Kun aarteistasi tulee jälkeläisten huoli ja riesa – ”Vanhat arkiautot ovat ongelmajätettä: älä jätä niitä perillisillesi”

”Uudehkojen ajoneuvojen myyminen on helppoa. Mutta vanhat arkiautot ja ”pientä laittoa” -tason projektit ovat ongelmajätettä, jota kukaan ei tunnu huolivan”, toimituspäällikkö Petri Korhonen kirjoittaa Seuran pääkirjoituksessa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Seuran toimituspäällikkö Petri Korhonen.

”Uudehkojen ajoneuvojen myyminen on helppoa. Mutta vanhat arkiautot ja "pientä laittoa" -tason projektit ovat ongelmajätettä, jota kukaan ei tunnu huolivan”, toimituspäällikkö Petri Korhonen kirjoittaa Seuran pääkirjoituksessa.
(Päivitetty: )
Teksti: Petri Korhonen

Jos niitä autoja olisikin ollut tuttavani isän omakotitalossa katoksen alla vain yksi, tilanne olisi ollut ehkä helpompi hoitaa. Mutta ei, niitä oli kolme. Yksikään ei ollut rekisterissä – ne oli myyty aikoinaan isälle rakentelu- ja entisöintikohteina, “tästä helpolla museorekisteriin” -mainoslauseilla. Ja varmasti ne olivat sellaisia olleetkin hänelle, rasvanäppiselle kaiken tekniikan osaajalle.

Vanhat arkiautot omistajiensa silmäteriä

Vanhin yksilö, yli viisikymppinen Vauxhall oli huonokuntoisin, mutta siihen oli autotallin nurkissa paljon romuttamoilta haalittuja varaosia.

Uudemmat, Datsun Cherry ja FSO “Polle” -avolava 1980-luvulta olivat jopa lähteneet käyntiin kokeiltaessa vielä viime kesänä. Vai oliko se 2015? Omistaja ei enää muistanut tarkasti.

Sen takia hän olikin nyt hoitokodissa, kotitalo myynnissä, ja autojen uudelleensijoitus jälkeläisten huolena. Kukaan heistä ei osaa korjata autoja, eikä kenelläkään ole kerrostaloasuntojensa luona edes ylimääräistä parkkipaikkaa harrasteauton säilytykseen.

Vanhat arkiautot ovat ongelmajätettä, jota kukaan ei tunnu huolivan.

Jokainen noista ajokeista oli omistajalleen rakas. Niiden rassaamiseen oli uhrattu aikaa ja vaivaa. Tuttavani muisteli, miten isä oli silmät nauraen esitellyt lapsenlapsilleen Cherryn autoradio-kasettisoitinta, tuota ihmevärkkiä, ja kertoillut heille perheen vuosikymmenien takaisista kesälomamatkoista. Ajatus siitä, että autovanhukset vietäisiin kylmän viileästi metalliromuksi, tuntui pahalta. Mutta aikaa ei kovin paljon ollut: talon mahdolliset ostajat olivat toivoneet, että piha olisi tyhjä romuista ennen syksyä.

Uudehkojen ajoneuvojen myyminen on helppoa: ilmoitus nettipalstalle, hintapyyntö houkuttelevaksi ja siinä se. Sen sijaan vanhat arkiautot, varsinkin ”vaatii pientä laittoa” -tason projektit ovat ongelmajätettä, jota kukaan ei tunnu huolivan. Kuplavolkkarit ja Minit ovat ehkä poikkeus, ne ovat kesäautoina aina muodissa.

Parin kuukauden odottelun jälkeen tuttuni antoi Pollen rompetorinpitäjälle muutamalla kympillä, lava täynnä työkaluja. Kaksi autoa lähti paalattavaksi, mutta sitä ei dementoitunut isä onnekseen tiedä. Voimiensa päivinä hän olisi todennäköisesti saanut jaettua tavarat viikossa mobilistitutuilleen. Edes nimilista mahdollisista tarvitsijoista tai otollisista myyntipaikoista olisi auttanut perillisiä paljon.

Tarinaa kuunnellessa huomasin miettiväni omia harrastuskamojani: voi kun muistaisin itse luopua “aarteistani” ajoissa – ennen kuin niistä tulee muille riesa. Tai ainakin se lista ostajaehdokkaista pitäisi saada aikaiseksi, joskus, sitten kun ehtii…

Lue myös: Kuolinsiivous kannattaa ja pesäkin kiittää – Kirjoista selluvillaa, kirjahyllystä näppärä ruumisarkku

X