Uskomaton sopimus: Vuonna 1918 Limingassa päätettiin, että ei sodita – ”Murhia, rääkkäyksiä ja muita tihutöitä ei toimeen pantu”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Liminkalaiset juhlistivat pitäjänsä 100-vuotiasta rauhansopimusta osallistumalla paikallishistoriaa käsittelevään esitelmätilaisuuteen tammikuun 2018 lopussa.
Liminkalaiset juhlistivat pitäjänsä 100-vuotiasta rauhansopimusta osallistumalla paikallishistoriaa käsittelevään esitelmätilaisuuteen tammikuun 2018 lopussa. © Vesa Ranta / Otavamedia
Kun sisällissota alkoi, Limingan suojeluskunta ja työväki tekivät poikkeuksellisen sopimuksen: aseita toisia vastaan ei nosteta. Kuinka se onnistui – ja mitä sitten tapahtui?

Miehet yrittävät poseerata, mutta heidän katseensa ei tahdo pysyä kamerassa.

Paikallishistorian harrastajat Markku Seppänen ja Markku Kuorilehto ovat juuri kohdanneet toisensa ensimmäisen kerran, ja heillä riittää juttua Limingan hyökkäämättömyyssopimuksesta.

Päivälleen sata vuotta aiemmin valkoiset ja punaiset solmivat historiallisen rauhan heidän taustallaan olevassa Sunilan talossa.

Markku Seppänen ja Markku Kuorilehto Sunilan entisen osuuskaupan edessä, jossa solmittiin Limingan hyökkäämättömyyssopimus 1918.

Rauhantekijöiden jälkeläiset Markku Seppänen (vas.) ja Markku Kuorilehto Sunilan entisen osuuskaupan edessä. Talossa solmittiin Limingan hyökkäämättömyyssopimus 1918. © VESA RANTA / OTAVAMEDIA

Seppäsen äidinisä oli Limingan työväenyhdistyksen puheenjohtaja, Kuorilehdon isoäidin isä pitäjän suojeluskuntalaisia.

Olen kutsunut Markut koolle selvittääkseni, miksi Limingassa ei ammuttu laukaustakaan, vaikka lähellä Oulussa taisteltiin ankarasti.

Edellytyksiä sotimiseen

Limingan sopimus oli yksi sodan kynnyksellä solmituista paikallisista rauhansopimuksista, joilla pyrittiin estämään väkivaltaisuuksia. Pyrkimys oli kunnioitettava, sillä vuoden 1918 sisällissodan seurauksena menehtyi lähes 40 000 suomalaista.

Punaisten valloittamassa Etelä-Suomessa paikalliset sovut kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Kun valkoiset joukot etenivät ja rintamalinja pyyhkäisi pitäjän läpi, paikkakuntalaisten rauhansopimus ei kiinnostanut kumpaakaan sotivaa osapuolta.

Valkoisen Suomen alueella rauhansopimukset taas pitivät hyvin, sillä ne solmittiin usein loitolla sotanäyttämöistä sijainneissa maaseutupitäjissä, joista puuttuivat suurtilalliset ja repivät luokkaerot.

Limingan sopimuksesta tekee merkittävän se, että juuri siellä asiat olisivat voineet mennä toisin. Edellytyksiä rähäkkään oli monia: kuntalaisten varallisuuserot olivat suuret, punaisten vahva asema Oulussa innoitti pitäjän radikaaleja ja sijainti pääradan varrella tarjosi mahdollisuuden tuoda paikalle nopeasti vahvistuksia.

Jännitteet kiristyvät

Ruokapula, järjestysvallan katoaminen ja keskinäisen luottamuksen mureneminen vuonna 1917 loivat pohjan seuraavan talven sisällissodalle Suomessa. Samat voimat jylläsivät myös Limingassa.

Elokuussa 1917 Limingan palokunta muuntautui suojeluskunnaksi, joka ryhtyi pankin ja meijerin lahjoitusten turvin hankkimaan aseita. Ilmapiiri tiukentui entisestään, kun Limingan venäläiset sotajoukot pidättivät syksyllä kansanopiston johtajan Onni Tolvasen isänmaallisen puheen pitämisestä.

