Tähtäimessä villisika - Metsästys on usein pelkkää odottamista, nyt tuli kuitenkin yllättävä saalis

Villisika on väijytyksessä, ilta vaihtuu yöksi ja tähtäimen punainen pilkku osuu pimeässä maaliin. Mutta mitä saadaankaan metsästyssaaliiksi?

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kouvolalainen Matti Westman ei väijyssä väsy. Rutinoituneen metsästäjän tarkkaavaisuus ei hellitä väijytornissa hetkeksikään.

Villisika on väijytyksessä, ilta vaihtuu yöksi ja tähtäimen punainen pilkku osuu pimeässä maaliin. Mutta mitä saadaankaan metsästyssaaliiksi?
(Päivitetty: )
Teksti:
Ville Vanhala

Käsky tulee kuiskaamalla: Seis!

Viljapellon takaa pilkottavan harmaan, vanhan haavan juurella on nähty hiljattain ylivuotinen karju.

Sama villisika on liikkunut Pyhtään Myllykylän Junkkarholmin pientareilla jo keväästä lähtien. Viime vuonna samalla aukealla nähtiin kerralla peräti 25 villisikaa.

Luoteesta käyvä tuuli taivuttaa kaurantähkiä korsien kärjissä. Lounainen vie ihmisen hajut mennessään, mutta itätuuli olisi villisian metsästykselle otollisempi, se kuljettaisi ruokintapaikan hajut mukanaan sikojen elinalueelle.

Kilometrin päässä Junkkarholmista maatalon pojaksi syntynyt, mutta nykyään Kouvolassa asuva metsästäjä Matti Westman laskee kätensä alas. Se tarkoittaa, että jatketaan matkaa.

Metsänraja on liikkumaton. Ylivuotinen karju tuskin piileksii kuusikon takana.

Kärrytie vie pellonlaitaan, mistä jatketaan peltoon poljettua polkua kohti torniin rakennettua väijymiskoppia. Kaura viistää vyötäröitä, syksyn ensimmäiset hirvikärpäset napsahtelevat kauluksiin ja korvallisille.

Westman pysähtyy vielä tornin portaiden juurelle ja tähyilee ase kainalossa ympärilleen.

Jos ylivuotinen karju tulee tänä yönä paikalle, se ei lähde enää täältä elävänä pois.

Matti Westman vuoraa ampuma-aukon vaahtomuovilla ennen kuin asettaa kiväärin tähtäysvalmiuteen.

Mammukan perilliset

Villisika on viimeisten vuosien aikana levinnyt maassamme aina Oulun korkeudelle saakka. Tiheimmät kannat ovat Etelä-Savossa ja Kaakkois-Suomessa Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan alueella, missä arvioidaan elävän tätä nykyä jopa 2 000 villisikaa.

Vuonna 2014 villisikoja eli Kaakkois-Suomessa vain kolmisensataa.

”Villisiat leviävät maahan Venäjän Karjalasta, missä on runsas sikakanta. Osa luonnossa elävistä sioista on myös tarhakarkulaisia ja niiden jälkeläisiä”, kertoo Suomen Metsästäjäliiton Kymen piirin toiminnanjohtaja Erkki Pentinniemi.

Ilta-auringon säteet läikehtivät vielä väijytornin pienissä ikkunoissa. Edessä lainehtivan viljapellon takana kimmeltää ruokintapaikan peltikatto.

Kaikkiruokaiselle villisialle kelpaavat kasvien lisäksi hyönteiset, madot, pikkunisäkkäät jopa haaskat.

Junkkarhomin ruokintapaikalle on tuotu tarjolle viljaa, hedelmiä, maissia, turvotettuja herneitä ja kolme haukea.

”Ruokintapaikat vilkastuvat myöhemmin syksyllä, kun metsän antimet alkavat olla vähissä”, Matti Westman kertoo.

Pyhtään villisikojen kantaemakoksi voidaan nimetä jättiläinen, jolle metsästäjät ovat antaneet nimen Vanha Mammukka. Emakon erottaa muista villisioista hieman vino kärsä.

