Yakuzan joulu – Heikki Valkaman mystinen rikosnovelli vain Seurassa

Jaa kaverilleTilaa Seura
Yakuza tarkoittaa japanilaista järjestäytynyttä rikollisuutta ja sen jäseniä. Lue Heikki Valkaman kirjoittama mystinen rikosnovelli Yakuzan joulu.
Yakuza tarkoittaa japanilaista järjestäytynyttä rikollisuutta ja sen jäseniä. Lue Heikki Valkaman kirjoittama mystinen rikosnovelli Yakuzan joulu. © iStock
Japanissa rikollisjengi yakuzan palkkatappaja saa elämänsä oudoimman joulupukkikeikan – onko aina toisen lahja toisen kuolema?

Hän yritti tasata hengitystään. Hän oli juossut portista sisään, suoraan takapihalle ja lysähtänyt puutarhan penkille. 

Oli pakko istahtaa hetkeksi. Kipu jomotti kyljessä. 

Porttia vartioinut mies oli huutanut hänen peräänsä, mutta hän ei ollut kuullut sanoja. 

”Siinähän sinä olet.”

Kakefu marssi hänen luokseen ja työnsi joulupukin asun sekä painavan säkin hänen syliinsä. 

”Hoida homma”, Kakefu patisti. Pukkia odotettiin, lapsia parveili jo kadulla.

Okada yritti ensin sanoa vastaan, mutta lopulta nyökkäsi. Miksi hän ei hoitaisi tehtävää vielä kerran? Se saattaisi jäädä viimeiseksi.

Oikeastaan joulupukin tehtävä olisi kuulunut Shinjōlle, joka oli tulokas ja nuorempi kuin hän. Se oli sääntö. Tulokas pukeutui pukiksi. Mutta Shinjō oli lyhyt ja hintelä. Siksi Kakefu-aniki oli todennut, ettei mokomaa voinut päästää pukiksi.

Roteva Okada sai hoitaa homman tänäkin vuonna. Kolmatta vuotta peräkkäin. 

****

Puutarhan lampi väreili vihreänä. Karppien tummat selät rikkoivat tämän tästä veden pinnan. Vaahtera lammen rannalla oli pudottanut jo lehtensä, mutta sammal hehkui tummaa vihreyttään suurten kivien välissä. 

Pomo oli ylpeä karpeistaan. Suurimmat ja värikkäimmät niistä maksoivat satoja tuhansia jenejä. Kukaan muu ei saanut niitä ruokkia.

Okada vilkaisi hihaansa. Siihen oli roiskunut veripisaroita. Sinisessä kauluspaidassa veri näytti pikemminkin ruskealta kuin punaiselta. Roiskeita oli lähes kainalossa saakka. Hän näkyi varmasti valvontakamerakuvissa.

Okada pyyhki hikiset kasvonsa toiseen hihaan ja mietti, riisuisiko paitansa. Aikaa ei ollut, lapset odottivat. Hän nousi, puki joulupukin punaisen nutun paitansa päälle ja veti löysät punaiset housut omiensa päälle. Säkin heittäminen olalle oli virhe: kipu kyljessä sumensi hetkeksi silmät. Hän puri hammasta ja lähti kohti pääporttia.

Aamu oli ollut kuulas, sää oli kylmennyt edellispäivästä. Hän oli istunut monta tuntia tutussa kahvilassa, syönyt lounas-currya ja juonut kolme kuppia kahvia. Hänen oli tehnyt mieli tupakkaa. Aika oli madellut. 

Hän oli yrittänyt soittaa Ayakolle, mutta tyttöystävä oli päivisin töissä eikä vastannut. Kädet olivat tärisseet. Hän oli yrittänyt lukea kahvilan aikakauslehtiä, mutta keskittyminen ei onnistunut. Rakastan sinua, hän oli lopulta lähettänyt viestin Ayakolle.

Iltapäivän tultua tummat pilvet olivat lipuneet taivaalle. Luvassa oli hyvin todennäköisesti howaito kurisumasu, valkea joulu, säätiedottajat olivat todenneet innoissaan. 

***

Valkoinen tekoparta kutitti ja punainen lakki oli aivan liian suuri. Nahkakengät eivät sopineet asuun. Edellisvuonna hän oli pannut jalkaansa kumisaappaat, mutta nyt ne eivät olleet mukana.

Säkissä oli suklaalevyjä, karkkipusseja ja suuria, raidallisia, kävelykeppiä muistuttavia tikkareita – sellaisia, joita näki amerikkalaisissa jouluelokuvissa kuusenkoristeina.

