Terviseks! Virolaiset ovat hyviä laulamaan vaikeutensa suohon

Jaa kaverilleTilaa Seura
Tarja Hurme.
Tarja Hurme. © Vesa Tyni / Otavamedia
Viro juhlii 100-vuotispäiväänsä lauantaina 24. helmikuuta. Meillä on syytä ihailla ketterän naapurin kehitystä, kirjoittaa Seuran päätoimittaja Tarja Hurme.

Opiskeluaikainen pakollinen kielikurssi herätti 1970-luvulla kiinnostukseni Viroon, mutta ensivisiitille pääsin vasta seuraavalla vuosikymmenellä.

Matkan vahvimmat muistikuvat: minun silmissäni romanttiset vaikkakin rapistuneet puutalot, sireenipensaat katujen varsilla, sykähdyttävät kukkakioskit sekä tuliaisiksi pikkurahalla ostetut kristallilasit, nyt jo monissa muutoissa murentuneet.

”Terviseks”, kilistän lauantaina 24. helmikuuta satavuotiaan kunniaksi ja muistelen noiden ihanien kristallien kadonnutta helähdystä. Kadonnut ei onneksi ole karuimmissakaan käänteissä naapurin kyky ponnistella kohti parempaa.

Kun nyt seilaa Tallinnaan, laiva on kuin kauppakeskus ja sen keulasta avautuu toisenlainen kaupunkisiluetti kuin vuosikymmeniä sitten. Vanhan ja modernin yhteiselo, kaikessa omaperäinen tyyli ja muotokieli. Kuten 1980-luvulla nytkin tuntee olevansa ulkomailla, mutta aivan eri syistä.

Viro on ollut meille jo pitkään muutakin kuin Tallinna ja Tallinna muutakin kuin paikka, jossa suomalainen on voinut rehvastella hyvinvoinnillaan.

Keskinäistä ymmärrystä saisi vielä syventääkin. Se voisi onnistua vaikkapa julkaisemalla virolaista kirjallisuutta suomeksi edes yhtä paljon kuin suomalaista julkaistaan viroksi.

Meillä on syytä ihailla ketterän naapurin kehitystä, vaikka huolissaankin on saanut olla. Vauhdilla on aina varjopuolensa: vauhtisokeus. Vähitellen taloudenpito tasa-arvoistuu ja virolaisten arvot pehmenevät, mikä on arjen onneksi vanhoille ja köyhille, jotka jäivät aikanaan muutosmyrskyn jalkoihin.

Pakko ei ole paras opettaja

Virolaiset ovat hyviä laulamaan vaikeutensa suohon. Kielikysymys vain soi edelleen epävireisesti. Arkijärjellä luulisi, että jos ihminen haluaa elää jossain maassa ja kasvattaa siellä lapsensa, hän haluaa myös oppia maan kielen. Äidinkieli on kuitenkin osa syvää minuutta. Siksi pakko ei ole paras opettaja.

Seuraavan sadan vuoden hyvinvointia vahvistaa, jos ”me” tarkoittaa 1,3 miljoonaista suurkuoroa, jossa kaupunkien ja maaseudun eri-ikäiset viron- ja venäjänkieliset – yhtä kaikki virolaiset – löytävät yhteisen sävelen.

X