”Keväällä karvanvaihdon aikana näki, että Mammukan nahka on täynnä arpia.”

Johtajaemakko synnytti useana vuotena peräkkäin peräti kahdeksasta kymmeneen porsasta.

Tänä vuonna Mammukkaa ei kuitenkaan ole nähty Junkkarholmin pelloilla tai riistakameran kuvissa.

Vanhan emakon kohtalosta ei ole varmaa tietoa, mutta sen jälkeläisiä ja lauman jäseniä on jäänyt seudulle.

Yksi niistä on oletettavasti keväällä 2016 syntynyt ylivuotinen karju.

Isokin karju kaatuu 11,7 gramman Power Head 2- patruunan luodilla.

Laaki ja vainaa

Kopissa naksahtelee, kun Matti Westman lataa hirvikiväärinsä lippaaseen neljä 11,7 gramman Power Head 2 -patruunaa.

Viides patruuna ladataan piippuun, ja kiväärin varmistin naksahtaa päälle.

”Villisian osumapiste on ylhäällä lavan takana. Se on tappava osuma”, Westman kertoo.

Vaikka luoti löytää maalinsa, villisika kaatuu harvoin suoraan sorkiltaan. Westmanin aseesta täysosuman saanut sika on juossut kymmeniä metrejä sydän puoliksi ulkona roikkuen. Kuolettavan luodin saanut porsaskin voi taittaa sadan metrin matkan.

Westman asettaa hiekkasäkin ampuma-aukon edustalle ja vuoraa aukosta työnnetyn kiväärintukin vaahtomuovilla.

”Aseen pitää olla irti kantavista pinnoista, ettei tähtäykseen tule vääristymiä.”

Jos haavoittunut villisika pääsee pakenemaan, siitä on tehtävä ilmoitus poliisille, joka valtuuttaa suurriistavirka-apu (SRVA)-ryhmän haavakon perään.

Westman on kaatanut kaikkiaan kymmenkunta villisikaa, mutta myös häneltä on päässyt karkuun sika, joka on saanut osuman.

”Sitä ei saa tapahtua toista kertaa. Se on oltava laaki ja vainaa.”

Westman kääntelee asettaan ampuma-aukossa ja kohentaa vaahtomuovivuorauksia aseen ympärillä.

”Kun valmistelut on tehty kunnolla, pystyy keskittymään täysipainoisesti tähtäykseen ja laukaisemiseen.”

Alkusyksystä villisialle löytyy vielä metsästä kosolti syötävää, mutta maan jäätyessä sika hakeutuu hanakasti ruokintapaikoille.

Näyttämö metsänreunassa

Väijyminen on odottamista.

Ruokintapaikka ja pelto pysyvät autioina, kunnes pitkän heinän seasta erottuu ketun valkokärkinen häntä. Komeaturkkinen repolainen loikkii pellossa ja katoaa kuusen taakse.

Tuuli on tyyntynyt. Tähkät eivät enää keinu.

Odottaminen jatkuu.

Vähän ennen iltayhdeksää on jo niin pimeää, että ruokintapaikan lamput syttyvät. Maa ja ilma peltikaton alla näyttävät valaistuina kirkkaan vihreiltä, aivan kuin ruokintapaikka olisi irti sitä ympäröivästä pimenevästä maisemasta.

Ruokintapaikka on näyttämö pellon laidassa, mutta kaadettava saalis puuttuu.

Ei mitään vieläkään.

Johtajaemakon laumaan kuuluu sen poikasia ja nuoria yksilöitä. Sukukypsät karjut elävät enimmäkseen erakkoina, mutta hakeutuvat kiima-aikana joulu- tammikuussa emakoiden lähelle. Jos saman lauman liepeillä liikkuu kaksi karjua, ne ottavat toisistaan mittaa iskemällä torahampaitaan toistensa paksunahkaisiin hartioihin ja olkapäihin.

Vahvempi karju pääsee jatkamaan sukua.

”Kiimaista karjua ei kannata kaataa, koska sen liha maistuu ainakin minusta hieman kitkerältä”, Matti Westman sanoo.