Joka vuosi he jakoivat kadulla joululahjoja. Siitä oli syntynyt jo perinne. Heidän toimistonsa oli mäellä, ja kadun alapäässä oli ala-aste, jonka koululaiset taivalsivat iltapäivällä kotiin, ylös mäkeä, ohi heidän toimistonsa. 

Heidän organisaationsa oli keskellä jengisotaa. Loppukesän tulitaistelussa Yamaguchi-gumi-ryhmä oli ampunut yhden heidän miehistään, Yanon

Yano oli ollut häntä pari vuotta vanhempi koronkiskuri. Lehtijuttujen mukaan mies oli nousemassa Mersustaan, kun toiselle puolelle katua oli pysähtynyt mopo. Sen kyytiläinen oli ryhtynyt tulittamaan konetuliaseella Yanoa, joka oli ehtinyt kaivaa autosta pistoolin ja ampua takaisin. Lopulta luotisuihku oli osunut ja lävistänyt keuhkot sekä selkärangan. Kuolema oli tullut hetkessä.

Koko sodassa kyse oli kunniasta. Joku oli jossain kokouksessa sanonut väärät sanat, josta oli alkanut koston kierre.

Pomo oli ollut raivoissaan, kun oli joutunut perumaan jokavuotisen Halloweenin karkkipussijakelun. Sekin otti hänen kunniansa päälle.

”Lapset kärsivät sodasta”, pomo oli valittanut. Siksi joulua ei saanut pilata. 

***

”Santa-san, Santa-san!”

Pääportin ulkopuolella koululaiset piirittävät hänet heti. Rohkeimmat tulivat halaamaan. 

”Hou hou hou, oletteko olleet kilttejä?” Okada esitti ja ojensi säkistään herkkuja.

Asu oli kuuma, hiki kutitti valkean parran alla. Hän yritti hymyillä lapsille, mutta tajusi pian, että tekoparran alla se oli aivan turhaa. Sitä mukaa kun hänen hengityksensä tasaantui ja jännitys hellitti, hän tunsi kivun kyljessään kasvavan. Kylkiluita oli varmaankin murtunut kamppailussa. Vanha mies oli ollut yllättävän vahva.

Verisen veitsen hän oli heittänyt ojaan. Se oli tavallinen leipäveitsi, jonka hän oli ostanut läheisen tavaratalon ruokaosastolta. Koska veitsen ostaminen oli tuntunut oudolta, hän oli ostanut samalla kattilan ja leikkuulaudan, jotka hän oli jättänyt tavaratalon vessaan. Halpa veitsi oli ollut riittävän terävä ja sopi tarkoitukseen. 

Ei hän ollut ehtinyt miettiä, kuinka monta kertaa oli tuikannut veitsen Haran vatsaan. Niinhän uutisissa aina sanottiin: puukotti viisi tai kaksitoista kertaa.

Hän oli väijynyt miestä Pachinko-pelihallin vessassa – ja sinne Hara oli todella tullut yksin. Tieto oli pitänyt paikkansa. Pappa kävi joka tiistai samaan aikaan pelaamassa kuulapeliä. Ja joi samalla tölkkikahvia. Pomon oikea käsi oli sanonut, että ennemmin tai myöhemmin tulisi pissahätä. Silloin piti iskeä. 

Kun pomon oikea käsi oli käskenyt tappaa kilpailevan ryhmän vanhan johtajan, Haran, hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin totella. 

Hara seisoi pisuaarilla, kun Okada hyökkäsi. Mies oli kääntynyt elin kädessään hyökkääjää kohti. Ensimmäinen puukonisku osui kainaloon, mutta siitä huolimatta vanhus löi kovaa takaisin. Okada oli ollut taittua palleaan osuneesta nyrkistä kaksinkerroin, mutta jatkanut veitseniskuja, kunnes Hara oli maannut verilammikossa, housut kintuissa, pää pisuaarissa. 

Hän ei ollut varma, kuinka kauan oli tuijottanut maassa makaavaa vanhusta, kunnes ennen kuin ymmärsi lähteä.

Ei. Hän ei ollut tappanut ennen ketään. 

Hän oli juossut ulos takaovesta veitsi kädessä, ja vasta parinsadan metrin päässä tajunnut heittää aseen ojaan.

***

”Santa-sama, herra joulupukki”, pieni tyttö nyki häntä hihasta. ”En halua karkkia, haluan, että parannat äitini.”

Okada katsoi ymmällään tyttöä. Koulupuku, keltainen hattu ja niin iso reppu, että se tuntui musertavan suurelta tytön selässä. Tyttö oli ehkä ensimmäisellä tai toisella luokalla. Okada kumartui toisen polvensa varaan, vaikka asento sattui kylkeen niin että kyyneleet tulvivat silmiin.