Marraskuun alussa aktivoitui myös Limingan työväenyhdistys, joka aloitti keskustelut järjestysmiehistön perustamisesta.

”Se on kuitenkin eri asia kuin punakaarti”, Markku Seppänen huomauttaa.

Suomen luisu kohti sisällissotaa alkoi viimeistään saman kuun lopulla, kun yleislakko käynnistyi. Punakaartit järjestäytyivät suojeluskuntia nopeammin, ja lakon päättyessä niihin kuului kymmeniätuhansia jäseniä. Lakon aikana kuoli kymmeniä suomalaisia väkivaltaisesti, pääasiassa kaartilaisten tappamana.

Suomi itsenäistyi, vuosi vaihtui. Väkivalta lisääntyi, ja kansan kahtiajako syveni, Limingassakin työväen kokous ilmoitti vastustavansa vireillä olevaa yleistä asevelvollisuutta.

Tammikuun lopussa tapahtumat alkoivat vyöryä.

Suojeluskunnat julistettiin perjantaina 25. tammikuuta hallituksen joukoiksi, ja niiden johtaja Carl Gustaf Mannerheim antoi käskyn, että venäläiset varuskunnat tulee riisua aseista. Maassa oli yhä lähes 40 000 venäläistä sotilasta.

Lauantaina Liminkaan saapui suruviesti. Punaiset olivat surmanneet pitäjästä kotoisin olleen Viipurin asemapäällikön Johannes Kylmäsen. Saman päivän illalla kello 23 Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen lyhty merkiksi vallankumouksen alkamisesta.

Sunnuntaina punakaartit määrättiin liikekannalle, ja maanantaina 28. tammikuuta ne valtasivat Etelä-Suomen kaupungit. Sota oli alkanut.

Venäläiset huolena

Limingan työväenyhdistyksen sovinnollinen puheenjohtaja Juho Paldanius muutti myöhemmin Ouluun. Jatkosodan aikaan otetussa kuvassa hän on tyttärensä (kesk.) ja poikansa kihlatun seurassa. Köyhässä kodissa kasvanut Paldanius kävi lapsena vain kiertokoulua, mutta suoritti aikuisena kansakoulun ja vuoden verran kansanopistoa omalla kustannuksellaan. Hänen tyttärenpoikansa on Markku Seppänen.

Limingassa suojeluskunta pelkäsi, että venäläiset saattaisivat käydä heitä vastaan tai luovuttaa aseensa punaisille. Varuskunta päätettiin riisua aseista jo tiistai-iltana, muiden suojeluskuntien tuella.

Joukot kokoontuivat kansakoululla. Sen liepeille ilmaantui myös Seppäsen isoisä, kirvesmies ja työväenyhdistyksen puheenjohtaja Juho Paldanius. Seuraavaksi hänen nähtiin menevän venäläisten varuskuntaan.

Myöhemmin kuulusteluissa Paldanius totesi käyneensä vain tsajulla, teetä juomassa.

”Kyllä siellä puhuttiin varmaan muustakin kuin teen laadusta. Toisaalta voi kysyä, että jos vireillä olisi ollut jotain vakavampaa, kai Liminkaan olisi perustettu punakaarti”, Seppänen sanoo.

”Asiasta on kyllä ollut epäilyjä, mutta ei faktatietoa”, Kuorilehto sanoo.

Suojeluskuntalaisten silmin Paldaniuksen toiminta oli urkintaa, sillä samaan aikaan venäläiset joukot ja punaiset virittelivät tai toteuttivat aseellista yhteistyötä usealla eri paikkakunnalla.

”Venäläisiä rivimiehiä ja työväkeä yhdisti se, että heidän olosuhteensa olivat aika samanlaiset”, Kuorilehto sanoo.