Mahdollisuuksien mukaan hän ampuu aina laumasta porsaan tai nuoren yksilön.

”Jos valtaemakko pyydetään, lauman muut emakot alkavat lisääntyä. Se tarkoittaa kannan kasvua, vaikka metsästyksen tavoitteena on kannan säätely.”

Matti Westman säätää tähtäimen kaatolaukausta varten.

Ensimmäinen kaato

Kun villisikalauma pääsee puolen hehtaarin kokoiselle perunapellolle, pelto on äkkiä käännetty ja perunat ovat kadonneet parempiin suihin.

Villisioille maistuvat myös kumina ja juurekset. Siat kaivavat kuusten juurilta juuriversoa, jolloin puuhun nousee keskilahoa, eikä runko kelpaa enää sahapuuksi.

”Asutusten liepeille vaeltaneet villisiat ovat tuhonneet jopa pihanurmikoilta kaivaessaan matoja”, toiminnanjohtaja Pentinniemi kertoo.

”Tiheimmillä kanta-alueillaan siat aiheuttavat enemmän vahinkoa kuin hirvieläimet.”

Villisian levittäytyminen maahamme johtuu leudontuneista talvista. Kun maa ei roudi ja lumikerros jää ohueksi, siat pystyvät kaivamaan ravintoa myös talvisin maan alta.

Väijykopissa odotus jatkuu.

Pimeyden tihetessä ruokintapaikka näkyy yhä kirkkaampana valojen alla. Kiväärin tähtäimen punainen piste kohdentuu ruokainpaikan peltikaton alle.

”Punapistetähtäin on villisian metsästyksessä ehdoton etu, sillä tähtäimen musta ristikko hukkuu sian tummaan pintaan”, Matti Westman kertoo.

Villisian metsästys alkoi Suomessa vuonna 2010. Westman ampui ensimmäisen sikansa samana vuonna hirvijahdissa ja ensimmäisen sian kyttäämällä helmikuun suojakeleillä, punertavan taivaan alla, vuonna 2014.

Väijyessään hän sai tähtäimeensä yksinäisen karjun, jota seurasi kokonainen villisikalauma. Lopulta yksi noin 30 kilon painoinen porsas kaatui Westmanin laukauksesta niille sijoilleen.

”Se oli unelmieni täyttymys. Jälkeenpäin sydämentahdistajassani oli merkintä, että pulssi oli käynyt aika korkealla.”

Kun tähtäimen punainen piste on hieman ylhäällä villisian lavan takana, on aika painaa liipaisinta.

Pesärosvon kohtalo

Odottaminen jatkuu.

Ja jatkuu.

Väijymään tottuneen Matti Westmanin aika ei käy pitkäksi. Termospullon korkki nirisee pimeässä, neste lirisee, ja kohta korkki kiertyy kiinni.

Ylivuotista karjua ei näy eikä kuulu.

”Kun tietää, että sikoja on lähistöllä, kahdeksan tuntia kuluu silmänräpäyksessä”, Westman sanoo.

”Mutta 11 tunnin istumisen jälkeen on niin jäykistynyt, että askeleet ovat yhtä huterat kuin vastasyntyneellä vasikalla.”

Laukauksen ääni jää vaahtomuovieristeissä vaimeaksi. Tuoli kolahtaa, kun Westman pomppaa jaloilleen. Valaistu ruokintapaikka on edelleen yhtä autio kuin aikaisemminkin.

”Se oli supikoira, ja se sai osuman”, Westman sanoo hieman hengästyneenä.

Raatoa ei löydy ruokintapaikalta eikä heinikosta, mutta kivessä kiiltää punertava verivana.

Westman hälyttää Tuomas Aaltosen Mimmi-koirineen paikalle.

Armoitettu 9-vuotias mäyränhäätäjä ja luolakoira löytää kuolleen supikoiran pitkän heinikon peittämän ojan penkalta. Muriseva koira luopuu saalistaan vasta, kun supi kiskotaan sen hampaista.

