Uutisanalyysi: Uhkaako Helsingin Sanomien toimittajia vankeustuomio? Murtuuko lähdesuoja odottamattomalla tavalla?

Jaa artikkeliTilaa Seura
Helsingin Sanomien toimittaja Laura Halminen riitautti eilen Keskusrikospoliisin (KRP) kotiinsa joulukuussa tekemän kotietsinnän ja tallennusvälineidensä takavarikon. Seuran toimittaja Jukka Heinonen pohtii uutisanalyysissään, uhkaako sotilastiedustelusta kirjoittaneita toimittajia vankeustuomio ja voiko lähdesuoja murtua myös virkamiehen salassapitovelvollisuudesta säädetyn lain nojalla.

Helsingin Sanomat julkaisi joulukuussa 2017 yksityiskohtaisia tietoja Suomen sotilaallisesta tiedustelusta.

Laura Halmisen ja Tuomo Pietiläisen jutussa kerrottiin Tikkakoskella toimivan tiedustelulaitoksen henkilökunnan määrä ja sen keskeiset tehtävät. Kirjoitus sisälsi salaisiksi leimattujen raporttien nimiä ja sitaatteja niistä.

Jutussa kerrottiin näyttävästi myös huippusalaiseksi luonnehditusta Finstar-A-hankkeesta. Sen tärkeä osa on signaalitiedustelua ilmasta käsin harjoittava Casa-lentokone, josta tosin on kerrottu julkisuudessa aiemminkin.

Hesari korosti juttunsa dramaattista vaikutelmaa kuvilla asiakirjoista, joihin oli lyöty punaisia ”salainen” ja ”erittäin salainen” -leimoja.

Vuodon julkitulosta hermostui niin presidentti Sauli Niinistö kuin puolustusministeri Jussi Niinistö (sin), joka muistutti, että sananvapauden väärinkäytöstä on lyhyt matka epäisänmaallisuuteen.

Eräs merivoimien komentajakapteeni julkaisi somepäivityksen, jossa Hesarin toimittajat mainittiin Game of Thrones -sarjasta tutun hahmon tappolistalla.

Nyt lehteä ja sen kahta toimittajaa epäillään laittomasta turvallisuussalaisuuksien paljastamisesta. Esitutkinnan toinen haara pureutuu virkalaisuuden rikkomiseen: sen tavoitteena on selvittää, kuka on vuotanut salaisia tietoja lehdelle. Kuulusteluja on tehty jo molempiin asiakokonaisuuksiin liittyen.

Tutkinta kestänee kuukausia. Sen jälkeen asia siirtyy syyttäjän harkittavaksi. Syytteitä ei ole siis nostettu eikä tuomioita julistettu, mutta asianosaisten mahdollisista rangaistuksista on keskusteltu netissä vilkkaasti jo kohun alusta alkaen.

Keskustelijoita ovat puhututtaneet erityisesti toimittajille mahdollisesti langetettavat tuomiot. Ne olisivat ennen kuulumattomia sananvapauden mallimaana tunnetussa Suomessa.

Kuinka todennäköistä on, että Hesarin toimittajia rangaistaan?

Ankara pykälä

Rikoslain maanpetoksia koskevan luvun valossa tuomio on huomattavan todennäköinen, jos oikeus arvioi, että jutussa on julkaistu Suomen turvallisuutta vahingoittavia tietoja.

Turvallisuussalaisuuden paljastamisesta tuomitaan lähtökohtaisesti vankeusrangaistus. Jos oikeus kuitenkin katsoo, että teko ei ole tahallinen, vaan että se on perustunut vain törkeään huolimattomuuteen, rangaistukseksi voivat riittää sakot.

Monet Hesarin jutun tiedoista olivat peräisin viime vuosikymmeneltä eikä yksikään asiantuntija ole sanonut julkisuudessa, että jutussa olisi paljastettu Suomen kannalta mitään oikeasti vahingollista. Esimerkiksi puolustusvoimien entinen komentaja Juhani Kaskeala leimasi jutun sisällön epärelevantiksi punaleimapornoksi.

Helsingin Sanomat itse on kertonut punninneensa huolellisesti, mitä se on julkaissut, ja mitä ei – ja vaikuttaa toimineen varsin varovaisesti.

