”Voiko nainen olla hauska?” – Huumori oli Suomen viimeinen miesvallan linnake ja nyt sekin murenee

Nainen voi Suomessa tulla valituksi presidentiksi, pääministeriksi ja korkeimman oikeuden presidentiksi. Hän voi siis johtaa maata ja hallitusta ja olla maan korkein lainkäytön ohjaaja. Tämän kyseenalaistaminen ei tulisi kuuloonkaan, ei ainakaan julkisesti.

Yhteen kysymykseen ei kuitenkaan tunnuta saatavan selvyyttä.

”Suunnilleen kolmen vuoden välein joku toimittaja kirjoittaa, että voiko nainen olla hauska. Ikään kuin naiset olisivat jokin sivupullistuma huumorin kentässä”, tutkija ja käsikirjoittaja Raija Talvio sanoo.

”Minulta kysytään tätä yhä monta kertaa vuodessa”, puuskahtaa 15-vuotta stand up -komiikkaa tehnyt näyttelijä Heli Sutela.

Hauskoja naisia on tietysti ollut aina. Hakematta tulevat mieleen vaikkapa näyttelijät Siiri Angerkoski, Ritva Valkama tai Ulla Tapaninen, jotka ovat loistaneet suomalaisen tv-sarjojen ja elokuvien komedienneina. Kun käy läpi sketsisarjojen ja komediaelokuvien käsikirjoittajaluetteloita, naiset ovat kuitenkin paria poikkeusta lukuun ottamatta loistaneet poissaolollaan aina 1990-luvun lopulle saakka.

Naiset saivat siis pitkään lähinnä näytellä miesten kirjoittamaa huumoria. Suomalaisen elokuvan varhaishistoriasta löytyy kuitenkin aikakausi, jolloin naiset kunnostautuivat myös komedian kirjoittajina.

Edistyksellinen 1930-luku

Juurakon Hulda on Suomen katsotuimpien elokuvien listalla viidentenä, heti Täällä Pohjantähden alla -filmatisoinnin jälkeen. Vuonna 1937 valmistunut komedia syntyi Hella Wuolijoen kynästä ja sitä tähditti Irma Seikkula.

Huldaa on luonnehdittu muun muassa esifeministiseksi elokuvaksi: päähenkilö on köyhä maalaisnainen, joka alkaa opiskella ja pyrkii eduskuntaan.

Suomalaisia 1930- ja 40-luvun elokuvia tutkinut Raija Talvio sanoo, että varhaiset romanttiset komediat olivat tässä mielessä edistyksellisempiä kuin esimerkiksi amerikkalaiset vastineensa. Kotimaisen komedian naispäähenkilöillä oli lähes aina ammatti, jonka ympärille juonikin yleensä kiertyi.

Erityisen suosittuja olivat Hilja Valtosen kirjojen tai käsikirjoitusten pohjalta tehdyt komediat, kuten Vaimoke pääroolissaan Ansa Ikonen tai Varaventtiili tähtenään Lea Joutseno.

Joutseno nousi Suomi-Filmin komedienneksi filmiyhtiön konttorista, missä hän toimi kielenkääntäjänä. Joutseno alkoi pian itsekin osallistua elokuviensa käsikirjoittamiseen. Suomalaisen elokuvateollisuuden syntyvuosina ammattikuntien rajat eivät vielä olleet tiukat. Studioilla kaikki tekivät vähän kaikkea.

Naiset kameran eteen

”Naiskäsikirjoittajia oli 1930-luvulla enemmän kuin esimerkiksi 1950-luvulla”, Talvio sanoo.

Tuolloin ala ammattimaistui, ja studiot alkoivat käyttää ammattikirjoittajia. He olivat kaikki miehiä, samoin ohjaajat, jotka itsekin kirjoittivat paljon. Elokuva-alalle syntyi rakenteellinen vääristymä. Naiset sysättiin kirjoittajien roolista kameran eteen, miesten huumoria tulkitsemaan.

Talvion mielestä vinouma näkyy edelleen, vaikka esimerkiksi Johanna Vuoksenmaan komediat ovat viime vuosina keränneet suuria yleisöjä.

Entisajan komedienneista Talvio haluaa nostaa esiin lavakomiikkaa sota-aikana esittäneen Eine Laineen, joka esitti pakinoitsija Seere Salmisen luomaa Elviira Suulasvuota.

Koomisia naishahmoja ovat esittäneet muun muassa Mai-Brit Heljo, jonka Suhina-Lempi nähtiin 1960-luvun lopulla Jatkoaika-ohjelmassa, sekä niin teatterissa kuin televisiossa naurattanut Ritva Valkama.

Vuosikymmenien ajan naisten tekemä komiikka oli yksittäisten, vahvojen näyttelijäpersoonien varassa. Kokonaan naisten tekemiä sketsisarjoja saatiin kuitenkin odottaa pitkään.

Nauretaan ennakkoluuloille

Suomalaisten sketsisarjojen varsinainen buumi alkoi 1980-luvulla. Muun muassa Pertsa Reposen ja Pertti ”Spede” Pasasen sarjoissa nähtiin valovoimaisia komedienneja, kuten Titta Jokinen, Kristiina Elstelä, Hannele Lauri ja Eija Vilpas.

Spede-huumori näyttää nykyajan näkökulmasta usein sovinistissävytteiseltä. Naisen osaksi jäi näytellä huumorintajutonta ja tyhmää vaimoa.