Joillakin paikkakunnilla venäläiset ryhtyivät taistelemaan hallituksen joukkoja vastaan, toisilla he luopuivat aseista neuvottelujen seurauksena.

Limingassa tilanne laukesi harhautukseen. Suojeluskunnan lähetystö käveli venäläisten tukikohtaan ja ilmoitti, että rakennus oli 500 kiväärimiehen saartama. Talo uhattiin räjäyttää, jos venäläiset eivät antautuisi kolmen minuutin kuluessa.

Varuskunta antautui, ja 150-päinen joukko suojeluskuntalaisia sai saaliikseen kiväärin mieheen. Säyseitä venäläisiä lähdettiin viemään jo seuraavana aamuna rekisaattueessa itärajalle.

Osa suojeluskuntalaisista lähti saman tien vapauttamaan Oulua venäläisistä uusien aseiden turvin, mutta siellä he joutuivat punaisten ja venäläisten ristituleen.

Vimmaisia uhkauksia

Liminkalainen maanviljelijä Feeliks Saarnio oli aktiivinen suojeluskuntalainen, joka ylennettiin sisällissodan jälkeen suojeluskuntakorpraaliksi. Hänen veljensä, valkoisten puolella taistellut kirjailija Juhani Siljo menehtyi Oriveden valtauksessa saamiinsa vammoihin 1918. Saarnion tyttärenpojanpoika on Markku Kuorilehto.

Keskiviikkona 30. tammikuuta 1918 Limingan valta-asetelma oli keikahtanut uuteen asentoon. Venäläiset olivat poissa pitäjästä, mutta niin oli moni suojeluskuntalainenkin. Lisäksi punaiset olivat saaneet tietoonsa, että valkoisten yritys vallata Oulu oli epäonnistunut.

Limingan työväentalolle kutsuttiin koolle kokous, johon osallistui satoja miehiä. Erään aikalaistodistajan mukaan ”vimmasta hihkwuen ja kovia uhkauksia ladellen kuljettiin kokoustaloon, mm. uhattiin osuusmeijeri räjäyttää ilmaan”.

Vain muutaman sadan metrin päässä Sunilan osuuskaupassa majaili kourallinen suojeluskuntalaisia.

”Monet heistä olivat talonpoikia, joilla oli päällimmäisenä mielessä se, että omaisuus turvattaisiin ja mitään ihmeempää ei tapahtuisi”, Kuorilehto sanoo.

Suojeluskuntalaiset olivat epäluuloisia ja kiihtyneitäkin, mutta eivät halunneet käyttää aseita omaa väkeä vastaan.

”Ihmiset tunsivat hyvin toisensa, ja osa oli sukua toisilleen”, Kuorilehto sanoo.

Suojeluskunta lähetti kolmen hengen valtuuskunnan hieromaan sopua työväentalolle. Matkalla he kohtasivat Paldaniuksen ja kysyivät, että sopisiko heidän tavata kokousväkeä. Paldanius vastasi kieltävästi, koska ei voinut taata suojeluskuntalaisten turvallisuutta. Hän lupasi kuitenkin esitellä asian kokouksessa.

Työväen kokouksesta ei ole säilynyt pöytäkirjaa, mutta kaikesta päätellen Paldanius teki siellä elämänsä merkittävimmän teon. Työväki päätti neuvotella rauhasta, radikaalit jäivät vähemmistöön.

”Tuskin tuohon ratkaisuun olisi päädytty, jos isoisäni yhdistyksen puheenjohtajana olisi sitä vastustanut”, Seppänen sanoo.

Paldaniuksen johtama työväen valtuuskunta saapui Sunilaan mutta uskalsi astua sisään vasta kun sille oli myönnetty turvatakuut.

Kokous ei alkanut hyvin. Suojeluskunnan edustaja piti pitkän isänmaallisen palopuheen. Paldanius vastasi samalla mitalla ja paasasi sosialismin puolesta. Puheita seurasivat tiukat vaatimukset, puolin ja toisin.

