”Suomipoika tule sisään!” Suomalaiset ja 100-vuotias Viro: Laulava kansa, kylpylät ja hyytävä menneisyys

Keräsimme Seuran lukijoilta ja toimitukselta mieleenpainuneita Viro-kokemuksia.

Erikoinen kylpyläloma

Kävimme joskus yli kymmenen vuotta sitten ensimmäisen kerran Pyhäjärvellä kylpylälomalla, vaikka siellä ei silloin ollutkaan uima-allasosastoa. Paikka oli remontissa, eikä ruokakaan ollut kaksista, mutta tunnelma, retket ja hoidot olivat sen verran mukavia, että sen jälkeen olemme käyneet useamman kerran eri kylpylöissä ja suurimmaksi osaksi oltu tyytyväisiä.

Pike

Historia avartui

Olimme opiskelijaporukalla Tartossa virolaisopiskelijoiden vieraana vuonna 1990. Suullisen kansanperinteen opiskelijoina yksi matkamme tarkoituksista oli tallentaa inkerinsuomalaisten lauluja ja tarinoita.

Videoidussa haastattelutilanteessa tapahtui jotain, mihin kukaan meistä parikymppisistä noviiseista ei osannut varautua. Iäkkäillä inkeriläisillä nimittäin tosiaan oli tarinoita.

He alkoivat itkien kertoa siitä, kuinka olivat lapsina sotaa paossa Suomessa, mutta Suomi luovutti heidät Neuvostoliittoon ja sitä tietä Siperiaan vankeuteen. Monen läheiset kuolivat sinne.

Me emme tienneet mitään tästä historian vaiheesta. Ei siitä puhuttu Suomessa. He uskalsivat puhua, koska Viron laulava vallankumous oli alkanut. Meillä suomalaisnuorilla vain ei ollut kykyä ottaa kuulemaamme vastaan.

S.P.

Kiinnostava museo

© ANU NIEMINEN

Käynti KGB-museossa oli mieleenpainuva kokemus. Mitähän ne ovat minustakin kuulleet, kun Virun huoneissa oli kuuntelulaitteet. Ehkä ne kuuluvat niihin, joita en itse muista, heh-heh.

Kultaiset muistot

Miten hienosti he tanssivat

Vierailimme juuri ennen Viron itsenäistymistä ja sen jälkeen kouluni kanssa Saarenmaalla useammankin kerran, sillä Kuressaare Keskkool oli ystävyyskoulumme. Majoituimme aina paikallisten koululaisten perheissä, joissa meistä pidettiin hyvää huolta.

Muistan, kuinka minua nolotti, kun vanhempani pakkasivat muun muassa tuoreita banaaneja ja erilaisia mausteita viemisiksi perheisiin. Suomessa ne olivat arkipäivää, mutta Virossa vielä silloin ilmeisesti harvinaisempaa herkkua.

Ennen matkaa olimme opetelleet Saarenmaan valssin sekä suomeksi että viroksi. Muistan sanat vieläkin. Ihastelin jo teininä ikäisteni virolaisten laulutaitoja, mutta tanssitaidot ne vasta vaikutuksen tekivät! Meiltä suomalaisilta oli täysin oppimatta valssit ja muut, joita virolaiset ikätoverimme suvereenisti ja kauniisti tanssivat.

Ystävyys virolaisten kanssa jatkui vuosia kirjeenvaihdon ja vastavuoroisten vierailujen merkeissä.

V.V.

Ruusuja naisille

© ANU NIEMINEN

Olin kahden ystävättäreni kanssa vuosia sitten Tallinnassa viettämässä viikonloppua. Oli maaliskuu, ja ilmassa oli jo kevättä. Lauantai-iltana lähdimme syömään ravintolaan, lähelle Raatihuoneentoria. Miestarjoilija oli oikein ystävällinen, toi vielä valkoisen orkidean koristamaan pöytäämme.

Söimme monen ruokalajin aterian. Sen jälkeen meitä odotti oopperaesitys Estonia-teatterissa. Olimme syventyneet ateriaan ja jutteluun niin perusteellisesti, että meillä alkoi olla kiire. Ryntäsimme Raatihuoneentorille, joka oli täynnä iloisia ihmisiä. Ihmettelimme, että mikä karnevaali kaupungissa on menossa.

Meitä lähestyi pitkä, hontelo mies ja ojensi kullekin yhden ruusun ja sanoi jotakin, mistä emme saaneet selvää. Taisi olla venäjää.

Sitten näimme ympärillämme muitakin naisia ruusut käsissään. Vasta sitten tajusimme, että Tallinnassa vietettiin riemukasta naistenpäivää.

