Urjalalaiset Paijat myyvät onnellisen possun lihaa: ”Kippura häntä on sian hyvinvoinnin mittari”

Liha on murhaa, lauloi brittiläinen The Smiths yli 30 vuotta sitten. Kannanotto lihansyönnin eettisyyttä vastaan on entistä ajankohtaisempi, sillä kasvisruoan suosio kasvaa kohisten.

Trendi on kuitenkin vain pisara meressä, sillä suomalaiset kuluttavat yhä liikaa lihaa, huimat 81 kiloa henkilöä kohti. Se on luullinen ruhopaino, josta kaikki ei päädy suuhun asti. Määrä on kuitenkin kolminkertaistunut 60 viime vuoden aikana.

Kehitys harmittaa Juha ja Henna Paijaa, jotka perustivat keväällä 2018 Suomen ensimmäisen pihattosikalan Urjalaan. He kasvattavat onnellisia sikoja. Paijojen mielestä parasta olisi, jos söisimme lihaa vähemmän – ja maksaisimme siitä vähän enemmän.

Suomi on jakautunut: jotkut mättävät lihaa ilman omatunnontuskia, toiset pohtivat ruokansa alkuperää ja ympäristövaikutuksia. Todellisuudessa väliin mahtuu vaihtoehtoja, ja lihantuotantokin voi olla eettisesti kestävää.

Paijojen porsaat tulevat Loimaalta Levomäen vapaaporsitussikalasta. Urjalassa siat elävät väljissä karsinoissa, stressittömissä olosuhteissa. Soijarehun sijasta sikoja ruokitaan ohralla, vehnällä, herneellä ja härkäpavulla.

”Kun possun on aika siirtyä sikalasta teurastamoon, joutuu se kulkemaan ainoastaan 200 metrin matkan pitkän ja stressaavan kuljetuksen sijaan”, Paijan tilateurastamo kertoo nettisivuillaan.

Kuulostaa miltei liian hyvältä ollakseen totta.

Muita ei tarvitse mollata

Urjalan taivaalla paistaa helteinen aurinko. Kesämökkeilijöille se tarkoittaa luksusta ja rusketusrajoja, maataloustuottajille ylimääräistä päänvaivaa. Niukkojen sateiden takia ohra on jäänyt tänä vuonna kitukasvuiseksi.

Kuin huomaamatta ohi vilisee kilometrikaupalla peltoa ja metsää. Auto kaartaa maatalon pihaan.

Kaikki merkit huutavat, että taloudessa on lapsia: pihalla on leikkimökki ja trampoliini, puutalon kuistilla lapioita ja ämpäreitä iloisessa sekasotkussa. Pionien keskeltä kurkistaa possupatsas, jonka pinnan tuuli ja sade ovat kuluttaneet rosoiseksi.

Vastaan juoksee häntäänsä heiluttava Sissi-koira, joka puristaa hampaissaan rikkinäistä jalkapalloa. Perässä marssivat tilateurastamon yrittäjät Juha ja Henna Paija.

Henna ilmoittaa heti kättelyssä, etteivät he halua vastakkainasettelua lihan tehotuotannon ja oman tyylinsä välille.

”Meillä on paljon tuottajaystäviä. Meidän tavastamme voi kertoa myös mollaamatta muita. Tehotuotannolla tuotetaan massoille, meillä on pienempi asiakaskunta.”

Heidän tapansa eli pihattosikala tarkoittaa, että eläimille on paljon ilmatilaa ja ne saavat liikkua ja ulkoilla vapaasti. Karsinoissa on olkipohja, joten possut saavat toteuttaa pesänrakennusviettiään tonkimalla olkea.

Usein Paijat johdattavat vierailijat ensin sikalan yläkerran näyttötilaan, jossa porsaiden elämää voi katsella ikkunalasin läpi. Niin myös nyt.

Aluksi ajatus pihattosikalan perustamisesta tuntui Juha Paijasta pähkähullulta. Nyt hullusta ideasta on tullut yrittäjän arkea. © Laura Vesa / Otavamedia

Tuplasti paremmat olot

Tila on siisti, tuoksu ja tuntuma vielä uudenkarhea. Nurkassa porisee turkoosi Moccamaster. ”Kunnan virkamiehet ovat käyneet kokoustamassa tässä tilassa. Nytkin meillä on useita varauksia tiedossa”, Henna kertoo.

”Vähän erilainen kokousympäristö”, Juha lisää.

