Tutkimus: Näin lapset puhuvat perheväkivallasta - ”En tiijä, että kukaan ihminen rakastas mua”

”Näkymätön lapsi” ei valita, ”kapinoija” haluaa kostaa väkivallan väkivallalla - tutkimus kertoo, millaisia rooleja perheväkivalta saa lapset ottamaan.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

"Mikään perhe ei ole lapselle vain väkivaltaperhe", sanoo lisensiaatintutkimuksen lasten väkivaltakertomuksista tehnyt Anu Korhonen.

"Näkymätön lapsi" ei valita, "kapinoija" haluaa kostaa väkivallan väkivallalla - tutkimus kertoo, millaisia rooleja perheväkivalta saa lapset ottamaan.
Teksti:
Pauliina Karjalainen

”Minä en jaksa enää tätä surua. Ei puhuta enää yhtään.”

Näin ”Aleksi” vastasi tutkija Anu Huoviselle, kun hän kysyi lapsen kokemasta perheväkivallasta. Torjuvan vastauksen jälkeen väkivallasta ei enää puhuttu, vaan leikittiin hetki yhdessä lapsen leluilla.

Sosiaalityön ammatillista lisensiaatintutkimustaan varten Huovinen haastatteli yhteensä kymmenen kertaa neljää 7-12-vuotiasta lasta. Pelastakaa Lapset ry:n Keski-Suomen aluejohtajana työskentelevä Huovinen halusi tutkimuksellaan selvittää, miten lapset kokemastaan perheväkivallasta ja omasa suhteestaan siihen.

Tutkimuksessa haastateltuja lapsia kutsutaan keskityillä nimillä.

”Aleksin” tapaan muillakin haastatelluilla lapsilla oli hetkiä, jolloin he eivät halunneet puhua väkivallasta.

”En tiijä, en ossaa sanoa.”

”Sitä minä en muista enää.”

”Se on haaste etenkin lastensuojelun ammattilaisille. Jos ajattelee, että nyt kuulen tätä lasta ja jos siihen varaa vain yhden tapaamiskerran, eikä mitään vaihtoehtoisia kertomisen kanavia, on iso vaara, että lapsen tarina jää kertomattomaksi”, Huovinen sanoo.

Jotta lapsille löytyisi tutkimushaastatteluissa tapa kertoa väkivallasta, Huovinen oli varannut mukaan myös piirustuspaperia, kyniä sekä kuva- ja tunnekortteja.

Lopulta väkivaltakertomukset tuottivat kolme erilaista lapsen identiteettiä: haavoitetun lapsuuden kapinoijan, näkymättömän lapsen ja helpon lapsen.

Lärviin sitä joka aloittaa

”Ei ainakaan rakkaus. Ei meillä oo ikinä ollukaan. En tiijä, että kukaan ihminen rakastas mua. Ehkä eniten mulla on vihaa niissä tilanteissa.” (Katkelma ”Joonaksen” väkivaltakertomuksesta.)

Haavoitetun lapsuuden kapinoijan identiteetissä korostuu rakkaudettomuuden tunne. Lapsi ei koe perheeseen kuulumisen tunnetta, eikä usko, että vanhemmille puhuminen voisi auttaa.

”Lapsi on ottanut rooli, jossa väkivalta ratkaistaan väkivallalla. Yksi lapsista kertoi, että vetää lärviin sitä vanhempaa, joka aloittaa riidan”, Huovinen kertoo.

Paha tapahtuu nukkuessa

”Sillon kun isä on ollu väkivaltanen mä oon ollu nukkumassa, en oo silleen kuullu, jännästi. Aamulla oon vaan saanu tietää sitten kun oon herännyt, äiti kerto.” (Katkelma ”Jonin” väkivaltakertomuksesta.)

Näkymättömän lapsen identiteettikertomuksessa lapsi selittää itsensä pois väkivaltatilanteesta. Jotta perheen tilanne olisi lapselle käsiteltävissä, väkivaltaa ei ole nähty tai sitä ei ole kuultu.

Näkymätön lapsi on Huovisen mukaan haaste, koska hänen avuntarpeensa jää helposti huomaamatta esimerkiksi koulussa tai päiväkodissa.

Ei haluta olla huoleksi

”Mulle jäi se ihan mieleen että, mä en saa koskaan sitä mielestä pois. Se oli niin, mua pelotti ihan kauheesti ku mä katoin sitä oven takaa, siitä ku on se pieni rako, niin siitä katoin.” (Katkelma ”Emman” väkivaltakertomuksesta.)

Helppo lapsi valitsee kertomuksessaan kiltin roolin. Vaikka väkivaltatilanne olisi pelottanut lasta, hän ei kerro siitä vanhemmille, jotta nämä eivät olisi lapsesta huolissaan.

“Mikään perhe ei ole lapselle vain väkivaltaperhe”

Työssään Pelastakaa Lapset ry:n Keski-Suomen aluejohtajana Huovinen on kohdannut usein väkivaltaa kokeneita lapsia ja nuoria. Tutkimushaastatteluja tehdessään häntä kuitenkin hätkähdytti se, miten rikkaasti lapset kuvasivat perheeseensä liittyviä tarinoita.

”Lasten tarinoissa oli paljon muutakin kuin perheväkivallan teema. Puhumme helposti väkivaltaperheestä, päihdeperheestä tai mielenterveysongelmaisten perheestä, mutta mikään perhe ei ole lapselle vain sitä. Vaikka perheessä olisi väkivaltaa, kyse on kuitenkin lapselle tärkeistä vanhemmista”, Huovinen kertoo.

Samankaltaista kertomisen rikkautta näkyi Huovisen mukaan myös siinä, millaisia muita tarinoita lapset kertoivat itsestään.

”Se saattoi olla esimerkiksi jopa tällainen tulevaisuuden hypoteettinen kuvittelu, että minkälainen kunnollinen mies minusta tulee.”

Katkelmat lasten väkivaltakertomuksista ovat lainauksia Perheväkivaltaa kokeneen lapsen identiteettikertomukset -lisensiaatintutkimuksesta, jonka Anu Huovinen on tehnyt Jyväskylän yliopistolle.

X