Terveyttämme uhkaa milloin mikäkin tappajanakki

60-luvun kansakoululaisen hernesoppastrategiana oli jättää lautaselle juuri niin paljon läskinpaloja ja kovia herneenkuoria, että lautasen saattoi sujauttaa pinon alimmaiseksi syömättömien sattumien tursuamatta yli. Kotona oli opetettu, että jos toinen annostelee, saa liian jättää, mutta jos ottaa itse, kaikki on syötävä loppuun. Tätä sääntöä ei tuntenut koulukeittiön täti, joka sujuvasti sivuutti aran pyynnön ”ottaisin ihan vaan vähän…”.

Lapsuuden ruokaoppi on välittynyt jälkipolville: Ruoan kanssa ei leikitä eikä syömäkelpoista hevin heitetä pois. Silloinkin, kun jääkaapissa on äkkivilkaisten vain valo, nautin tuunatessani jämistä milloin mitäkin. Kuulemma hyvää on, vaikkei ruokailija välttämättä tiedä, mitä syö.

Täällä pallon hyvinvointipuoliskolla ruokaa on paljon ja siihen kytkeytyviä ristiriitaisuuksia myös. Esimerkiksi: Vuodenkierron makuja ja lähiruokaa kannattaa suosia, mutta kilpailevaa sapuskaa saapuu kaikilta ilmansuunnilta, ja kaikkea on tarjolla kaiken aikaa. Ruokapöydässä arki ja juhla sekoittuvat. Taloudet sinkkuuntuvat, mutta pakkaukset suurenevat. Annoskoot kasvavat ja lihottavat. Vastapainoksi tarvitaan yhä uusia dieettejä. Laihdutus on tammikuussa joulun ja elokuussa kesäloman jälkeen pakollinen harrastus, ellei ole muuttunut kokovuotiseksi elämäntavaksi. Terveyttämme tuntuu uhkaavan milloin mikäkin tappajanakki. Välillä kuolemme rasvaan, toisinaan sokeriin. Lopulta kuitenkin johonkin, lautasmallista riippumatta.

Ehkä ruoan määrällä on iso merkitys lyhyen kasvukauden Pohjolassa, koska historiallisessa muistissa on aika, jolloin ruoan hankkiminen ja nälän torjuminen täyttivät elämän. Ruoka on tunneasia, mutta suhtaudumme siihen yllättävän tunteettomasti: heitämme syömäkelpoista tavaraa jätteisiin vuosittain satojen miljoonien eurojen edestä. Kun toimittajamme tutki, kuka tuon synnin tekee, hän löysi paitsi ”ne muut” myös erään tutun. Ruokaparannuksemme alkaa kaupan, jääkaapin ja jäteastian välisestä kolmiosta.