Suomestako taas Ruotsin itämaakunta? Tutkijan mukaan tuore Nato -selvitys harhautuu monessa kohdin

Perjantaina 29. huhtikuuta julkistettu Nato -selvitys on juuri niin epämääräinen, että voimme vain kuvitella, mitä Yhdysvaltain republikaanien johtava presidenttiehdokas Donald Trump voisi siitä sanoa, jos niin uskomatonta tapahtuisi, että hän kiinnittäisi siihen huomiota. Yhdysvalloissa selvitystä arvioidaan siitä näkökulmasta, kuinka määrätietoisen kuvan se antaa Suomen kyvystä hahmottaa tilannetta ja asemoida itseään tilanteen mukaan.

Selvitys ei selvitä, mikä on Suomen turvallisuudelle tärkeintä. Siksi se ei täytä tehtäväänsä.

Suomen suvereniteetti Ruotsin taskuun

Ruotsissa sitä luonnollisesti kiitellään. Selvitys suosittelee Suomen hallitukselle maan alistamista uudestaan Ruotsin itämaakunnan (Östland) asemaan, jollainen se oli vuoteen 1808. Sitä käytännössä tarkoittaa selvityksen suositus, että Suomi voisi hakea Naton jäsenyyttä vain, jos Ruotsikin hakee. Päätöstä ei siis tekisi Suomen hallitus vaan Ruotsin hallitus.

Ruotsi on vuodesta 1814 lukien noudattanut politiikkaa, että se on puolueeton kaikissa lähialueella syttyvissä sodissa. Talvisodan ja jatkosodan aikana se oli aina valmis taistelemaan viimeiseen suomalaiseen asti. Niin se on edelleenkin. Sen oma heiveröinen puolustus alkaa Tornionjoelta.

Selvityksen ruotsinmieliset ja osin ruotsinkieliset kirjoittajat eivät oivaltaneet, että he suosittelevat Juha Sipilän (kesk) hallitukselle maan suvereniteetin supistamista aivan olennaisessa turvallisuuteen ja itsenäisyyden turvaamiseen liittyvässä asiassa. Sipilä puolestaan kiirehti kommentoimaan selvitystä heti julkistamispäivänä 29. huhtikuuta, että selvitys puoltaa Suomen nykyisen liittoutumattoman linjan jatkolle ja antaa siis perusteita puhaltaa ilmaa ”Nato-option” ilmapalloon. Mihin siis tarvitaan enää turvallisuusselontekoa, minkä esiselvityksenä tämän paperin piti toimia?

Kuitenkin kirjoittajat tunnustavat, että jos Suomi ja Ruotsi liittyisivät molemmat Natoon, niiden erityinen asemoituminen liittokunnan sisällä voisi silti olla erilainen. Näinhän on jo EU-jäsenyyden suhteen, sillä molemmat maat kuuluvat Euroopan unioniin, mutta Ruotsi on yhteisvaluutan ulkopuolella. Miksi sitten puolustusliittoon pitäisi jättää hakemukset käsi kädessä?

Ydinasekiristys purisi sekä Ruotsiin että Suomeen

Selvityksen tekijät eivät ole käyttäneet strategian asiantuntijoita apunaan, vaikka he eivät tunne Venäjän doktriinia eivätkä näytä tuntevan Naton kapasiteettia. Kirjoittajat eivät avaa olennaista kysymystä siitä, miksi Venäjä pitää uhkana Naton laajentumista Suomeen ja Ruotsiin. Se on Venäjälle uhka vain siinä tapauksessa, että sen suunnitelmiin kuuluu Suomen ja Ruotsin alueen hyväksikäyttö kriisitilanteessa ja konfliktin syttyessä. Se ei hyväksy oman toimintavapautensa rajoittamista, joka on ymmärrettävää mutta ei hyväksyttävää.