Kun ikkunaa koputtaa varovasti, possut jähmettyvät. Korvat nousevat hetkeksi pystyyn, mutta uteliaisuudesta, eivät pelosta. Jos sika stressaantuu, sen saparo suoristuu. Kun kaikki on hyvin, häntä taas rullautuu saparolle.

”Kippura häntä on sian hyvinvoinnin mittari”, Henna sanoo.

Osa Paijojen possuista elää tuplasti väljemmin kuin Suomen laki sallisi. Ensimmäisessä karsinassa on 20 possua, seuraavassa tuplamäärä.

Paijojen olkipossuilla on hulppeat oltavat. Osa elää karsinoissa tuplasti väljemmin kuin Suomen laki sallisi. © Laura Vesa / Otavamedia

Lain mukaan karsinassa saisi olla peräti 50 sikaa. Paijojen mukaan jo 40 possua on liikaa, sillä silloin ne stressaantuvat ja alkavat tapella keskenään.

”Sikojen taipumus on hakea ryhmästä pomo. Meidän porsaamme erotetaan ryhmiin jo porsitussikalassa, eivätkä ne sekoitu keskenään missään vaiheessa. Näin ei synny ylimääräistä valtataistelua”, Juha kertoo.

Karsinat ovat 70 neliömetrin kokoisia. Kun päälle lasketaan vielä sikojen keittiö eli ruokailutila sekä elokuussa valmistuvat ulkotilat, syksyllä tulee yli 15 neliömetriä lisää.

Ei ihme, että lasin takaa näkyy pelkkiä kippurahäntiä.

Henna Paija on alun perin hevosagrologi. Hän tietää, että jokaiselle teuraaksi tulevalle hevoselle on syynsä – vaiva, vamma tai paha luonnevika. © Laura Vesa / Otavamedia

Ristiriitaisia lukuja

Sianliha ei ole enää kovin trendikästä.

Kaupunkilaisen lautaselta löytyy yhä useammin seitania, härkistä tai nyhtökauraa. Markkinoille tulee jatkuvasti kasviperäisiä elintarvikkeita, ja vegaanisten tuotteiden kysyntä kasvaa.

Ympäristöjärjestö WWF:n kyselyn mukaan miltei puolet suomalaisista aikoo vähentää lihankulutustaan.

Miten on mahdollista, että lihan kulutus on silti yhä 81 kiloa henkilöä kohti, yhtä paljon kuin viime vuonna?

S-ryhmän vähittäiskaupan valikoimajohtaja Antti Oksan mukaan luvut voivat kuulostaa hämmentäviltä, mutta niitä selittää broilerin kulutuksen kasvu. Sian ja naudan suosio laskee, ja suomalaiset korvaavat yhä useammin sianlihan broilerilla.

Mutta entä kasvisruoan suosio – miksi se ei näy lihankulutuksen vähentymisenä? ”Vegebuumi on todellinen, ja kasvuprosentit ovat suuria. Kokonaisuudesta niiden osuus on kuitenkin todella pieni”, Oksa kertoo.

Ruoalla on oltava tarina

Lähiruoan kulutus on ollut kasvussa pitkään. Se näkyy monessa tuoteryhmässä: lihassa, kasviksissa, juustoissa ja pienpanimo-oluissa. Suomella menee nyt taloudellisesti paremmin, ja ihmiset ovat valmiita maksamaan elintarvikkeistakin hieman enemmän.

Ruoan alkuperää arvostetaan, ja kuluttajat janoavat nyt tarinoita, hyvin brändättyjä tuotteita.

”Ihmiset arvostavat tuotteita, joiden tarinan he kokevat aidoksi ja joiden alkuperä on tiedossa. Ruoan pitää olla puhdasta ja luonnollista”, Oksa sanoo.

Lähiruoka, luomu ja kasvisruoka eivät hänen mukaansa kilpaile keskenään, vaan ne ovat pikemminkin henkisesti samassa ilmansuunnassa. Mutta vaikka terveellisyys ja luonnollisuus ovat trendejä, yksi arvo nousee niidenkin yli. Se on paikallisuus.

Yhä useampi haluaa tukea paikallisia yrittäjiä, erityisesti pientuotantoa. Oksan mukaan hyvin brändätty lähiruokatuote ei tarvitse luomumerkintää menestyäkseen, sillä vain luomutuotteita ostavat, niin kutsutut luomukuluttajat, ovat pieni vähemmistö.

”En tietenkään halua väheksyä luomua, sillä se on hyvä keino saada monelle tuotteelle lisäarvoa. Luomu ei kuitenkaan ole välttämättömyys.”