Fakta homman Pirrenä muistettu Vilpas on harvoja naisnäyttelijöitä, jotka myös kirjoittivat komediaa 1980-luvulla. Fakta homma syntyi yhdessä muiden sarjan näyttelijöiden kanssa. 1990-luvulla Vilpas kirjoitti Hynttyyt yhteen -sarjaa.

Vilppaasta 80-luvun sketsihuumori pilkkasi sovinismia, rasismia, ja seksuaalista sortoa, koska se toi ne näkyväksi.

”Tänä päivänä se tukisi ennakkoluuloja, ja se johtuu maailman muutoksesta. Kun me tehtiin 1990-luvulla Hansuna ja Pirrenä keikkaa sateenkaarijuhlissa, mekin tehtiin sellaista huumoria, jota ei enää voisi tehdä. Huumorin kärjen pitää kohdistua niin, että ennakkoluuloja pilkataan eikä vahvisteta”, Vilpas sanoo.

Käännekohta: Sikanautaa

Suomen Kuvalehden toimittaja Susan Heikkinen kuuluu sukupolveen, joka vietti kouluikänsä 1980-luvun komediasarjojen hokemia opetellen. Nyt Heikkinen on koonnut sata suomalaista sketsihahmoa pian ilmestyvään kirjaansa Sketsofrenia (SKS). Teosta jota varten hän katsoi läpi kaikki käsiinsä saamat suomalaiset sketsisarjat vuodesta 1980 lähtien.

Sukupuolinäkökulmasta vuosikymmenten välille voi tehdä karkean jaon. 80-luvulla karismaattiset naiset näyttelivät miesten kirjoittamia sketsejä. 90-luku oli poikaporukoiden, kuten Vintiöiden, Kummelin ja Studio Julmahuvin aikaa. Sitten tulivat naistekijät.

”Käännekohta oli Sikanautaa (2000). Siinä oli naisten tekemiä sketsejä, joita ei olisi aiemmin voinut olla, kuten naiset inhottavina asiakaspalvelijoina tai rumina, härskejä puhuvina keittäjinä. Veemäiset ämmät tulivat selkeästi kuvaan”, Heikkinen sanoo.

Sikanautaa-tekijäryhmässä olivat mukana muun muassa Mari Perankoski, Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka, jotka tekivät myöhemmin myös Ranuan kummeja. Perankoski kertoo, että Sikanautaa lähti liikkeelle nimenomaan siitä huomiosta, että sketsisarjoja tekivät vain miesporukat.

”Että hei, miksi vaan pojat saa tehdä. Ja niissä nainen sai yleensä pieniä ja tylsiä rooleja.”

Nainen miehenä

2000-luvun alkupuolella televisioon ilmestyivät Sikanautaa-sarjan lisäksi Kätevä emäntä sekä Heli Sutelan ja Minna Koskelan sarja Kumman kaa, joka tosin ei ollut varsinaisesti sketsiohjelma. Vahvoja naiskoomikkoja on sen jälkeen nähty muun muassa Siskonpedissä ja Putouksessa.

Putouksen sketsihahmokilpailussa on lähes jokaisella kaudella nähty nainen näyttelemässä miestä. Se on verraten uutta; mies naisena on kyllä naurattanut maailman sivu. Putouksen Krista Kososen ja Iina Kuustosen lisäksi mieheksi on uskottavasti muuntautunut Minna Kivelä Kätevän emännän helposti herkistyvän taksikuskin roolissa.

”Hahmo tehtiin niin, että yritän ihan oikeasti olla mies”, Kivelä sanoo.

Susan Heikkisen mukaan naisten sketsisarjoista puuttuu esimerkiksi Pulttiboisin ja Kummelin tapainen ”hömppähuumori”.

”Naiset eivät ole tehneet hassut korvat ja hampaat -osastoa. Toisaalta sarjoja on ylipäänsä alettu kirjoittaa kunnianhimoisemmin 2000-luvulla.”

Ketä tytöt imitoivat?

Amerikkalainen koomikko ja Kolmas kivi auringosta -sarjan käsikirjoittaja Tina Fey ilmoitti haastattelussa viime keväänä, ettei hän enää aio vastata kysymykseen, ovatko naiset hauskoja.

Myös Heli Sutela on kyllästynyt naisten huumorintajun väheksymiseen.

”Sukupuolen liittäminen asiaan on alistamista. Siinä on kyse siitä, että sukupuoli lupaisi ihmiselle jotakin piirteitä, mikä ei ole totta. Koko kysymys on järjetön.”

Minna Kivelästä sukupuolen ja huumoritajun suhteesta käytävän keskustelun sytykkeenä ovat naisten tekemät komediasarjat. Viimeksi se oli Siskonpeti, jonka yhteydessä tekijöiden sukupuolta on edelleen korostettu.

”Naisten huumoria pidetään jotenkin ihmeellisenä, ikään kuin se olisi jotain uutta”, Kivelä sanoo.

Tv-ruutujen äärellä napottaville nykykoululaisille tuskin tulee mieleen ajatella huumoria vai tietyn sukupuolen ominaisuutena. Mari Perankoski muistuttaa, että kun hän lapsena imitoi kavereineen Pirkka-Pekka Peteliusta, nykytytöillä riittää imitoitavaa oman sukupuolen edustajissa.

”Kyllä aika on muuttunut ja on jo itsestään selvää, että naisetkin tekevät komiikkaa.”

Tilaa Seura