Tosin jotkut ovat muistuttaneet, että Hesari on saattanut julkaista sellaisia pieniä uusia tiedon sirpaleita, jotka muuhun tietoon yhdistettynä ovat tarkentaneet Venäjän  kokonaiskuvaa Suomen tiedustelusta.

Tiedustelun asiantuntija, sotahistorian dosentti Markku Salomaan mukaan jutun ainoa uusi asia hänelle oli Finstar A -tiedusteluhanke, josta kerrottiin jutussa pääpiirteet.

”No, tuollaisten hankkeiden nimet tahtovat aina tulla ennen pitkää julkisuuteen. Ei jutussa ollut mitään, minkä julkistaminen olisi haitaksi maalle. En viitsinyt ottaa sitä edes talteen”, Salomaa sanoo.

Ilmassa on kuitenkin verenhimoa. Pienessä ja harkitussa piirissä kiertäneiden asiakirjojen julkitulo puhuu sen puolesta, että joku tärkeään asemaan päässyt henkilö on ne vuotanut. Eikä sitäkään mahdollisuutta voi sulkea pois, että paljastuksia tulisi lisää.

Vuodosta hermostuneita eivät siis niinkään huoleta äskettäin julki tulleet tiedot, vaan itse vuoto, joka luo kuvaa Suomesta maana, jossa salaiseksi leimatut asiakirjat eivät pysy salassa. Tämä taas voi heikentää elintärkeän tiedustelutiedon saamista lännestä.

”Mehän olemme esimerkiksi satelliitista otettujen tiedustelukuvien osalta puhtaasti Naton toimittaman materiaalin varassa. Se tarjonta ei saisi heikentyä”, Salomaa muistuttaa.

Moni suomalainen haluaisi Helsingin Sanomat tuomiolle. Netin eri foorumeilla on muistutettu, että toimittajat voidaan tuomita salaisten asiakirjojen julkaisemista siinäkin tapauksessa, että jutun tiedot eivät ole vaarantaneet Suomen turvallisuutta.

Lain armoton pykälä

Ensi silmäyksellä Hesarin asema näyttää pahalta. Turvallisuussalaisuuden julkistamista koskevan pykälän teksti on armoton:

Joka oikeudettomasti julkistaa – – tiedon seikasta, joka Suomen ulkoisen turvallisuuden vuoksi on säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi tai joka tekijän tieten on sen laatuinen, että sen paljastuminen on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle, on tuomittava turvallisuussalaisuuden paljastamisesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.

Huomio kannattaa kiinnittää pykälän järjestyksessä toiseen tai-sanaan: julkistettavan tiedon ei tarvitse välttämättä vaarantaa Suomen asemaa, vaan tuomioon riittää jo se, että julkistettu tieto on ”säädetty tai määrätty salassa pidettäväksi”.

Helsingin Sanomissa on epäilemättä luettu huolestuneena myös säännöksen valmisteluasiakirjoja, jotka avaavat pykälän tarkoitusta tarkemmin.

Esimerkiksi hallituksen esityksen perusteluissa erikseen painotetaan, että rangaistavuuden ”edellytyksenä ei ole, että seikan tuleminen vieraan valtion tietoon voi aiheuttaa vahinkoa Suomen maanpuolustukselle, turvallisuudelle, ulkomaansuhteille tai kansantaloudelle.”

Pykälän sisällöstä käytiin kova poliittinen vääntö vuonna 1995. Muiden muassa kansanedustajat Tarja Halonen (sd) ja Satu Hassi (vihr) olisivat halunneet rukata sitä maltillisemmaksi ja tehdä rangaistavaksi vain Suomea oikeasti vahingoittavien turvallisuussalaisuuksien paljastamisen.

He jäivät kuitenkin vähemmistöön.

Eri tulkintoja

Jos siis julkistaa puolustusvoimien tiedustelua koskevan asiakirjan, jossa lukee punaisella ”erittäin salainen” tai ”salainen”, niin peli lienee selvä?

Oikeusoppineista tämän suuntaisesti on puhunut ainakin Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio:

”Jos julkaistaan korkealla turvaluokituksella salaiseksi luokiteltujen asiakirjojen sisältöjä, niin sananvapaus ei oikeuta murtamaan salaamista”, hän totesi Helsingin Sanomille joulukuussa.