Luomu tarkoittaa luonnonmukaista tuotantotapaa. Tuottajan näkökulmasta luomu tarkoittaa säännöllisiä tarkastuksia ja tiukkaa valvontaa. Evira valvoo, kriteerit määrää Euroopan unioni.

Tainnutussaksilla johdetaan sähkövirta eläimen pään läpi. Se taintuu hetkessä. © Laura Vesa / Otavamedia

Luomu on fine

Maallikko voisi kuvitella, että eläinten hyvinvoinnin vuoksi Paijojen tuotanto on luomua. Näin ei ole. Heidän rehupeltonsa eivät ole luomuviljelyssä.

”Käytämme karjanlantaa, mutta myös vähän keinolannoitetta. Luomussa se on kiellettyä. Lisäksi ruiskutamme rikkakasvit, sillä niin saamme korkeamman sadon”, Henna kertoo.

Peltoa on sadan hehtaarin verran. Jotta Paijat saisivat saman sadon luonnonmukaisella tuotannolla, heidän tulisi viljellä kolmeasataa hehtaaria.

”Polttoainetta kuluisi hullun paljon enemmän. Olisiko se muka ympäristöystävällisempää?”

Paijat eivät kuitenkaan väheksy mitään, eivät tehotuotantoa eivätkä luomua. Luomu ei vain sovi heidän tuotantotapaansa.

”Luomu on ihan fine, mutta kaikki kuluttajat eivät tarvitse sitä koivunlehtimerkkiä paketin laitaan”, Juha toteaa lakonisesti.

Asiassa on myös kääntöpuolensa: luomutuottajat saavat parempia tukia. Viime vuonna Paijat saivat maataloustukea seitsemän prosenttia liikevaihdostaan, samalla kun moni tila sai 40 tai 50 prosenttia.

”Tavanomainen sikatalous on vähiten tuettu ala Suomessa. Tukea on ohjattu muille tuotannon aloille, esimerkiksi märehtijöille. Se on ihan okei, emme halua arvostella. Olemme pikemminkin ylpeitä siitä, että selviämme näin”, Henna kertoo.

”Olen aina sanonut, että heti kun siasta tulee nelimahainen märehtijä, joka syö apilanurmea, mekin siirrymme luomuun”, Juha nauraa.

Juha Paijalla on lihanjalostajan koulutus. Hän on suorittanut myös lopetusasetuksen mukaisen tutkinnon, eli hän saa lopettaa eläimiä. © Laura Vesa / Otavamedia

Eikö sikalassa haise?

Tie onnellisten possujen luokse käy näyttöhuoneen alakerran kautta. Ensin on vedettävä päälle koko kehon peittävä suojapuku, sitten riisuttava kengät ja vedettävä jalkaan valtavat saappaat. Ne desinfioidaan varmuuden vuoksi ennen sikalaan astumista.

Menettely voi tuntua liioittelulta, mutta hygienia on äärimmäisen tärkeää. Baltian maissa ja Venäjällä jyllää sikarutto, joka ei ole enää kaukana Suomesta. Tautia levittävät pääasiassa villisiat, mutta Hennan mukaan suurin riski on ihminen ja erityisesti suomalaisten metsästysmatkat Viroon.

”Tartunta olisi katastrofi. Kaikki siat pitäisi lopettaa eivätkä naapuritkaan saisi käydä töissä muualla, kunnes tauti saataisiin selätettyä. En uskalla edes miettiä haittoja euroissa. Koitamme olla vauhkoilematta liikaa, mutta olemme tietoisia asiasta.”

Sikalan katto on korkea, ja siksi ilmanlaatu pysyy hyvänä. © Laura Vesa / Otavamedia

Pukuhuoneen ja sikalan välitilassa kohoaa valtavia metallipömpeleitä, sikojen ruokavarastoja. Niistä ruoka kulkee putkia pitkin sikalaan, yksitellen jokaiseen keittiöön. Tilassa on hiljaista, ei kuulu jyskytystä tai hurinaa.

Kun sikalan ovet aukeavat, nenään ei tulvahdakaan sikalan hajua. Avarassa tilassa kaikuu possujen röhkintä. Ilma on raikasta, sillä ilmanlaatu pysyy hyvänä korkean katon ja suurten ikkunoiden takia. Koneellista ilmanvaihtoa ei tarvita.

Juha kertoo, että uudessa sikalassa hänen astmaoireensa ovat kadonneet miltei kokonaan.

Lihaa lähialueille

Possut ujostelevat hetken. Sitten ne tulevat uteliaina lähemmäs pienet, vaaleanpunaiset kärsät tutisten.

