Teksti:
Tarja Hurme

Pian 85-vuotias ystäväni kertoi, miltä hänestä tuntui pikkutyttönä Berliinissä, kun Hitlerin auto lipui ohi silmien. Hyytävä ajatus. Isän työn vuoksi Saksaan muuttanut tyttö ja hänen kielitaidoton hoitajansa eivät ymmärtäneet huiskuttaa muiden mukana, kun eivät tilannetta muutenkaan ymmärtäneet. Kaksikkoa ihmeteltiin, kun se ei osallistunut iloon. Piti livahtaa kotiin turvaan.

Pitkä elämä ei ole saanut ystävääni unohtamaan noiden ihmisten paheksuvia katseita – ja loppu onkin julmaa historiaa.

Alma Median tutkimuksen mukaan 80 prosenttia meistä kokee Suomen ilmapiirin ahdistavaksi. Lähes puolet uskoo ääriliikkeiden voimistuvan. Syystäkin moni kysyi itsenäisyyspäivänä, missä kulkee marssimisen raja. Onko pikkusormi jo annettu ja koko käsi menossa?

Ihminen on vapaa valitsemaan hyvän ja pahan välillä. Meidän aikuisten vastuulla – ahdistuneinakin – on ajatella menneitä ja tulevia lapsia, kun teemme valintojamme.

 

Alle kouluikäinen lapsi pääsi päihdeperheestään sijaishoitoon. Lyhyt onni, sillä sijaisvanhempi kohteli lasta kaltoin ja taas etsitään kotia. Lapsi on valmis istumaan jokaiseen lämpimään syliin, myös miellyttämään varmistaakseen, että syli on pysyvä. Jos uudet aikuiset valitsevat hyvän, tämä joulun lapsi saa tulevaisuuden. Mutta miten käy toisen taapertajan, jota kännipäinen mies retuutti asema-aukiolla? Kaksikon ympärillä leijui pelko. He katosivat paikallisjunaan. Millaiseen elämään lapsi katoaa?

On pakko kysyä, mikä meitä oikein vaivaa? Vaikeita aikoja on eletty ennenkin. Miksi tämä aika pistää aikuiset näin polvilleen?

 

”Kenelle lapsi kuuluu?” kysyi virkaveli tv-poliisi George Gentlyltä adoptiojutun ratkettua. ”Ei kenellekään. Lapsi kuuluu itselleen, häntä on vain hoidettava ja hänestä on pidettävä huolta.” Tänään Espoon seurakuntien jouluajatuskalenterin luukussa on sanat: ”Maria viimeisillään. Uusi tuntuu.” Joulun lapsi ei ole vain seimessä. Hän on myös kadun varressa katsomassa aikuisten marssia, etsimässä kotia ja turvaa.

X