Toimittaja Johanna Korhonen: ”Toimittajat vaikenevat, unohtavat olennaisen tai järjestävät kukkotappelun”

Jaa artikkeliTilaa Seura
”Enemmän kuin todellista keskustelua kärkipoliitikoiltamme kuullaan liturgioita ja vastuiden väistelyä, omien viestien esittelyitä”, Johanna Korhonen sanoo. © Sampo Korhonen/Otavamedia
Toimittaja Johanna Korhosen mielestä ääriliikkeitä on Suomessa suojellut hyssyttelyn kulttuuri.

Ääriliike- ja maahanmuuttokeskustelun velloessa journalisti Johanna Korhonen, 48, pistää kyntensä Suomi-nimiseen hollitupaan, joka täyttyy huudosta ja epäkeskustelusta, ohi puhumisesta ja mustavalkoisuuksista sekä vaikenemisesta.

Korhosta kiinnostaa, miksi me suomalaiset emme puhu toisillemme rakentavammin. Hän sai myös itse (epäkeskustelun tuloksena) potkut Lapin Kansa -lehden päätoimittajan virasta vuonna 2008. Työnantajalle kun oli valjennut, että Korhonen on lesbo, joka kaiken lisäksi elää parisuhteessa, vieläpä väärään puolueeseen kuuluvan naisen kanssa.

Seksin liekeissä

Nyt Korhonen on kirjoittanut huutokeskustelusta kirjan Mikä niitä riivaa (Kirjapaja).

Tekijä syyllistää siinä myös mediaa, sillä media osallistuu tähän keskusteluun, tai lietsoo sitä ja johtaa usein jopa harhaan.

”Toimittajilla on myös taipumusta vaieta väärässä kohtaa, unohtaa olennainen tai järjestää turhanaikaisia kukkotappeluita”, Korhonen sanoo.

Poliitikotkaan eivät pääse Korhosen mankelissa vähällä: politiikan ilma sakenee liturgiasta ja vastuun väistelystä, omien viestien esittelyistä, useiden tulkintojen mukaan nyt myös ministerien ennen aikojaan karanneesta vaalikampanjoinnista.

Seksuaalisuuden ja avioliittoasiain liekeissä puolestaan homo-ongelmaisen kirkon tai eduskunnan ristiretkeilijät suoltavat julkilausumiaan ja yhä uutta paperia.

Välienselvittelyjä

Korhosen silmissä ihminen jäsentää moniulotteisia asioita usein mustavalkoisesti. Tämän ääripään edustajat hän nimeää lasiaivoiksi.

Lasiaivoisten vastakohta Korhosen käyttämässä mitoittelussa piilee muovailuvaha-aivoisissa ihmisissä. He edustavat humanistista ajattelua, pyrkimystä vivahteikkaampaan kysymyksenasetteluun ja rakentavaan vuoropuheluun.

Otetaan esimerkiksi kansakuntaa puhuttava Helsingin Asema-aukion murhenäytelmä. Hiljaisen vastalauseen uusnatseille esittänyt mies maksoi reaktiostaan hengellään.

Ilmapiiri Suomessa oli kärjistynyt jo viime vuonna suuren pakolaisaallon myötä.

”Sen jälkeen yleinen viestintätilanne on vaikeutunut”, Korhonen sanoo.

”Seuraa väärinkäsityksiä puolin ja toisin. Päätin tehdä tästä ristiriitaisesta ja mahdottomasta keskustelusta kirjan.”

Asenteet polarisoituvat

Tulehtuneessa kuohunnassa keskustelun osapuolten odotukset usein romuttuvat. Niin kävi nytkin.

Päättäjissä asetelma puolestaan ruokkii epätietoisuutta siitä, mihin odotuksiin oikein pitäisi vastata.

Väärät vastaukset tai vastaamattomuus vain kärjistävät tilanteita. Se aiheuttaa myös tahallista väärin ymmärtämistä.

Hitaasta reagoinnista Asema-aukion tapahtumiin suomalaisia vastuuministereitä – pääministeriä myöten – syytettiin muun muassa vastuun pakoilusta.

”Sanoivatpa ministerit sitten mitä tahansa, osa kuulijoista halusi ymmärtää sen väärin.”

Ennen tarttumistaan kynään Korhonen oli jo jonkin aikaa ihmetellyt tunnelmia: olipa kysymys pysäköinninvalvonnasta, susien suojelusta, maahanmuutosta, avioliittolaista tai ruotsin kielestä näkökulmat polarisoituvat – ryhmittyvät – kahteen ääripäähän.

Silloin ei tosiasioilla ole välttämättä suurta merkitystä, tärkeämpää puolen valinnassa ovat tunne ja kokemus.

Kirjassaan Korhonen yrittää selvittää, mistä huutopuhuminen johtuu. Eihän selitys kai voi olla, että suomalaiset vain yleisesti ottaen ovat ääliömäisiä.

Ministerien vastaukset

Entä päättäjien kansalaisille antama esimerkki? Asema-aukion jälkeenhän olisi voitu reagoida paremminkin.

”Varmaan poliitikot olivat hitaita, varmaan he olivat tekemässä jotain muuta. Ministerit eivät tajunneet, kuinka nopeata reaktiota heiltä odotettiin. Tai sitä, että juuri heiltä odotettiin nyt jotain.”

Juha Sipilältä ja hänen kollegoiltaan lähinnä toivottiin, että he sanovat tuomitsevansa väkivallan ja rasismin – niin kuin he lopulta tekivätkin.