Nuotio kylläkin lisäsi, että vanhojen asiakirjojen kohdalla ei välttämättä syyllistytä turvallisuussalaisuuden rikkomiseen, ”jos tilanteet ovat muuttuneet vuosien aikana”.

Kansainvälisen oikeuden professori Martin Scheinin edustaa tulkintaa, jossa korostuu sananvapaus. Hän muistuttaa, että virkamiehillä on oikeus lyödä papereihin punaisia leimoja, mutta että kyseessä on vain heidän arviointinsa asiakirjan luonteesta.

”Tuomioistuimet määräävät asiakirjoja salaisiksi osana oikeudenkäyntiä, mutta sotilas- ja hallintoviranomaisilla ei ole tällaista toimivaltaa”, hän kertoo.

Scheininin mukaan vasta oikeuslaitos sanoo viimeisen sanan siitä, onko asiakirja salainen vai ei. Hän kehottaa tutustumaan julkisuuslakiin, jossa todetaan, että sotilastiedustelua koskevat asiakirjat ovat salassa pidettäviä, ”jollei ole ilmeistä, että tiedon antaminen niistä ei vahingoita tai vaaranna maanpuolustuksen etua”.

Toisin sanoen: täysin harmittoman asian julkistamisesta tuskin tulee tuomiota, vaikka paperissa lukisikin ”erittäin salainen”.

Mihin salaisuuden raja vedetään?

Mutta mihin raja vedetään: mitkä tiedot ovat sellaisia, että niiden vahingollisuus tai vaarallisuus maanpuolustuksen edulle on ”ilmeistä”?

Vastausta voi etsiä Korkeimman hallinto-oikeuden (KHO) ratkaisusta 2007 Ylen vireille panemaan valitukseen Tikkakosken Viestikoelaitoksen asiakirjojen julkisuudesta.

KHO linjasi, että Viestikoelaitoksen toimintasuunnitelmista ja -kertomuksista, organisaatiokaavioista, strategiasta ja yhteistyökumppaneista ei tarvitse antaa julkisuuteen tietoja, sillä ne saattaisivat vaarantaa niin laitoksen työntekijöiden kuin koko Suomen turvallisuuden.

Ratkaisua voi lukea niin, että Viestikoekeskuksen tuoreen toimintakertomuksen luvaton julkaiseminen johtaisi suurella todennäköisyydellä tuomioon turvallisuussalaisuuden rikkomisesta.

Helsingin Sanomat kirjoitti sotilastiedustelun organisaatiosta ja toiminnasta yksityiskohtaisesti, mutta toisaalta lehden julkaisemat tiedot olivat sirpalemaisia ja vuosien takaa. KHO:n ratkaisusta on siis vaikea vetää johtopäätöstä, kuinka Hesarin käy mahdollisessa tulevassa oikeudenkäynnissä.

Tapaus on muutenkin hyvin moniulotteinen. Oikeus joutuu huomioimaan ratkaisussaan myös valtiosäännön ja kansainvälisen lainsäädännön turvaamaan sananvapauden.

”Rikoslain pykälää turvallisuussalaisuuden rikkomisesta ei tule sokeasti soveltaa sanamuotonsa perusteella, vaan asiaa on arvioitava myös perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen sananvapausnormien ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön valossa”, Scheinin kertoo.

Esimerkiksi 1991 ihmisoikeustuomioistuin antoi moitteita Britannialle siitä, miten maan hallitus oli pyrkinyt estämään tiedustelupalvelu MI5:n toimihenkilön muistelmien julkaisemista.

On siis luultavaa, että lähitulevaisuudessa myös suomalaiset oikeusoppineet tavaavat huolella läpi klassikon asemaan noussutta Observer ja Guardian vastaan Yhdistynyt Kuningaskunta -ratkaisua.

Kuinka käy lähdesuojan?

KRP:lle on epäilemättä tärkeintä vuotajan kiinni saaminen, ja juuri siksi se takavarikoi Laura Halmisen laitteita. Poliisin hallussa sinetöidyissä pusseissa ovat Halmisen puhelin, hänen työnantajansa puhelin, Halmisen oma tietokone, iPad ja muistitikkuja.