Kirjoittajat sivuuttavat vain maininnalla, että kaikissa Venäjän sotaharjoituksissa on demonstroitu taktisten ja operatiivisten ydinaseiden käyttöä. Olisi ollut paikallaan tunnustaa, että Suomi ja Ruotsi ovat täysin puolustuskyvyttömiä ydinasekirityksen edessä. Jos Venäjä vaatii ydinaseiden käytön uhalla satamia Etelä-Suomen rannikolta ja Gotlannista, on maiden pakko suostua. Naton turvatakuut ja ydinasepelote eivät kata rauhankumppaneita.

Pienet taipuvat, isojen linja pysyy

Suorastaan harhauttava on selvityksen kirjaus, että Suomen yksipuolinen lähentyminen puolustusliittoon loisi vakavia logistisia ongelmia Natolle. Sen Baltian maissa kohtaamat ongelmat lisääntyisivät, koska uuden jäsenmaan ja liittokunnan välillä ei olisi varsinaista maayhteyttä ilman Ruotsia. Suomen puolustaminen ei ole Natolle ja Yhdysvalloille edes niinkään suuri ongelma kuin on ollut Afganistanin operaatio.

Selvityksen kirjoittajat eivät tunne Naton ja Yhdysvaltain logistista kykyä ja voimavaroja. Alun 10 000 sotilaan ISAF-joukko kasvatettiin 13 vuoden aikana suurimmillaan 132 000 sotilaan suuruiseksi, minkä ohella joukot kouluttivat Afganistanin vapaaehtoisista 345 000 sotilaan turvallisuusjoukot.

Selvityksen väite, että pienet maat eivät usein muuttaisi ulkopolitiikkansa perussuuntaviivoja, koska niille jatkuvuus olisi merkittävämpi asia kuin suurvalloille, ei pidä paikkaansa. Asia on juuri päinvastoin. Yhdysvaltain ja Venäjän politiikka ovat vakioituja tekijöitä ja pienten maiden politiikat muuttujia. Väite ei istu esimerkiksi Baltian maiden linjauksiin eikä esimerkiksi Italiaan, joka on kaikissa sodissa kääntynyt lopulta aina voittajien puolelle

Nato -jäsenyyden hinta

Kirjoittajien arvio Naton jäsenyyden kustannuksista on oikean suuntainen. Suomen osuus Naton menoista eli Suomen ”jäsenmaksu” jäisi selvityksen mukaan alle 55 miljoonan euron, mutta summaa ei lähemmin eritellä. Selvityksen mukaan tähän tulee lisätä Naton puitteissa työskentelevien suomalaisten henkilöstökulut. Naton kansainvälisessä henkilöstössä suomalaisia olisi noin 80.

Puolustusasiainneuvos Pauli Järvenpään selvityksen (2004) mukaan Naton jäsenyys maksaisi vuosittain 45 miljoonaa euroa. Siitä 30 miljoonaa maksettaisiin Naton sotilasbudjettiin ja investointiohjelmaan (NSIP), 10 miljoonaa suomalaisen 80-100 upseerin esikuntahenkilöstön kuluihin Naton esikunnissa ja 5 miljoonaa Naton siviilibudjettiin. Suurlähettiläs Antti Sierla päätyi (2007) arvioon, että jäsenyyden kustannukset olisivat vain 39 miljoonaa euroa vuodessa, mikä arvio sisälsi 100-150 upseerin sijoittamisen Naton esikuntiin.

Uusin selvitys on samassa linjassa. Kustannusten suhteuttamiseksi mainittakoon, että yleveron vuotuisella kertymällä – 510 miljoona euroa 2015 – Naton jäsenmaksut maksettaisiin noin 10-11 vuodeksi eteenpäin.

Niin, jos arvelemme, mitä Trump tokaisisi Nato -selvityksestä, jos hän ylipäätään näkisi vaivan käydä sen läpi, niin se voisi olla olankohautuksenomainen ”So What?”. Pentagonissa tuskin nähdään kummempaa vaivaa sen selvittämiseksi, mitä selvitys tarkoittaa. Keinot ja tavoitteet eivät siinä kohtaa ja siksi sille ei ole Natossa käyttöä.

Kirjoittaja on Euroopan sotahistorian dosentti Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteen laitoksella.