"Espanjan Aurinkorannikolla asuu 20 000 suomalaista kokonaan tai osavuotisesti. Alueella vuosia toiminut pappi Timo Sainio tuntee jo liian monta murheellista tarinaa paratiisista, jonka pahin käärme on juuri yksinäisyys", kirjoittaa Seuran päätoimittaja Tarja Hurme.
(Päivitetty: )
Teksti:
Tarja Hurme

Harva asia harmittaa niin kuin se, etten nuorena lähtenyt vaihto-oppilaaksi. Kytemään jäänyttä kaukokaipuuta olen sittemmin parannellut lomamatkoilla, mutta pesä on pysynyt Suomessa koko aikuisiän. Juuri noilla lomareissuilla olen viime vuosina kysellyt itseltäni kerran jos toisenkin, voisinkohan asua eläkkeellä tässä paikassa – Espanjan Aurinkorannikolla, Mallorcalla, Kanariansaarilla, Portugalissa – osan vuodesta? En hotellissa passattavana vaan tavallista paikallista arkea vuokra-asunnossa.

Periaatteessa kyllä. Kelit olisivat terveydeksi, ruoka ja asuminen halvempaa. Saisin harrastaa lempiliikuntaani myös talvisin. Suomessa riittäisi pikkuinen kesäpesä, ja puoli vuotta sujuisi kesämökilläkin. Mutta toisaalta: Olen lomareissuilla silmäillyt rantakuppiloissa pitkästyneitä ”muuttolintuja” lasiensa äärellä tai vanhoja pariskuntia, jotka illasta toiseen kävelevät saman palmubulevardin päähän ja takaisin. Riittäisikö ikuinen kesä elämänsisällöksi? Räntäsateestakin katsoen vastaus on varma ehkä.

Espanjan Aurinkorannikolla asuu 20 000 suomalaista kokonaan tai osavuotisesti. Alueella vuosia toiminut pappi Timo Sainio tietää, ettei aurinko korjaa kaikkea elämässä. Siksi matkaan lähtijän on oltava realistinen. Kestäisinkö kuukausien eron läheisistä? Oppisinko paikalliskielen? Olisiko elämässä mielekästä tekemistä? Solmiutuisiko ihmissuhteita? Etten päätyisi yksinäiseksi vainajaksi, joka löytyy vasta, kun poliisi murtaa oven.

Timo Sainiolla on kertoa liian monta murheellista tarinaa paratiisista, jonka pahin käärme on juuri yksinäisyys. Sama pirulainen kuin monesti kotimaassakin. Vapaaehtoisvoimin ja yhteisöllisyydellä sitä yritetään karkoittaa. Suomen hyvinvointimaine toki kirkastuisi, jos pienen kaupungin kokoisesta ja kasvavasta Aurinkorannikon suomalaisjoukosta huolehdittaisiin edes yhden sosiaalityöntekijän voimin. Kokeiltu on ja kokeilua kiitetty, muttei vakinaistettu, vaikka hommaa sosiaalisten ongelmien parissa riittäisi.

Eläkevuosia auringossa eivät vietä vain hyvätuloiset, koulutetut ja pärjäävät vaan myös pieneläkeläiset, joille yksinäisyyden ja kielitaidottomuuden ahdinko voi käydä ylivoimaiseksi, vaikka eläminen sinänsä on halvempaa kuin kotona.

X