Otimme ruusut mukaamme oopperan katsomoon. Ne tuoksuivat ihanasti ja pitivät hereillä, sillä aterian kanssa nautittu punaviini pakkasi välillä hieman väsyttämään. Se ei tietenkään ollut mikään ihme, sillä Tšaikovskin Patarouva oli kolminäytöksinen.

U.J.

Tervetuloa, Suomipoika

Vanhan vallan aikaan olin porukan kanssa palaamassa yöllä Viru-hotelliin. Ulko-ovella kerberos tarkisti jokaisen hotellikortin, joka minulta oli jäänyt huoneeseen. Muut pääsivät sisään, ja minä jäin ulos. Mikään ei auttanut, vaan seisoin ulkorappusilla ja virkailija oli lasin toisella puolella. Kaverit yrittivät selittää, että olin heidän matkanjohtajansa. Viimeisenä keinona kaivoin viiden markan setelin ja laitoin sen ovenlasiin. Kerberos avasi oven ja päästi sisälle todeten ”Suomipoika tule sisään”.

Suomipoika

En mene uudestaan

Minulle on jäänyt erittäin huono maku vierailustani naapurissamme Virossa. Olimme seuramatkalla ja jalkauduimme Tallinnan vanhaan kaupunkiin. Kaikkialla oli katukaupustelijoita kintereillämme, eikä heistä tahtonut saada rauhaa. Itse en ostanut heiltä mitään, jotkut ostivat esimerkiksi kassillisen uusia neuleita, jotka sitten osoittautuivat suorastaan lumpuksi.

Olimme menossa liivikauppaan, ja mieheni jäi ulkopuolelle odottamaan. Eteisessä oli yhtäkkiä valtava tungos nuoria miehiä,ja jokin vaisto käski minua vetämään laukkuni tiukasti käsieni alla. Ulos tultuani mieheni sanoi, että huomasitko, että laukkusi meinasi lähteä. Tosin laukussa ei olisi ollut kuin hajuvesi ja joitain lääkkeitäni. Tapahtuma jätti kuitenkin jonkinlaisen jäljen, enkä sen vuoksi ole sen koomin Viroon matkustanut.

Epärehellisyys rehottaa

Sotaleluja rauhan maassa

© ANU NIEMINEN

Tyttöystäväni oli muutama vuosi aikaisemmin valmistunut lastentarhanopettajaksi, kun helmikuussa 1981 tarjoutui tilaisuus nähdä vilaus neuvostolasten elämästä. Laste Maailm -lelukauppaa Tallinnan keskustassa oli kehuttu alan runsauden sarveksi.

Ja leluja tosiaankin oli joka lähtöön. Oli pehmoisia ja teknisiä, oli leluja askarteluun ja pelaamiseen, kaiken ikäisille.

Silti nuorikkoni teki järkyttävän havainnon: kaupan hyllyillä ja tiskeillä oli leikkipanssarivaunuja, erilaisia sotapyssyjä, ohjusautoja, leikkipommeja. Vieterikäyttöinen peltisotilas ryömi lattialla ase papattaen, kunnes veto loppui. Liike oli puolillaan sotaleluja, ja vielä maassa, joka nimenomaan vannoi propagandassaan rauhantahtoisuuttaan.

Suomessa päiväkodeissa oli linja toinen eli ehdoton kielto leikkiä sotaleluilla. Kaikki pyssyt oli julistettu pannaan. Tämä kotoinen rauhankasvatus oli kiveen hakattu oppi vielä yhdeksän vuotta tuon kauppareissun jälkeenkin, kunnes lastenpsykiatri Jari Sinkkonen herätti kasvattajat tolkkuihinsa: Antakaa pienten poikien olla poikia, sallikaa pyssyleikit.

A.K.

Sukuloimassa

Minulla on sukulaisia Virossa, ja kävin nuorempana siellä monta kertaa. Vastaanotto oli aina hyvin vieraanvaraista. Muistan ensimmäisen käynnin, kun kaupoissa ei ollut kovin paljon tuotteita. Ne ammottivat tyhjyyttään, ja ihmettelin, kun koira sai mennä kaupan sisätiloihin. Siitä huolimatta sukulaiseni hankkivat jostain hyvää lihaa ja ruoka-aineita ja tekivät maittavan aterian meille. Myöhemmillä kerroilla rupesi sielläkin kauppoihin tulemaan tavaraa. Muuten maa on jäänyt mieleeni idyllisenä ja pienenä sekä mukulakiviteineen positiivisena.

