Tellervo Koivisto elämäkerrassaan: ”Minusta ei tule huonoa aviovaimoa”

Jaa kaverilleTilaa Seura
© Paula Kukkonen/Otavamedia
Miten Tellervo Koivistosta tuli maan ykkösnainen? Millaista elämä oli Mauno Koiviston rinnalla? Seura julkaisee otteen tuoreesta muistelmateoksesta, jonka on kirjoittanut Anna Matsson.

Pelkkää onnellista yhteiselämän odotusta nuorten kihlaus ei ollut. Takaajatuksiakin kävi mielessä. Mauno Koivistolle tuli rimakauhu vastaan, kun
hän pohti opintojaan ja tulevaisuuden näkymiään huhtikuussa 1952. Hän kirjoitti päiväkirjaansa:

(…) Katsotaanpa sen sijaan, mitä tulisi tehdä: Suorittaa sosiol. cumme loppukuussa, tehdä laudat.työ touko-kesäkuussa, kasv.opin cumme ja latinan alkeiskurssi kesäyliopistossa, pro-gradu elokuussa, v.a.opettajan paikka Vahdolla, laudat.tentit syksyllä, latinan pro-ex. joulukuussa, taloustieteen cumme tai historian appr. keväällä jne. Tähän tarvitsen kaiken aikani. Jos jotakin jää yli vaimoltani, nimittäin. Ennen olin kyllin viisas arvostelemaan rahattomina ja kortteerittomina avioituvia kavereitani. Nyt olen itse samassa pisteessä

Kunnianhimoinen Koivisto ei olisi sallinut itselleen mitään hupia ennen kovan työn suorittamista loppuun.

Maaliskuussa 6.3.1952 Tellervo kirjoitti positiiviseen sävyyn opinnoistaan:

(…) Esitelmänikin tuli pidettyä. Olin hermona, mutta siellä edessä rauhoituin ja olisin voinut jutella miten kauan tahansa. Esitykseni sai vallan hyvät arvostelut – ainoa mistä tuli negatiivinen huomautus, oli heikko ääni. Nyt en enää kirjoita vaan asetun teloilleni odottamaan Sinua tai ainakin kirjettäsi.
Ajattele minua lauantai-iltana! Minäkin varmasti muistan Sinut, vaikka olenkin siellä hälyn keskellä. Olen myös uskollinen. Sinun oma tyrannisi.

Seuraavana päivänä Tellervo kuitenkin tilitti huonoa omaatuntoaan kiukuteltuaan Maunolle:

Tästä lähtien yritän ajatella: minusta ei tule yhtään sen huonompi vaimo kuin kenestä tahansa toisestakaan. En ole niin tyhmä etten oppisi laittamaan ruokaa ja parsimaan vaatteita, en niin laiska etten viitsisi siivota ja mitä makuun tulee, niin siitä ei minua ole kukaan moittinut. Miksi en myöskään oppisi olemaan hyvä toveri!? Olen melkoisen varma, että tällä hetkellä olen pidetyimpiä tyttöjä luokan poikien keskuudessa. Sitä todistaa se, että kenellekään ei ole kerrottu ei niin moni poika ole uskoutunut kuin minulle. Jollet usko, niin voit kysyä esim. Sirkalta. Miksi en tule toimeen Sinun kanssasi? Luultavasti pitänee paikkansa väittämä, että rakkaus on ystävyyden pahin vihollinen. Rakastan, mutta en huomaa sitä, ettei sen varjossa voi tehdä mitä vaan. (…)

Mitä nuori Tellervo tarkoitti kuvatessaan aviovaimon tehtäviä noin kaavamaisesti? Nykynäkökulmasta teksti voi tuntua hämmentävältä. Se oli kuitenkin aitoa pohdintaa omista kyvyistä täyttää vaadittu aviovaimon rooli. 1950-luvulla kotirouvaideologiaa ei vielä kyseenalaistettu. Valtaosa ihmisistä ajatteli aviovaimon roolista juuri näin.

Maaseudulla emännät olivat aina suorittaneet tilan töistä osansa ja työläiskodeissa äitien oli pakko mennä töihin toimeentulon vuoksi, mutta porvariskodeissa äiti oli itsestään selvästi kotona. 1950-luvulla Euroopassa vallitsi familismi, perhekeskeinen ajattelutapa, joka oli noussut muotiin sotienvälisenä aikana. Yhdysvalloissa se oli huipussaan. Amerikkalaisesta unelmasta ja kotirouvan elämästä tuli nopeutuvan tiedonvälityksen avustamana esikuva naisille kaikkialla länsimaissa.

