”Toimitusjohtajakin on rakennettu niin, että hän hakee ympärilleen myötäkarvaa, samanmielisyyttä, nuolaisuja, ylistystä”

Tapelkaa, pojat, saatte tupakkaa! Ei aavistustakaan, ketä huipputason nokittelu pohjimmiltaan hyödyttää, mutta piristävää on ollut sivusta seurata titaanien kamppailua. Vastakkain on ollut kaksi megapomoa, Nokian entinen ja Nokian nykyinen hallituksen puheenjohtaja, Jorma Ollila ja Risto Siilasmaa.

Kaikkia yksityiskohtia, kaunoja, tykkäämisiä ja antipatioita ei ole taatusti maailmalle levitelty, mutta aina on kiva arvailla. Omaan pesäänkin siinä on tehty vähintään pienet tarpeet, mutta sikäli Ollila-Siilasmaa-skaba on ollut Koikkalaisen mielestä hyvä, että se paljastaa, kuinka tavallisista ihmisistä koostuu suurten talousjättienkin ylin johto. Eivät he ihmistä kummoisempia ole, vaikka joskus niin itse luulevatkin.

Yhtiöitten päätöksenteossa on tausta-apuna tuhat asiantuntijaa, konsultit, psykologit, viestintägurut, insinöörit, tietokoneet ja kaikki mahdolliset härpäkkeet taivaalta, maan päältä ja alta. Ja päälle väitetään, että nykyaikaisissa firmoissa isotkin ongelmat ratkotaan ja tulevaisuuden strategioista sovitaan puhtaasti asialinjalla, tunteitten sijaan järjellä, vain faktoja vertailemalla, mutta eihän se niin ole.

Ihmisiä – puutteineen ja lahjakkuuksineenkin – ovat Nokiankin johtajat ja hyvä niin. Herra auttakoon, ettei tule päivää, jolloin robotit tekevät nekin hommat.

Pärstäkerroin vaikuttaa joka paikassa, vaikka toista uskotellaan. Henkilökemiat pelaavat tai sitten eivät, jonkun kanssa tulee toimeen paremmin kuin jonkun toisen. Luottamusta on tai ei ole.

Valta ja vallanhimo ovat taustalla aina, pelot, herkkähipiäisyys, epävarmuudet ja kylmä opportunismi. Rahasta on kysymys aina, isot palkkiot ja edut painavat. Kun olet pomon kanssa samaa mieltä, palli pysyy alla aina tukevammin kuin silloin, kun leimaudut häiriköksi, purnaajaksi, kyseenalaistajaksi ja muutosvastaiseksi mäntiksi.

Ei sellaista uuden toimitusjohtajan haastattelua, että työhuoneen ovi on aina auki tulla ja mennä ja että alaisen suorastaan pitää olla eri mieltä. Totuus on, että todellista arvostelua sietävät ihmiset ovat harvinaisempia kuin dinosaurukset.

Ihminen – toimitusjohtajakin – on rakennettu niin, että hän hakee ympärilleen myötäkarvaa, samanmielisyyttä, nuolaisuja, ylistystä. Ei jatkuvaa mossotusta ja nurkasta huutelua jaksa kukaan pidemmän päälle. Pitäisi, firman tulevaisuudenkin kannalta, mutta ei vaan jaksa.

Tämä on tietysti vain yleistä pohdiskelua. Koikkalainen ei ole koskaan ollut Nokian pääkonttoria kilometriä lähempänä, ja kaikki pohjautuu luettuun. Mutta miksi se ja sen johtajat olisivat poikkeus? Samat lainalaisuudet koskevat niin isoja ja pieniä firmoja kuin isoja ja pieniä johtajiakin. Oliko jatkosodan aikana Mikkelin päämajassa runsasta toisinajattelua vai ympäröikö kreivi C. G. E. Mannerheimia päämajoitusmestari A. F. Airoa lukuunottamatta vain joukko nyökytteleviä päitä?

Vaikeaksi menee. Kun oikein syvällä rintaäänellä p(ot)askaa puhuu, niin tosi on, että liike-elämässä ja urheilussa – etenkin moottoriurheilussa – tärkeintä on osanotto, ei voitto. Silti kaikki tietävät, että Formula 1:ssäkin voiton edelle menee talli – ja Lewis Hamilton.

Elämä ei ole pelkkää Nokiaa eikä Formula ykköstä. Onneksi ei ole. Mutta niissä molemmissa tapahtuu asioita, joihin myös jokainen mattivirtanen kummasti törmää oman arkensa keskellä. Kuviot vain ovat pienemmät.

Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.