Espoon Marja

Jalalla koreasti

Etelä-Viron Viljandissa joka heinäkuu järjestettävä Viljandi Folk Festival on muutakin kuin etnomusiikkia, batiikkipaitoja, puuhelmiä ja kioskiolutta. Iranilaisen perkussioryhmän keikan jälkeen sandaalini vaeltavat festarialueen kauppakujalle, jonka varteen on viritelty vanerinen tanssilava. Hanuristi soittaa, pellavapaitoihin ja pitkiin mekkoihin pukeutuneet silmiinpistävän nuoret ihmiset tanhuavat kesäpäivän leppeässä säässä.

Virolaiset suhtautuvat kansantansseihin liberaalimmin kuin suomalaiset. Auringon laskiessa ja viimeisen säkkipilliyhtyeen lopetettua alkavat iltabileet isossa aitassa. Tanhukansa ikään katsomatta tamppaa pareittain isossa ringissä ympäri salia. Voisiko tämän idean tuoda Suomeen? Siitä tulisi jonkinlainen Kaustisen kansanmusiikkijuhlien ja Provinssirockin rakkauslapsi. Proosit!

M.J.

Täydenkuun aikaan

© ANU NIEMINEN

Opintoreissulla Tartossa 1990 sain laulaa enemmän kuin koko siihenastisessa elämässäni yhteensä. Olimme opiskelukavereiden kanssa verestäneet lauluvalmiuttamme jo etukäteen, sillä tiesimme yhdessä laulamisen olevan vahva ja elävä osa virolaista kulttuuria. Viron laulava vallankumous ei syntynyt tyhjästä. Virolaiset opiskelijakollegamme istuivat toistensa olohuoneissa laulamassa teen voimalla, siinä missä me suomalaisnuoret istuimme kapakassa parantamassa maailmaa tai krapulaa.

En koskaan unohda sitä täysikuun ryydittämää tunnelmaa, kun kuljimme yöllä Tarton hautausmaalla ja lauloimme Ison talon Anttia ja Rannanjärveä yhdessä virolaisten kanssa.

S.P.

T-paitojen voimalla

Neuvostoaikaan Virossa tehtiin kauppaa muun muassa sukkahousuilla. Muutamalla sukkahousuparilla sai hyvin paikallista valuuttaa. Minä en miehenä viitsinyt tuoda mukanani sukkahousuja, koska ajattelin tullimiesten ihmettelevän niitä, jos joutuisin tullitarkastukseen. Mutta kerran minulla oli mukana kaksi Bruce Springsteen -kiertuepaitaa, jotka olin viikko ennen Viro-matkaani ostanut Pomon Tukholman keikalta. Paitoja ei ollut tarkoitus myydä, mutta sain niistä niin hyvän tarjouksen, että kaupat syntyivät. Hummailin tuolla rahalla Tallinnassa koko pitkän viikonlopun, ja tarjosin kierroksia ravintolassa myös kavereilleni. Kiitos Bruce ja kiitos virolaiset rock-fanit.

R.H.

Kylmä suihku

Tampereen yliopiston toimittajatutkintolaisilla oli mahdollisuus hakea harjoitteluun Viroon, ja työskentelin Tallinnassa Eesti Raadion suomenkielisellä osastolla keväällä 1993. Työhuoneeni sijaitsi televisiotornin juurella. Se tuntui jännittävältä, sillä tuolloin oli kulunut vain puolitoista vuotta siitä, kun ihmisketju asettui puolustamaan tornia Neuvostoliiton joukkoja vastaan elokuussa 1991.

Sain asunnon Lasnamäestä ja toimittajakollegat varoittelivat, että älä sitten jää siellä auton alle, koska kenelläkään ei ole lähiössä puhelinta.

Saapumiseni Lasnamäkeen oli kuin kylmä suihku päin naamaa – kirjaimellisesti. Kun lopulta löysin asuintaloni identtisten kerrostalojen keskeltä ja aloin kivuta rappuja ylös, kastuin läpimäräksi. Naapuri oli juuri pesemässä isoa koiraansa puutarhaletkulla rappukäytävässä eikä kuullut tuloani.

M.S.

Painajaiskuvat

Lapsena 70-luvulla minulla oli tapana tapittaa mummolan olohuoneen seinälle ripustettuja tauluja. Kuvat olivat sekä pelottavia että kiehtovia, kuin painajaisunia. Tekijä oli kuuluisa virolainen graafikko Eduard Wiiralt.

Mummolan tauluihin liittyi hämmästyttävä tarina. Vaari oli ollut sodan aikana Virossa merivoimien yhdysupseerina. Hän oli kantanut matkoillaan Tallinnaan lipeäkiveä ja ruokapaketteja. Kuljetukset oli maksettu taiteena.

2000-luvulla olin vaimon ja lasten kanssa Tallinnan hienossa Kumu-taidemuseossa. Wiiraltin grafiikalle oli omistettu kokonaan oma osasto.

Vietin herkän hetken painajaiskuvien äärellä.

M.V.