Melanoomat jää diagnosoimatta ja kansansairaudet jylläävät – Ministeri Aki Lindén: ”Kymmenet tuhannet ihmiset eivät näy missään jonoissa”
Koronapandemia on lykännyt hoitoon pääsyä erikoissairaanhoidossa. Vaativia leikkauksia ei ole voitu tehdä, koska tehohoitopaikoista on ollut pulaa. Suurempi ongelma muhii ministeri Aki Lindénin mukaan kuitenkin perusterveydenhuollossa.
Ministeri Aki Lindén toimii perhe- ja peruspalveluministerinä Krista Kiurun vanhempainvapaan ajan.
Tuore perhe- ja peruspalveluministeri Aki Lindén (sd) oli juuri aloittanut Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin toimitusjohtajana vuonna 2010, kun hänen työpöydälleen tippui kahden miljoonan euron uhkasakko.
Valvira oli huolissaan Husin venyneistä hoitojonoista. Ne piti purkaa pikimmiten tai sairaanhoitopiiri pulittaisi sekä sakon että jonojen hoidosta syntyvät kulut.
”Otimme käyttöön suunnitellut ylityöt ja käytimme ostopalveluja. Rahaa siinä paloi, mutta se saatiin tehtyä”, Aki Lindén kertoo.
Koronapandemia on pitkittänyt erikoissairaanhoidon jonoja jälleen. Tehohoitopaikkojen puute lykkää vaativia leikkauksia ja sairastelun ja karanteenien vuoksi henkilökunnasta on ollut pulaa entistä enemmän.
Esimerkki kuitenkin osoittaa, miksi Lindénillä on hyvä syy uskoa, että erikoissairaanhoidon puolella jonot saadaan purettua jälleen.
”En vähättele erikoissairaanhoidon jonoja, mutta se on terveydenhuollossa helpoin puoli hoitaa. Sairaalat ovat hyvässä mielessä hoitotehtaita. Kun pyörät saadaan pyörimään, jono on hoidettu pois vuodessa.”
Perusterveydenhuollossa muhii ikävä yllätys
Paljon vaativampi urakka odottaa terveyskeskuksissa. Jonot ovat pitkittyneet sielläkin. Kaikkialla ei saa aikoja, eivätkä ihmiset hakeudu hoitoon aina sielläkään, missä niitä saisi.
”Suomalaisilla on kehossaan ja mielessään sairauksia, jotka jäävät hoitamatta. Kymmenet tuhannet ihmiset eivät näy missään jonoissa.”
Dramaattisin esimerkki Lindénin mukaan on se, että melanoomia diagnosoitiin 20 prosenttia vähemmän vuonna 2020 kuin tavallisesti. Mutta eivät melanoomat ole mihinkään kadonneet. Nyt diagnosoimattomat pahanlaatuiset ihosyövät vain uhkaavat jäädä hoitamatta. Ihmiselämiä uhataan menettää turhaan.
Sama pätee tavanomaisiin kansansairauksiin. Ihmiset joutuvat sinnittelemään diabeteksen ja sydänsairauksien kanssa kotona. Odottaessa tauti voi riistäytyä käsistä.
”Tämä on hoitovelan huolestuttavin piirre. Ihmiset pitäisi saada takaisin ennaltaehkäisemisen ja hoidon piiriin.”
Siksi Lindén puhuu perusterveydenhuollon jälleenrakentamisesta. Mukaan pitäisi ottaa terveyskeskusten lisäksi neuvolat ja kouluterveydenhuolto.
”Terveyskeskukset olivat heikolla hapella jo ennen koronaa. Nyt korona on vain pahentanut tilannetta.”
Hoitajat kriittinen voimavara, jota ei ole helppo haalia
Kun tehohoitopaikkojen määrästä tai perusterveydenhuollon kunnosta puhutaan, käsitellään automaattisesti myös kysymystä hoitajista. Tämän on Lindén 20-vuotisen sairaalauransa aikana nähnyt.
Sen sijaan sen ratkaisemisen ei ole aivan helppoa. Sairaalamaailmassa Lindén on huomannut, että palkkaus on tärkeä kysymys. Siitä tapellaan joka kerta, kun työmarkkinajärjestöt yrittävät sopia rahasta.
Poliitikkona Lindén ei halua kuitenkaan puuttua työmarkkinakysymyksiin. Valtio ei voi määrätä tiettyä summaa hoitajille. Ministeriössä ratkaisuja on löydettävä muualta.
”Kyllä terveydenhuoltoalassa on vetovoimaa, kun katsoo vaikka suosittua Syke-sarjaa. Samanlaista vetovoimaa on löydettävissä vaikkapa vanhustenhoidosta.”
Alan opintoihin hakeminen on kuitenkin hiipunut. Niistä, jotka aloittavat opinnot, saa tutkintonsa valmiiksi liian harva. Jotain olisi tehtävä.
”Palkkauksen rinnalle olisi nostettava kysymyksiä työyhteisöjen sisäisestä kehittämisestä, koulutusmääristä ja koulutuksen sisällöistä.”
Mikä kuuluu yhteiskunnan maksettavaksi?
Lindénin ratkaisulista on pitkä. Siellä on kaikkea motivoivasta johtamisesta tekniseen kehitykseen. Mutta listan viimeinen on yhteiskunnan kannalta ehkä hiukan kipeäkin asia.
”Viime kädessä kaiken maksavat veronmaksajat. Saatamme joutua miettimään, mikä kuuluu yhteiskunnan velvollisuuksiin ja mikä ei.”
Lindén muistuttaa, että kansanterveystyön alkuvuosikymmenten alkuaikoina 1960- ja 1970-luvuilla julkinen terveydenhuolto kustansi vain alle 18-vuotiaiden hammashoidon. Muut maksoivat omasta pussistaan.
”Onneksi siihen aikaan ei ole paluuta, mutta historiassa on esimerkkejä siitä, että joskus joudumme priorisoimaan.”