”Supi ammutaan aina, kun siihen on mahdollisuus, ja kaadon jälkeen on taas yksi pesärosvo vähemmän”, Westman toteaa.

”Raato haudataan syvällä maahan, ettei siitä leviä tartuntoja muihin eläimiin.”

Westman nostaa repun olkapäälleen, ottaa supikoiran toiseen käteensä ja kiväärin toiseensa.

Aaltosen Mimmi-koira vetää hihnaa tiukalle ja läähättää.

Otsalamput poraavat valoreikiä pimeään.

Jahti on ohi.

Jos ylivuotinen karju on kuullut laukauksen, se on jo kaukana.

Jos se on edes lähellä ollutkaan.

Lue myös:

Tiesitkö tämän villisioista? Laumaa johtaa vanha emakko, karjut elävät erakkoina

 

Lihaturismi kasvattaa sikaruttoriskiä

Maa- ja metsätalousministeriö on päättänyt, että villisikakanta pidetään alhaisena, koska Viron, Latvian ja Venäjän villisioista on löydetty afrikkalaista sikaruttoa (ASF). Virusta on tavattu tänä vuonna poikkeuksellisen paljon Virossa ja Latviassa.

AFS on helposti leviävä tauti, jota esiintyy nimensä mukaisesti yleisesti Afrikassa.

Suomen lähialueelta afrikkalaista sikaruttoa tavattiin ensimmäisen kerran vuonna 2009, jolloin taudinpurkaus oli Leningradin alueella sijaitsevalla sikatilalla.

Vuoden 2014 aikana afrikkalainen sikarutto levisi Liettuaan, Latviaan, Viroon ja Puolaan.

Tänä vuonna afrikkalaista sikaruttoa on tavattu 1 500 latvialaisessa sikalassa ja Virossa on tullut ilmi 75 tapausta. Suomesta tautia ei ole ainakaan vielä toistaiseksi tavattu.

”Afrikkalainen sikarutto ei tartu ihmiseen, mutta maahan levitessään se aiheuttaisi valtavia vahinkoa meidän sianlihantuotannollemme”, kertoo Suomen Metsästäjäliiton Kymen Piirin toiminnanjohtaja Erkki Pentinniemi.

Kivekset näytteeksi

Afrikkalainen sikarutto leviää hengitysteiden ja suun kautta tartunnan saaneista terveisiin sikoihin.

Suomessa kaadetuista villisioista lähetään munuainen, perna ja verinäyte Eviraan tutkittavaksi sikaruton varalta. Lisäksi emakosta lähetetään tutkittaviksi pala kohtua ja karjulta kivekset.

Metsästäjä saa näytteistä rahallisen korvauksen.

Pentinniemen mukaan seuranta on niin tarkkaa kuin se meidän olosuhteissamme on mahdollista.

”Mitä enemmän villisikoja tulee itärajan yli, sitä suuremmaksi tautiriski kasvaa. Kaakkois-Suomessa villisian metsästyksen tavoitteena on nykyisen kannan puolittaminen.”

Tautia elintarvikkeissa

Afrikkalainen sikarutto leviää epäsuorasti tartunnan saaneen eläimen lihan, liha- ja niiden sivutuotteiden ja käsittelemättömien metsästysmuistojen välityksellä.

Tauti saattaa tarttua myös ruokajätteistä, rehusta, kuivikkeista ja kuljetusvälineistä.

AFS-virus säilyy veressä ja ruhossa useiden kuukausien ajan. Pakastetussa lihas virus voi elää jopa vuosikausia.

Evira suosittelee, ettei Suomeen tuoda villisianlihaa eikä siitä valmistettuja elintarvikkeita Baltian maista tai Puolasta.

”On sitten eri asia, miten suositusta noudatetaan”, Pentinniemi toteaa.

”Afrikkalaisen sikaruton leviäminen ihmisen toimien tuloksena Suomeen on todennäköisempää kuin sen leviäminen villisikojen välityksellä.”

Lisätietoja afrikkalaisesta sikarutosta: www.evira.fi

X