”On ihan erilaista katsoa sian elämää, kun se saa temmeltää oljen keskellä vapaasti. Siellä ne menevät ja tonkivat. Meidän oma työhyvinvointimmekin on parantunut, koska saamme nähdä tämän”, Henna sanoo ja katsoo hymyillen porsaita.

Ensimmäisen karsinan porsaat on tuotu vasta eilen Levomäen tilalta muutaman kymmenen kilometrin päästä. Paijalla possut kasvatetaan, teurastetaan, leikataan ja pakataan.

Ne myydään joko omassa tilamyymälässä tai kuljetetaan lähialueiden kauppoihin: Forssan Citymarketiin, Urjalan K-Supermarketiin sekä K-Marketiin, Urjalan ja Viialan S-marketeihin tai ravintola- ja lounaspaikkoihin Pirkanmaalle.

Lisäksi tuotteita menee kahteen jalostamoon, Tammelan Makulihaan ja Veljekset Mattilaan.

Omien possujen lisäksi Paijat tekevät rahtityötä eli teurastavat ja leikkaavat lampaita, hevosia ja nautoja. Myös ne tuodaan läheltä ja myydään lähelle.

Kuinka paljon enemmän onnellisen possun liha sitten maksaa?

Paijat pohtivat hetken diplomaattista muotoilua.

”Ei se kaupan hyllyllä ole välttämättä kuin 25 prosenttia kalliimpi, mutta siinä missä halvimmassa jauhelihassa on 20 prosenttia rasvaa, meillä sitä on 5–7 prosenttia. Omasta myymälästämme saa tietty halvimmalla.”

Paijoilla on neljä teurastamotyöntekijää. Liha leikataan käsin, joten jälki on priimaa. © Laura Vesa / Otavamedia

Pieni joulukinkku riittää

Paijoilla on kolme lasta: Miina, 11, Fanni, 9, ja Venla, 3. Lapset ovat väkisinkin oppineet kriittisyyttä vanhemmiltaan, mutta vielä heistä ei ole tullut kovin fanaattisia.

Mutta entä jos joku lapsista ilmoittaisi ryhtyvänsä vegaaniksi?

”Minä varmaan nauraisin”, Juha sanoo pidättelemättä hymyään.

Sitten pariskunta vakavoituu. Jos päätös olisi harkittu ja hyvin perusteltu, mikäs siinä.

”Eihän kasvissyönnissä ole mitään vikaa. Mutta sitten jos mennään mukaan siihen kiihkoon ja ruvetaan vastustamaan toisten tuotantoa, sitä minä en ymmärrä”, Juha jatkaa.

Henna vakuuttaa suosivansa kasvispainotteista ruokavaliota. ”Harmittaa barometrit, joiden mukaan lihankulutus kasvaa koko ajan. Eikö se ole jo ihan tapissaan.”

Ilmiö näkyy surullisen hyvin joulukinkkubisneksessä. Suomalaisille on pinttynyt ajatus siitä, että jouluksi on saatava megasuuri kinkku. Ehkä jopa kahdeksan kiloa perhettä kohti.

”Meillä on puolentoista kilon kinkku, ja se riittää oikein hyvin. Jää ylikin.”

Toisinaan arki on rankkaa. Henna ja Juha Paija iloitsevat kuitenkin yrittäjän vapaudesta. © Laura Vesa / Otavamedia

Julkisen keittiön vastuu

Paijat eivät halua kritisoida juuri ketään tai mitään, vain yhtä asiaa.

Tuontilihan kriteerit ovat väljemmät kuin kotimaisen. Kouluissa ja palvelutaloissa tarjotaan usein halvinta mahdollista vaihtoehtoa, tuontibroileria, jonka tuotannossa käytetään suuria määriä antibiootteja.

”Mielestäni julkisen keittiön ei pitäisi tarjota ruokaa, joka on tuotettu kotimaista heikommin”, Henna sanoo.

”Jos Suomessa ei saa typistää sian häntiä, miksi maahantuoja saa tuoda maahan sellaisen sian lihaa? Se on eläinsuojelulain vastaista”, Juha jatkaa.

Äänessä ei ole katkeruutta, pikemminkin päättäväisyyttä. Mikä saa Paijat jatkamaan tyylillään, vaikka saman rahan voisi ansaita helpomminkin?

”Minulla on ainakin palo siihen, että saan tehdä työtä oman ideologian mukaan”, Henna kertoo.

Juhan vastaus on ytimekkäämpi.

”Hulluus”, hän virnistää.