhtäkkiä sotilaat katosivat. Kaikki paikat suljettiin ja valtion firmoja alettiin yksityistää”, Ilmar sanoo.

Üllar muistuttaa, että noina aikoina huijarit vetivät välistä sen minkä kerkesivät. Veljeskatraaseen kuului kaikkiaan kuusi poikaa, joiden vanhemmilta lähtivät työt alta.

”Äiti oli karjatilalla töissä, ja isä ajoi traktoria. Kaikki valtion työpaikat hävisivät, ja vanhempien piti etsiä uusia töitä. Muutimme Jõgevaan, joka on lähellä Tarttoa. Täytettyäni 18 palasin Viljandiin ja menin töihin tyynytehtaaseen”, Ilmar jatkaa.

Vielä 1990-luvulla Viljandi oli levoton pikkukaupunki. Yksi torin laidan ostoskeskuksista on entinen nuorisovankila.

”Kun laitoksen asukkaat pääsivät pois, he jäivät kaupunkiin ja jatkoivat rötöstelyä. 90-luvulla täällä oli jengejä. Jotkut lähtivät kadulle varta vasten haastamaan riitaa ja hakkaamaan ihmisiä. Nyt tämä on maan turvallisin paikka”, Ilmar sanoo.

Pikkukaupungin katu on torstai-iltana tyhjä. Kotikulmat heräävät eloon joka kesä neljä päivää kestävän Viljandi Folk -kansanmusiikkifestivaalin ajaksi.

”Se on vuoden parasta aikaa täällä. Yleensä Viljandissa ei tapahdu mitään.”

Viljandin iltaelämä on rauhallista. ”Maan turvallisin paikka”, sanoo Ilmar.

Kotona taas

Viimein ollaan perillä, ja ensimmäisenä kyydistä hyppää Aimar. Üllar istuu kuljettajan penkille ja ajaa Ilmarin kotiin.

Asunto on ison talon toisessa siivessä. Pihalla torkkunut vahtikoira herää ja louskuttaa reissusta palaavalle isännälle tervehdyksensä.

Eteisestä astutaan suoraan keittiöön, josta avautuu ovi olohuoneeseen. Ilmarin puoliso Carita ja pojat Karl, 16, ja Remi, 9, istuvat sohvalla. Ilmar laskee laukkunsa ja asettuu omiensa viereen.

Viikonlopun suunnitelmissa on Caritan kaverin lapsen syntymäpäivät, mutta ei muuta.

”Joskus käymme uimassa, elokuvissa tai teatterissa. Viime vuonna Viljandiin rakennettiin uusi elokuvateatteri, ja kaupunginteatterikin on vasta remontoitu,” Ilmar kertoo.

”Välillä lähdemme vaimon kanssa kahdestaan viettämään hotelliviikonloppua toiseen kaupunkiin. Anoppi tulee silloin vahtimaan poikia.”

Caritalla saattaa olla asiakkaita viikonloppuisinkin. Kun isä on viikot poissa kotoa ja äiti tekee pitkää päivää, isoveljestä on kasvanut itsenäinen nuori mies, joka huolehtii myös tarpeen tullen pikkuveljestään.

”Viime vuonna me ei tehty yhtään mitään sen takia, että säästin rahaa asuntoa varten. Ensi kesän loma minulla menee kokonaan kodin laajennuksen remonttiin.”

Tänään ei remontoida, vaan ollaan yhdessä. Ilmaria hymyilyttää, kun Remi-poika painautuu syvemmälle kainaloon. Jostain ilmestyy vielä kissa jalkoihin kiehnäämään. Isää on odotettu kovasti.

”Tuntuu hyvältä olla taas kotona, niin kuin aina”.