Suomalaiset naistenlehdet jakoivat ideologian omissa numeroissaan. Ideologian ytimessä oli sijoittaa äiti kotiin, jossa kiiltävät kodinkoneet hoitivat työt ja nainen saattoi omistautua miehelleen ja lapsilleen. Miesten asiana nähtiin hoitaa paitsi toimeentulo myös julkinen elämä. Heiluriliike palautti näin maailmanjärjestyksen ”oikealle” tolalleen: naiset olivat päässeet tai joutuneet töihin, tehtaisiin ja pelloille, kantamaan vastuuta toisen maailmansodan aikana, mutta sotien jälkeen miehille piti tarjota työpaikat. Suomessa töitä riitti nopeassa teollistumisvaiheessa ja jälleenrakennuksessa, mutta silti täälläkin monen mielestä naiset piti siivota takaisin kotiin, jotta rintamamiehet ja veteraanit pääsivät takaisin työhön kiinni ja toimeen ja saisivat vanhan arvonsa takaisin.

Familismiin liittyi myös ajatus perhekollektiivista, jossa mies edusti koko perhettä. Se kuului myös työväenliikkeen perhemalliin, siis myös Kankaanrantojen käsityksiin perhe-elämästä. Edelleen naisen ainoa keino itsenäistyä lapsuuden kodistaan oli mennä naimisiin ja saavuttaa aikuisen status oman perheensä emäntänä. Sosialismin oppiin kuului toki tasa-arvon ideologia.

Teoriassa palkkatyön piti vapauttaa naiset riippuvuudesta, mutta käytännössä arki oli jotain muuta. Työläisnaiset joutuivat tavallisesti työhön pakon edessä, eivät siksi, että saisivat toteuttaa itseään ja osallistua yhteiskunnallisiin rientoihin. Heidän taistelunsa sotien jälkeen koski mahdollisuutta viettää perhe-elämää ja hankkia lapsia ja silti hoitaa palkkatyönsä kunnialla. Lisäksi sosiaalidemokraattiset naiset taistelivat myös miesten puolesta ja ymmärsivät heidän ongelmiaan, taistelua työnantajaa vastaan paremmista oikeuksista, työehdoista ja palkoista.

Vuonna 1952 Tellervo Kankaanranta näki tulevaisuutensa perheenemäntänä, joka hoitaisi kotia ja tekisi sen hyvin. Mutta mitä hän tarkoitti toveruudella, josta puhui kirjeen lopussa?

Helsingin normaalikoulun eli Norssin uskonnon opettaja, lehtori Timo Päiviö Virkkunen oli kirjoittanut aiemmin oman käsityksensä toveruudesta Kotiliedessä. Artikkeli käsitteli kodin ”henkistä terveyttä”. Se oli hyvin kristillissävytteinen nostaessaan esiin terveen kodin rakennusaineina
toveruuden, rakkauden, ystävyyden, nöyryyden, yhteiset ihanteet ja kristillisyyden.

”(…) Terveitä koteja on ollut jo paljon aikaisemmin kuin ihmiset ovat henkisesti kyllin kehittyneitä kokemaan, mitä miehen ja naisen välinen syvä rakkaus merkitsee. Silloin oli lähinnä toveruus se tekijä, jonka varassa koti pysyi pystyssä. Toveruushan syntyy niiden ihmisten välillä, jotka yhteisesti ovat vastuussa jonkin yrityksen onnistumisesta ja joista jokainen hoitaa oman osansa tässä yrityksessä. (…)

Meidänkin maassamme miehelle oli aikaisemmin ja kansan keskuudessa on usein vieläkin tärkeintä tietää, onko hänen tuleva vaimonsa sellainen, että pystyy hoitamaan kodin ja lapset, muu merkitsi vähemmän. (…)

Toveruutta luovana yhteisenä yrityksenä voi olla esim. maanviljelys, joka lepää sekä isännän että emännän harteilla, yhteinen liikeyritys tai yhteinen vastuu lasten kasvattamisesta. Mutta jos esim. molemmat aviopuolisot käyvät ansiotyössä, ja jos vielä lapsia on vähän tai ei ollenkaan, missä on silloin se yhteinen vastuu, joka loisi toveruutta? Varmaankin ovat perhesiteet monessa kodissa nykyään höltyneet juuri sen puutteessa. (…)”

Virkkusen perheideaali oli omaa luokkaansa paatoksessaan, mutta monet siinä esitellyt ajatukset toistuivat Tellervon kirjeissä. Sitoutuiko Tellervo Kankaanranta jo tässä vaiheessa jonkinlaisen yhteisyrityksen osakkaaksi? Oliko yhteisyritys yhtä kuin Mauno Koiviston ura? Kirjeessään hän ei puhunut yhteisyrityksestä, vaan käsitteli jonkinlaista henkistä kumppanuutta, keskusteluparia, luotettavaa ihmistä, jonka kanssa jakaa iloja ja murheita. Ainakaan hän ei enää kaavaillut menevänsä ansiotöihin itse.

