Suomisen perhe -elokuvien klassikot vetoavat yhä – Mikä kodikkaan televisioperheen elämässä nykykatsojaa viehättää?

Lapsena 1980-luvulla vietin paljon aikaa yksikseni. Miten ihanaa silloin olikaan seurata kodikkaan televisioperheen elämää. Suomisen perhe –elokuvista näin Helsingin Töölön tuttuja maisemia ja niiden tarinoista opin aina jotain moraalista ryhtiä suoristavaa.

Ihaninta oli kuitenkin se, että Suomisilla oli aina joku kotona. Jos ei itse herrasväki, niin ainakin keittiössä vispipuuroa vimmaisesti vatkaava Hilda.

En enää muista, mikä oli ensimmäinen näkemäni Suomisen perhe -elokuva, mutta elokuvasarja on aina kulkenut mukanani. Oman ikävaiheen mukaan suosikiksi on aina noussut eri elokuva. Katson niitä edelleen. Yhä saattaa löytyä yksityiskohtia, joita en nuorempana ymmärtänyt.

Suomiset aloittivat vuonna 1938 radiossa. Elsa Soinin ja Seere Salmisen nimellä Tuttu Pariston käsikirjoittama kuunnelmasarja siirtyi valkokankaille vuonna 1941. Silloin itse Suomen Filmiteollisuuden toimitusjohtaja T. J. Särkkä ohjasi elokuvaperheen ensimmäisen osan, Suomisen perheen.

Siinä kolmilapsisen virkamiesperheen isän pään saa sekaisin Amerikasta palannut entinen luokkatoveri, joka yllyttää isä-Suomista sijoittamaan säästönsä ’loistoafääreihinsä’. Perheen sota-aikainen niukkuus vaihtuu moderniksi sisustukseksi, laulutunneiksi ja permanenteiksi, mutta lopussa palataan kodikkaasti torstaisen hernerokka-aterian äärelle rahankäytöstä jotain oppineina.

Kannustava tunnelma lämmittää lapsuudesta aikuisuuteen

Suomisen Ollin tempaus (1942) laajentaa henkilögalleriaa toiseen Suomisen perheeseen, joskin Jaska Suomisen nimi vaihtuu myöhemmissä elokuvissa ensin Eka Teiralaksi ja sitten Eka Mäkeläksi. Vaan väliäkös sillä, kun tarina etenee!

Elokuva nostattaa katsojan oikeudentuntoa ja samaa jatkaa sarjan seuraava osa Suomisen taiteilijat (1943). Siinä Olli ja Eka päättävät auttaa köyhää sotaleskeä. Avuksi hankittu lehmä rahoitetaan iltamilla, joissa teatterista innostuneet Pipsa ja Olli saavat toteuttaa taiteellisia halujaan.

Suomisen Olli rakastuu (1944) on sydämeenkäypä esitys nuoruudesta ja kaukorakkaudesta, jonka kohteena on laulunopettaja eli ”hoilamaikka” Tuulia Tähtinen, joka esittää lempeästi Ansa Ikonen. Lasse Pöysti kertoo muistelmissaan Ollin oppivuodet, miten ihastui Ikoseen siviilissäkin: ”Antaisin kymmenen vuotta elämästäni, jos ne nyt voitaisiin vähentää hänen iästään.” Kerrassaan liikuttavaa! Eikä vähiten siksi, että tunnistan itsekin tuon musiikinopettajaan ihastumisen…

Ehkä suurimman vaikutuksen minuun kuitenkin teki varsinaisen elokuvasarjan päätösjakso (vuonna 1959 tehty Taas tapaamme Suomisen perheen ei oikein kuulu sarjaan) Suomisen Olli yllättää. Teinivuosien levottomuudessani samastuin sodasta palanneen Ollin irtiottoihin, lintsaamiseen ja koulunkäyntiä häirinneeseen juhlimiseen.

Kiitos Ollin, minun ei tarvinnut itse moista harrastaa. Riitti hyvin, että katselin sitä elokuvassa. Kun Olli moninaisten vaiheiden jälkeen tekee ryhtiliikkeen ja valmistuu ylioppilaaksi, tiesin itsekin, mitä tietä kulkea.

Elokuvien kannustava tunnelma, erehtyminen ja erehdyksen korjaaminen, ovat seuranneet minua läpi elämän. Töölön katuja kulkiessani hymyilyttää, kun tunnistan tuttuja kuvauspaikkoja, ja sattumaa tai ei, asun nykyisin samalla kadulla kuin elokuvien Suomisetkin aikanaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan kaipaavani Hildaa, jolta voisi käydä kysymässä neuvoa ja vippaamassa pikkurahaa. Ja kun palaisin kotiin maailman tuulista, hän taikoisi pöytään hernekeitot ja räiskäleet.

Yllättävää:

Suomisen perhe oli ensimmäinen Suomen Television lähettämä kotimainen elokuva marraskuussa 1957. Radiokuunnelmasarjan esikuvana toimi Ruotsin radiossa vuosina 1936–1943 kuultu Alice Svenskin käsikirjoittama Familjen Björck.

Radiosta tuttu Suomisen perhe valloitti valkokankaat vuonna 1941 ja keräsi muutamassa vuodessa yli 300 000 katsojaa. © Kansallinen audiovisuaalinen instituutti / om-arkisto