”Valkoinen mies – Jätä itsenäiset ja itsepäiset sentinelit rauhaan!”

”Minkälainen se amerikkalaisen tuoma ilosanoma olisi ollut ja mikä oikeus hänellä olisi ollut sitä levittää rauhallista yhteiseloa elävien alkuasukkaiden keskuuteen?” Koikkalainen pohtii Seuran pakinassa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

"Minkälainen se amerikkalaisen tuoma ilosanoma olisi ollut ja mikä oikeus hänellä olisi ollut sitä levittää rauhallista yhteiseloa elävien alkuasukkaiden keskuuteen?" Koikkalainen pohtii Seuran pakinassa.
(Päivitetty: )
Teksti: Koikkalainen

Ei tunnu enää löytyvän maailmankolkkaa, johon nykyajan ihmisparka voisi paeta hektistä arkeaan. Viime viikolla syttyi valo taivaalle ja paljastui mutkan kautta, että on sentään yksi paikka. Se on Pohjois-Sentinelin saarialue Bengalinlahden kaakkoislaidalla Intiassa.

Saarialuetta asuttavat sentinelit – eivät siis seniilit. Nimityksissä on pieni, mutta vissi ero. Sentinelit ovat tuhansia vuosia muusta maailmasta eristäytyneenä elänyt heimo, jonka pääluvustakaan ei ole tarkkaa tietoa. Arviot vaihtelevat kymmenistä satoihin. Tietoa ei ole, koska saarille ei voi rantautua. Heimon elämästä kertovat vain satunnaiset ilmasta tehdyt havainnot. Puheyhteyttäkään ei ole, koska kukaan ulkopuolinen ei osaa sentinelien kieltä.

Helsingin Sanomat uutisoi, että saarialueelle oli vastoin kieltoja pyrkinyt 27-vuotias amerikkalaisturisti. Hän paljastui lähetyssaarnaajaksi, joka olisi halunnut jakaa ilosanomaansa primitiivisen, metsästyksellä ja keräilyllä elävän heimon keskuuteen.

Sentinelit olivat eri mieltä. Ei kiitos, nykyinen alkukantainen elämäntapa riittää hyvin täyttämään niin maalliset kuin taivaallisetkin tarpeet.

Juuri kun amerikkalaismies oli päässyt kanootillaan saarelle, hän sai vastaansa nuoliryöpyn. Sen jälkeen hänen kaulaansa sidottiin köysi ja hänet raahattiin pois. Myöhemmin ruumis kaivettiin rantahiekkaan. Tapauksen todistajina olivat paikalliset kalastajat, jotka olivat laittomien lisätienestien toivossa kuljettaneet amerikkalaisen ulkopuolisilta kielletyn saaren lähelle. Kieltoa valvovat Intian sotilasviranomaiset, jotka eivät myöskään saa mennä saareen.

Amerikkalaismiehen kohtalo on tietysti traaginen ja rauha vain hänen sielulleen, mutta uutinen kokonaisuudessaan on Koikkalaisen mielestä lohdullinen. Se viestittää, että maapallolla on vielä kolkka, jossa ei ole reaaliaikaisia pörssikursseja, ei kännyköitä, ei uupumusta, ei oravanpyöriä, ei 24-tuntista älämölöä ja tietotulvaa. Sentinelien ei tarvitse kantaa huolta edes ilmaston lämpenemisestä ja merenpintojen kohoamisesta. Ei tarvitse, koska he asuvat jo saarella ja ovat valmiiksi munasillaankin.

Sentinelien elämäntapa on kadehdittava. Arvot ovat kunnossa ja mielet tasapainoiset. Aurinko paistaa, taivas on sininen, riittävä purtava kohtuullisen vaivan takana.

Pakko on kysyä, minkälainen se amerikkalaisen tuoma ilosanoma olisi ollut ja mikä oikeus hänellä olisi ollut sitä levittää rauhallista yhteiseloa elävien alkuasukkaiden keskuuteen? Mitä sentinelit olisivat siitä kostuneet ja mitä ainutkertaista Amerikalla olisi ollut antaa tälle itsepäiselle ja itsenäiselle heimolle?

Tälläkin tarinalla on surullinen loppu. Sentinelit voittivat taistelun, mutta häviävät sodan. Jonain päivänä näille Bengalinlahden saarille nousee sotilastukikohta tai luksushotelleja tai sitten muun maailman taudeille vastustuskyvyttömiin sentineleihin iskee jonkun hyväntahtoisen hölmön tietämättään saarille tuoma sairaus.

”Sivistys” uhkaa toisessakin muodossa. Se on häthätää silmin havaittava mikromuovipallero, mutta niitä on monta, niitä on miljoonia, ja niiden torjuminen on mahdoton tehtävä. Ne kulkeutuvat ravintona käytettyjen kalojen mukana sentinelien elimistöön. Niiden torjunnassa ei ole onnistunut valkoinen mieskään, vaikka hänellä on käytössään uusin tekniikka.

Vaara on liian pieni. Alle millin läpimittaiseen muovipalleroon ei osu tarkinkaan jousipyssymies.

Koikkalainen on Seuran pakinoitsija.

X