”Itsestäänselvät odotukset ja reaktiot niihin tekevät tilanteesta älyttömän. Kuka nyt sanoisi, että kannattaa väkivaltaa”, Korhonen sanoo.

Kyllä kansa tietää: twitterit, facebookit, internet ja mediat tuovat tapahtumat reaaliaikaisesti ihmisten tietoon.

”Mutta entä jos ministeri istuukin samanaikaisesti kolmen tunnin kokouksessa eikä tiedä asiasta mitään”, Korhonen kysyy.

Vastaväite: sitä vartenhan ministerillä on avustajansa.

”Kieltämättä, mutta hekin joutuvat sitten säntäilemään mainittujen itsestäänselvien ja toivottujen kommenttien perässä. Syntyy vain lisää tyhmiä ja älyttömiä lauseita.”

Sopeutuuko lasipää?

Palataan aivoihin. Lasiaivojen reagointi on johdonmukaista ja kirkasta, selkeätä ja ennakoitavaa. Joku lisäisi, että ehdotonta ja jyrkkää, mustavalkoista.

Muovailuvaha-aivoinen taas pystyy ja pyrkii muokkaamaan ajatuksiaan hankkimalla uusia tietoja ja perehtymällä asioihin. Hän sopeutuu helpommin.

Korhonen tähdentää, että alun perin jaottelu on lähtöisin George Lakoffilta, tiedollisen kielitieteen professorilta.

”Koska lasia ei voi vääntää, se menee rikki, mutta muovailuvahaa voi. Todennäköisesti jokaisen ihmisen aivoissa on sekä lasia että muovailuvahaa. Mutta niiden suuruussuhteet vaihtelevat paljonkin.”

Tietämätön Sipilä

Entä miten kävi Asema-aukion tapauksessa?

Ryhdyttyään kärttämään poliitikkojen kommentteja ja lopulta tyydyttyään niihin media ajautui neuvottomuuden tilaan.

”Alun perinkin ja ainakin jatkoksi päättäjiltä olisi ollut hyvä kysyä, miten Asema-aukion kuolemantapaus oli ylipäätään mahdollinen ja miten Suomessa voi tapahtua jotain sellaista.”

Se olisi ilmentänyt suurempaa muovailuvaha-aivoisuutta. Korhonen kertoo kyllä ymmärtävänsä, ettei uutiskiire usein salli syvempiä analyyseja, mutta juuri sen takia – tai laiskuuden tuloksena – syntyy latteuksia ja tuomitsen kaiken väkivallan –kommentteja.

A-studion ”grillissä” pääministeri Sipilältä kuultiin sentään tunnustus. Sen mukaan hän ei ollut tietoinen joidenkin perussuomalaisten kansanedustajien yhteyksistä ääriliikkeisiin tai uusnatsien järjestöihin – ei siitäkään huolimatta, että asiasta oli jo kerrottu mediassa.

Eikö pääministeri lue lehtiä?

”Se on erittäin huolestuttavaa.”

Tapaus Soini

Ilmapiirin raaistuttua media on Korhosen mielestä jossain määrin kädetön tekemään parempia kysymyksiä. Päättäjiä ei kuitenkaan pitäisi päästää helpolla.

Niin on kuitenkin käynyt esimerkiksi ulkoministeri Timo Soinin (ps) kanssa.

”Soini on päästetty kuin koira veräjästä, vaikka Perussuomalaisissa toimii avoimen rasistisia ihmisiä. Heidän erottamisekseen Soini ei ole tehnyt mitään”, Korhonen muistuttaa.

Jälleen Soini. Toimittajathan haastoivat häntä sen jälkeen, kun Jussi Halla-aho (ps) oli 2011 saanut oikeudelta tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, rasismista. Aikoiko puoluejohtaja Soini ryhtyä toimiin?

”Soini vastasi kysymällä, kuka tässä voi heittää ensimmäisen kiven. Keskustelu loppui siihen. Se oli hämmästyttävää.”

Suomen oma uhka

Suomen keskustelukulttuuria Korhonen kuvailee vaimeaksi. Yleensä siinä pyritään välttämään ristiriitoja ja kaihdetaan rohkeutta. Uusnatseja on siedetty kutsumalla heitä ”vain pojanklopeiksi”.

Korhonen muistuttaa asian toisesta laidasta:

”Hehän ovat meidän omia Suomen kansalaisiamme, sisäinen uhka! On ollut helpompaa vähätellä asioita kuin todeta, että nyt on jokin mennyt pahasti vikaan.”

Hyssyttely ei ole Korhosen mielestä suotavaa edes siitä tietoisena, että suomalaiset tunnetusti karttavat kärjistyksiä; kärjistäminenhän voi olla ”vaarallista”.

”Kyseenalaistajat on tässä maassa perinteisesti leimattu veneenkeikuttajiksi ja änkyröiksi. Sellaisiksi pääsee Suomessa helpolla.”

Ratkaisuehdotus

Vaikka Korhonen järkyttyi ääriliikehdinnästä ja väkivallanteoista, hän ei yllättynyt.

”Ilmapiiri antoi odottaa jotain Asema-aukion tapaista. Pari vuotta sitten vetäydyin myös Facebookista, kun sain kyllikseni natsien tuliasein ja hakaristein varustetuista kaveripyynnöistä.”

Lopuksi Korhonen antaa eri päissä huutaville osapuolille neuvon:

”Päätetään, että huudetaan vähemmän. Etsitään mieluummin vaihtoehtoja, ja myös media voisi irrottautua vastakkainasetteluista; se ei suinkaan merkitse vaikenemista. Opetellaan tajuamaan, että toisellakin puolella on ihminen.”

X