KRP ei ole toistaiseksi rohjennut tutkia Halmisen laitteita, sillä se on osannut odottaa, että toimittaja vaatii kotietsinnän ja takavarikon toteamista laittomiksi sekä laitteidensa palauttamista. Valitus käsiteltäneen Helsingin käräjäoikeudessa lähiviikkoina.

Asianajaja Kai Kotirannan laatiman valituksen ensimmäinen peruste takavarikon laittomuudelle on se, että KRP ei ole pakkokeinolain mukaisesti pyytänyt käräjäoikeudelta lupaa tutkia haltuunsa ottamia esineitä kolmen vuorokauden sisällä takavarikosta.

Halmisen vaatimuksen mukaan KRP:n tavoitteena on murtaa Halmisen lähdesuoja tutkimalla tämän laitteet. Toimittajan lähdesuojan murtaminen on tietyin edellytyksin mahdollista kuitenkin vasta oikeudenkäynnin pääkäsittelyssä, vaatimuksessa todetaan.

Toimittajille on annettu laissa mahdollisuus pääsääntöisesti salata lähteensä siksi, että virkamiehet ja muut kansalaiset voivat kertoa medialle esimerkiksi yhteiskunnallisista epäkohdista ilman pelkoa kiinni jäämisestä.

Pakkokeinolain mukaan poliisi saa tutustua Halmisen materiaaleihin vain siinä tapauksessa, että sillä on tutkittavana rikos, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta.

Maksimirangaistus turvallisuussalaisuuden paljastamisesta on neljä vuotta, joten sillä perusteella poliisi ei voi laitteita penkoa.

Tavanomaisesta virkasalaisuuden rikkomisesta taas ei voi tuomita vankeutta kahta vuotta enempää, joten KRP:n tarvitsee epäillä vuotajaa selvästi vakavammasta rikoksesta, kuten maanpetoksesta, päästäkseen käsiksi Halmisen tietoihin.

Entä voivatko maanpetoksen tai muun vakavan rikoksen kriteerit täyttyä vuotajankaan kohdalla, jos Helsingin Sanomien kertomat tiedot ovat yleisen käsityksen mukaan verraten harmittomia?

Sitä paitsi, prosessi ei välttämättä edes ratkea käräjäoikeuden päätökseen, koska siihen tyytymätön osapuoli voi hakea muutosta hovioikeudesta.

KRP ei siis välttämättä pääse vähään aikaan, jos koskaan, tutkimaan, että paljastuuko vuotajan nimi Halmisen laitteista. Mutta vielä jää jäljelle yksi keino selvittää vuotaja toimittajalta.

Lähdesuojan kaksi poikkeusta

Toimittajan oikeuteen salata tietolähteensä on kaksi poikkeusta.

Oikeudenkäymiskaaren 7. luvun 20. pykälän toisen momentin mukaan tuomioistuin voi velvoittaa toimittajan todistamaan, jos ”syyttäjä ajaa syytettä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta tai joka koskee salassapitovelvollisuuden rikkomista rangaistavaksi säädetyllä tavalla”.

Kuuden vuoden sääntö tunnetaan hyvin toimittajapiireissä. Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että oikeus voi murtaa toimittajan lähdesuojan silloinkin, kun virkamiestä syytetään vain vähäisestä salassapitovelvollisuuden rikkomisesta. Toki virkamiehen syyllisyyden tueksi on pitänyt löytyä muutakin näyttöä jo ennen syytteen nostamista.

Professori Scheinin ihmettelee kyseistä lainkohtaa.

”Säännös on sananvapauden pelottavan heikko, olkoonkin että se on varsin tuore ja läpäisi eduskunnan perustuslakivaliokunnan seulan 2014”, hän sanoo.

Scheininin mukaan pykälä saattaa olla liian väljästi kirjoitettu, jotta se täyttäisi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) edellyttämät laatuvaatimukset sananvapauden rajoittamisessa.

Hän voi olla oikeassa. Jos toimittaja pakotetaan kertomaan lähteensä, tämän paljastumista ei kuitenkaan peruuta se, että valtio saa mahdollisesti myöhemmin moitteet EIT:n tuomareilta Strasbourgista.

Lue myös:

Outo asiakirja Puolustusvoimien nettisivuilla – Puolustusministeri Niinistö informaatio-operaation keskiössä

X