Ihmiset eivät jää – mutta jokainen voisi edes piipahtaa

Suon villi laulu kertoo Kyasta, hylätystä tytöstä, joka varttui aikuisuuteen itse itseään luonnossa kasvattaen.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Liina Putkonen on Seuran tuottaja.

Suon villi laulu kertoo Kyasta, hylätystä tytöstä, joka varttui aikuisuuteen itse itseään luonnossa kasvattaen.
Teksti:
Liina Putkonen

Suon villi laulu on nyt monilla huulilla. Se on juuri teattereihin tullut elokuva. Upeasti kuvattu kesytön marskimaa ja pienen Kya-tytön elämä sen keskellä imaisivat mukanaan reilu vuosi sitten samannimisessä, Delia Owensin kirjoittamassa romaanissa.

Tarina on riipaiseva, mutta upean luontokuvauksensa ansiosta myös kaunis. Kyan perhe kituuttaa syrjäisessä tönössä väkivaltaisen, alkoholisoituneen isän varjossa. Ensin lähtee mieli murentuneena äiti, sitten veli, sisaret, se läheisinkin veli ja lopulta on vain Kya ja isä.

Sen voisi kuvitella olevan hirveintä. Ettei ole enää ketään, johon turvautua isän raivotessa. Ei se ole. Hirveintä on, kun isäkään ei enää palaa kotiin. Kun ei ole ketään, ei edes sitä toista, joka juomisen pimeiden hetkien välissä on kuitenkin ihminen, peili omalle olemassaololle.

Lue myös: Suon villi laulu vie mukanaan taianomaiseen tarinaan

Miksi ihminen jätetään yksin?

Koskettavin lause Suon villi laulu -elokuvassa oli mielestäni: Ihmiset eivät jää.

Se oli Kyan vastaus, kun häneltä kysyttiin, miksi hän pakenee kaikkea rakkaan luontonsa syliin. Miksei pakenisi? Hänellä ei ollut ketään, jonka takia pysähtyisi, jäisi.

Koska kyseessä on hyvän mielen tarina, lopulta joku jää. Se riittää. Yksi plus yksi on kaksi. Toinen on toisensa peili. Aamuisin lammen pinnasta ei tuijota vain tyhjä, ammottava yksinäisyys.

Vaikka Kyan kävi hyvin, jätti niin kirja kuin elokuvakin surumielisen olon. Miksi ihminen jätetään yksin? Miksi maailma on täynnä sellaisia tapahtumaketjuja, joiden lopputulemana on yksinäisyys?

Jokainen voi auttaa

Tätä isoa kysymystä eivät ratkaise vastaukset, jotka ovat lähinnä syyllisyyden pesua omilta harteilta tai yleistä hyminää: Eihän se halua nähdä ketään. Se on niin hankala. Eihän se ole yksin, siellähän käy se ja se ja se. Kaupungistuminen. Yksilökeskeisyys. Ruuhkavuodet. Plaa, plaa, plaa.

Itse asiassa kukaan, eikä mikään voi lakaista pois yksinäisyyden hyistä varjoa kaikkien yltä. Helsinki Missio tekee upeaa työtä, niin moni muukin. Mutta vaikuttavinta ja tehokkainta yksinäisyyden poistoa olisi samanlainen toiminta kuin hampaiden pesu. Sen jokainen tekee itse.

Jokainen meistä tietää jonkun, jonka luokse ihmiset eivät jää. Ehkä sinäkään et voi olla se, joka jää. Mutta entä jos menisit vaikka käymään?

Lue myös: ”Yksinäisyys on ongelma ympäri Suomea” – Ulla Ström ryhtyi itse vapaaehtoiseksi ja näin toisten auttaminen pelasti hänet yksinäisyydeltä

X