”Etkö halua karkkia?” Okada kysyi tytöltä.

Tyttö pudisti päätään, tuijotti häntä vakavana ja tarttui kiinni hänen hihastaan.

”Herra joulupukki, äiti on kipeä. Voitko rukoilla hänet terveeksi?”

Okada huokaisi. Tytöllä oli varmaankin mennyt sekaisin joulupukki ja Jeesus, kristinuskon jumala. Joulupukki toi lahjoja, Jeesus paransi sairaita. Molempia hahmoja tosin jouluna taidettiin juhlia. Hän ei kuitenkaan halunnut sanoa tätä tytölle.

”Joulupukki lupaa rukoilla. Ota kuitenkin suklaata”, Okada lupasi ja ojensi säkistään isoimman suklaan, jonka löysi. ”Toivon, että äitisi paranee.”

Nouseminen huimasi. Kipu jyskytti kyljessä.

Hän katsoi hitaasti poispäin kävelevän tytön perään.

***

Iltapäivä oli kääntymässä illaksi, vuoden pimeimmän päivän hämärä hiipi hitaasti kohti. Vasta lasten hihkuminen sai hänet Okadan huomaamaan lumisateen. Hän katsoi taivaalle ja yritti pyydystää hiutaleen kielellään, kuten lapset hänen ympärillään. 

Lumihiutaleet leijuivat hiljaa.

Hänen olisi pitänyt paeta. Toisaalta hän oli saanut ohjeen palata takaisin päämajaan. Mitä hän oikein teki joulupukin asussa? Hänen piti tavata kakkosmies teon jälkeen toimistolla. Nyt hän seisoi ulkopuolella. Miksi? Hän olisi voinut paeta, mutta joulu. Hän ei voinut riistää lasten joulua.

Joka joulu kahdenkymmenen vuoden ajan Kobe Tora-gumi -ryhmä oli jakanut joululahjoja lapsille kadulla. Halloweenin ja joulun lahjojen jaot olivat perinne, siinä missä matsuri-kesäjuhlien kojujen valvonta ja suojelurahan periminen katukauppiailta. 

Okada oli itse ollut mukana vasta kolmena vuonna, jokaisena hän oli esiintynyt joulupukkina. Hän piti siitä. Lasten ilo ja nauru – tietenkin se oli palkitsevaa. 

Kymmenen vuotta sitten hän oli kavereidensa kanssa kinunnut lahjoja. Tuolloin yakuzan sedillä ei ollut pukinasua, vain tonttulakit. He olivat jakaneet kauniita, pieniin rasioihin pakattuja kermakakunpalasia. Kakku oli ollut makeaa, sen välissä oli ollut kreemiä ja mansikkahilloa. Pojat olivat pyytäneet lisää ja lisää, hän oli syönyt kaikkiaan viisi palaa – ja yakuzat olivat nauraneet, mutta antaneet pojille kakkua: ”Syökää pojat niin paljon kuin jaksatte. Hyvää joulua!”

Heidän perheessään ei vietetty joulua. Hän oli kinunnut äidiltään joulukakkua, mutta äiti oli sanonut, ettei heillä ollut rahaa sellaiseen. Nyt oli.

***

Säkissä oli enää muutama karkkipussi ja tikkari, eikä lapsia enää juuri kulkenut kadulla. Okada kaivoi viimeiset tikkarit kahdelle yläasteikäiselle tytölle. 

Hän näki poliisit jo kaukaa. 

Okada huokaisi. Hän tunsi itsensä turraksi.

Siviilipukuinen tutkija sekä parikymmentä univormuihin sonnustautunutta poliisia, joilla oli mukanaan puumiekat.

Ripeästi univormupukuiset asettuivat puolikaareen ehkä kymmenen metrin päähän hänestä, mutta eivät tulleet lähemmäs. 

Siviilipukuinen käveli korostetun hitaasti, kädet levitettyinä häntä kohti. Okada tunnisti miehen. Järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen osaston komisario Nakahata oli vieraillut useita kertoja heidän päämajassaan.

Komisario Nakahata kumarsi, nosti virkamerkkinsä esiin ja esitteli itsensä muodollisesti. 

Okada riisui joulupukin parran ja hatun ja nyökkäsi takaisin.

”Lähdetään laitokselle”, komisario sanoi hiljaisella äänellä.

Okada ei pannut vastaan.

 

Kirjailija, kääntäjä, gastronomiaharrastaja ja journalisti Heikki Valkama asui lapsuutensa Japanissa. Hänen Japaniin sijoittuvia dekkariteoksiaan ovat muun muassa Laserjuuri, Pallokala ja Tulikukka.

X