Ajatus oli valtavirtaa: vuonna 1950 kaupunkilaisista naimisissa olevista naisista ammatissa toimi vain joka kolmas. Jo kymmenen vuotta myöhemmin heidän osuutensa oli kasvanut paljon suuremmaksi, 45 prosenttiin. Kirjeiden kuva naisesta on perinteinen, nainen näyttäytyi ”heikompana astiana”, joka ei ollut miehen veroinen henkisissä toimissa. ”Olenhan vain nainen” tai ”minusta ei tule huonoa aviovaimoa” -toteamukset merkitsevät lisäksi naisellista keinoa vedota omiin sukupuolen mukanaan tuomiin ominaisuuksiin, jotka eivät olleet henkilökohtaisia – siis luonteenpiirteitä tai asioita, joihin voi vaikuttaa.

Tellervo Kankaanranta listasi hyviksi puolikseen kykynsä oppia olemaan hyvä toveri. Toveruus onkin toteutunut Koivistojen pitkässä avioliitossa, jota on kestänyt jo 64 vuotta. Kirjeessään 6.3.1952 Tellervo totesi: ”Mausta minua ei ole kukaan moittinut.”

Hyvästä mausta Tellervo Koivistoa on sittemmin kiitetty lukemattomissa yhteyksissä. Hänen varmaa tyylitajuaan on ihasteltu, ja naistenlehtien äänestyksissä hänet on valittu usein vuoden tyylikkäimmäksi naiseksi, kuten Nykypostissa vuonna 1987. 1950-luvulla hän oli kuitenkin köyhä. Rahaa ei ollut vaatteisiin, eikä hyvä maku liittynyt hyviin materiaaleihin ja laadukkaisiin leikkauksiin. Hänellä ei ollut hyvä itsetunto, mutta hyvä itsetuntemus hänellä oli. Hän tunnisti valttikorttinsa jo varhain.

Tellervo Koivisto on kertonut televisiossa Maarit Tastulan Punaisessa langassa suhteestaan Mauno Koivistoon, että ”olimme kaikin puolin hirveän rakastuneita ja rakastumista kesti hyvin pitkään. Me myös näytimme sen.” Hän arvioi, että tällä nuoruuden rakastumisella ja rakkaudella oli pitkä kaari, joka kantoi kauas, vuosien päähän, jolloin rakastuminen jo oli hiipunut, mutta rakkauden voima saattoi säilyä. Sitä vahvistivat lompakkoon työnnetyt laput, joihin oli kirjoitettu sanoja ja lauseita, kuten ”Minä rakastan sinua” ja muita yhtä tärkeitä asioita.

Tellervo luki Maunon päiväkirjaa. Hän kirjoitti muutamia huomautuksia tekstin väliin. 7.4.1952 Mauno kirjoitti:

”(…) Taidanpa saada rauhaisan pääsiäisloman. Ostan mennessäni [Turkuun] kukkia (hyvitykseksi unohtamastani yksivuotiskihlapäivästä) ja valkoisen nylonpuseron nimipäivälahjaksi. Eiköhän sitten sopu säilyne rikkomattomana kokonaisen viikon.”

Nylonpuseron kohdalle Tellervo kirjoitti oman huomionsa: ”En ole saanut.”

Päiväkirja loppui viimeisiin merkintöihin 21.4.1952. Sen jälkeen Tellervo kirjoitti loppuyhteenvedon:  ”Tästä alkaa ilmeisesti onnellinen avioelämä, koskapa mitään ei ole kirjoitettu. ’Onnellinen avioliitto on kulttuurin vihollinen’.”

Hän tiivisti oikein, koska Koivisto oli kirjoittanut toisessa yhteydessä aiemmin päiväkirjaansa: ”Selailin tuota kuluneina vuosina kirjoittamaani osaa tästä kirjasesta ja totesin, että kynään olen tarttunut parhaasta päästä pimeinä hetkinä.”

Mauno Koivisto kirjoitti päiväkirjaansa filosofisesti, lainasi teoreetikkojen mietteitä ja pohti periaatteitaan. Tammikuussa 1951 hän oli kirjoittanut: ”Ennen luulin, ettei onneton ihminen voi tehdä toisia onnellisiksi, mutta onkohan se aivan varmaa. Mahdotonta taitaa sentään olla, että joku voisi tulla onnelliseksi tekemällä muita onnettomiksi. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, johtuu inhimillinen onnettomuus inhimillisestä onnettomuudesta.”