Viimein kuitenkin sovittiin rauhasta ja siitä, että kymmenkunta venäläisiltä Liminkaan jäänyttä asetta piilotettaisiin. Vain yksi mies molemmilta puolilta saisi tietää kätköpaikan. Tehtävä annettiin Paldaniukselle ja suojeluskunnan Heikki Matturille.

Punakaarti saapuu

Seuraavana päivänä Limingan asemalle saapui Oulusta juna, joka asetti sopimuksen heti koetukselle.

Monta kertaa pysähdelleen junan vaunuista astui ulos punakaartilaisia, jotka halusivat vapauttaa Limingan. Heistä vastassa oli kaksi aseetonta miestä, Paldanius ja Matturi, jotka kertoivat tulijoille rauhanteosta. Punaiset eivät tyytyneet siihen vaan vaativat venäläisiltä takavarikoituja itselleen. Liminkalaisten oli helppo suostua, sillä he tiesivät kätkettäväksi sovitut kiväärit lähes arvottomiksi.

Juna lähti, Liminka jäi rauhaan.

”Väkivallan puhkeamisen ehkäisi todennäköisesti se, että oululaiset tunsivat isoisäni”, Seppänen sanoo.

Kolme päivää myöhemmin valkoiset valloittivat Oulun, ja sisällissota oli Pohjois-Pohjanmaan osalta ohi.

Limingan rauhansopimus säästi ihmishenkiä ja hillitsi valkoisten kostoa. Monessa muussa kunnassa saattoi päästä hengestään, jos vain oli osoittanut ymmärrystä punaisia kohtaan.

”Limingan suojeluskuntalaiset kuulustelivat ihmisiä myöhemmin lahtari-sanan käytöstä, mutta rangaistukseksi saattoi riittää ’ankara varoitus’. He pyrkivät itsekin asialliseen kielenkäyttöön, pöytäkirjoissa ei käytetty kertaakaan sanaa ’punikki’”, Kuorilehto kertoo.

Ruokaa vangeille

Helmikuun edetessä alkoivat valkoisen armeijan kutsunnat. Moni työväen edustaja vältteli niitä, niin myös Juho Paldanius. Siitä seurasi jo vankeutta.

Paldaniuksen pelasti maltillinen ilmapiiri.

”Limingan suojeluskunta päätti, että vangeille annetaan ruokaa”, Kuorilehto kertoo.

”Kohtelu Limingassa oli muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, aivan inhimillistä. Murhia, rääkkäyksiä eikä mitään muita tihutöitä ja kotitarkastuksia ei paikkakunnalla toimeen pantu”, Paldanius kirjoitti myöhemmin.

Myöhemmin hänet siirrettiin vangiksi Ouluun, ankarampiin oloihin. Vankeuteen joutui muitakin punaisia liminkalaisia, joista kolme menehtyi. Yksi heistä ammuttiin leivän varastamisesta.

Paldanius vapautui muutaman kuukauden jälkeen, ja vuoden 1918 lopulla hänet valittiin – neljän muun rauhantekijän tavoin – Limingan kunnanvaltuustoon. Elämä jatkui.

Mikä oli perimmäinen syy rauhan onnistumiseen?

”Molemmat osapuolet tiesivät, että toiset ovat maltillisia”, Seppänen kiteyttää.

”Limingassa on perinteisesti puhallettu yhteen hiileen ja tehty jo varhain kansansivistystyötä. Pitäjää on leimannut edistys, työväenyhdistyskin oli Suomen maalaispitäjien ensimmäisiä”, Kuorilehto luettelee.

Tärkeää taisi olla myös se, että tuota yhdistystä johti juuri Juho Paldanius.

”Hän oli hyvin rauhantahtoinen henkilö”, Seppänen sanoo.

 

Jutun lähteinä on käytetty muun muassa Limingan paikallishistorioita, Kimmo Kontion artikkelia ”Liian veljellisiä veljessotaan” ja Petteri Systän pro gradu -tutkielmaa ”Pelko, viha ja inhimillisyys”.

X