Mauno Koiviston pohdinnat onnellisuudesta osuivat kuukausiin, jolloin hän oli kohdannut elämänkumppaninsa.  Tellervon astuminen hänen elämäänsä pani ajatukset onnesta uuteen järjestykseen. On kiinnostavaa, että Mauno Koivisto kirjoitti pohdintojaan nimenomaan onnellisuudesta, ei rakkaudesta. Tellervo Koiviston arvio miehestään oli heti aluksi, ettei tämä ollut kuten muut. Hän halusi etsiytyä perimmäisten asioiden äärelle.

Tellervo Kankaanrannan ja Mauno Koiviston häitä vietettiin vihdoin kesäkuussa 1952 Punkalaitumen kirkossa. Paikalla oli sukulaisia ja Tellervon perheen lähimpiä naapureita Kanteenmaan kylästä. Isovanhemmat ja muut lähisukulaiset oli kutsuttu.

Kaikeksi yllätykseksi kirkossa vihittiin samalla kertaa toinenkin pariskunta, Pulakat. Se oli todennäköisesti myös vieraalle pariskunnalle yllätys. Myöhemmin se kääntyi kuitenkin iloksi, kun Koivistosta tuli pääministeri ja sama vihkipaikka ja -aika poikivat varmasti monta hyvää tarinaa kerrottavaksi. Pulakat lähettivätkin myöhemmin kirjeessä kuvan yhteisestä vihkimistilaisuudesta Koivistoille 1960-luvun lopulla.

Tellervo Koiviston morsiuspuku oli yksinkertainen, vaalea, kaksiosainen jakkupuku, jonka hame ulottui polven alle. Puku ei ollut ensimmäistä kertaa käytössä. Se oli hänen ylioppilaspukunsa, mutta palveli jälleen uutena tärkeänä päivänä. Romantiikkaa hääasussa edustivat asusteet: pieni ja siro valkoinen hattu, johon kuului taitettava harso, sekä valkoiset pitsihansikkaat. Morsiuskimppuun hän oli valinnut valkoisia neilikoita. Kertoiko asuvalinta käytännöllisyydestä vai silkasta rahanpuutteesta?

Valokuva kirkosta paljastaa, että tulevalla rouva Pulakalla oli kokopitkä valkoinen morsiuspuku ja puolipitkä huntu. Käytetyn puvun valintaa voi pitää jonkinlaisena kannanottona, koska Tellervo Koiviston mukaan hänen nuoruudessaan toisten vanhoissa vaatteissa kulkeminen oli häpeällistä.

Kierrätysaatetta ei ollut, pula-aika pakotti siihen. Nyt puku oli oma, entinen, mutta yhtä kaikki vanha, käytetty. Tekikö hän tässä tapauksessa välttämättömyydestä hyveen? Ehkä Tellervo Koivisto yksinkertaisesti säästi isänsä rahoja tai hankki mieluummin muita käyttövaatteita kuin tuhlasi yhden ainutkertaisen juhlapäivän elämykseen.

Perheenjäsenet suhtautuivat vävypoikaan myönteisesti. Ante tunsi Mauno Koiviston jo ennen sisartaan ja oli alusta saakka ollut vaikuttunut. Hän oli tiedottanut vanhemmilleen, ettei näiden tarvinnut olla huolissaan. Vaikka Einari ja Maria eivät olisi innostuneet turkulaisesta satamatyöläisestä alun perin, Mauno Koivisto oli eri asia. Häntä kehuttiin piireissä, hänen taustansa tiedettiin.

Jotakuta ystävätärtään Tellervo oli provosoinut ilmoittamalla, että ”seurustelen satamajätkän kanssa”. Aikoinaan Tellervon vanhemmat olivat antaneet ymmärtää, että kenet tytär ottaisikin siipakseen, kaupunkilainen oli vaihtoehdoista kaikkein huonoin. Kaupunkilainen oli vieras.

Maria ei ollut enää näkemässä toiseksi nuorimman tyttärensä häitä. Sen sijaan Einari oli tyytyväisenä paikalla. Mauno Koivisto oli jokseenkin ihannevävypoika. Hän oli hoitanut vuoden ajan kansankynttilän tehtävää Einarin näkökulmasta lähiseudulla, oman maakunnan alueella, Eurajoella. Hänellä oli toinen vastaava pesti edessä, nyt vähän kauempana, mutta kohtuullisen matkan päässä Turun seudulla, Vahdolla. Tytär muuttaisi mukaan Vahdolle ja jättäisi Turun kaupungin ja yksinäisen opiskelijaelämän taakseen. Näkymät olivat suopeat.

X