Asiakkaat kertovat, miksi käyvät kaupassa kolmelta yöllä

Kuka ihmeessä käy kaupassa keskellä yötä ja miksi?

Siinäpä kysymys, joka ratkaistaan tässä ja nyt, Helsingin Hämeentien Alepassa vuoden ensimmäisenä tiistaina.

Tämä kauppa on auki aina, kuten monet muutkin Alepat pääkaupunkiseudulla ja Salet Oulussa ja Rovaniemellä. Ja näitä aina auki olevia liikkeitä perustetaan koko ajan lisää.

Kauppojen aukioloaikoja koskevat rajoitukset poistuivat tasan vuosi sitten, ja kaupat ovat siitä saakka saaneet itse päättää, milloin haluavat bisnestään pyörittää.

Maanantain ja tiistain välinen yö on tässä Hämeentien Alepassa apulaispäällikkö Sami Jardin mukaan viikon hiljaisin, mutta ainakaan vielä sitä ei huomaa.

Kello lyö kaksitoista, ja kassoilla on yhtä pitkät jonot kuin kyläkaupassa juuri ennen Emmerdalea.

Mutta eivät taida tämän kaupan asiakkaat olla Emmerdale– tai Kauniit ja rohkeat –kansaa, sillä myymälä sijaitsee vilkkaalla, Kurviksi kutsutulla alueella Helsingin itäisessä kantakaupungissa, Sörnäisten metroaseman ja piritorin kupeessa.

Tai mistä sitä tietää, emme ole vielä tavanneet ensimmäistäkään.

Mutta siinä hän on. Hän on Sofia Virtanen, 24.

Sofia on edellisenä yönä päästänyt koiran päiviltä. Se on tavallaan syy siihen, miksi hän nyt seisoo keskiyöllä kaupassa raejuustopurkki kädessään.

Keskiyö on iltapäivä

Sofia Virtanen opiskelee eläinlääkäriksi ja päivysti viime yön Viikin eläinsairaalassa. Hänen työvuoronsa kesti iltakahdeksasta aamukahdeksaan.

Aamutoimien jälkeen Sofia kävi nukkumaan ja heräsi viideltä iltapäivällä. Siitä on nyt seitsemän tuntia, joten tämä keskiyö on Sofian iltapäivä.

Ja iltapäivällä käydään kaupassa.

Sofia tekee yöpäivystyksiä viikon kerrallaan joka viides viikko. Normirytmiin pääseminen vie voimia.

Öisin on vaikea keksiä kodin ulkopuolista tekemistä, eikä Sofia voi kotonaankaan elää öisin normaalisti, sillä hänellä on kaksi kämppistä. Jotkut kuntosalit ovat auki yölläkin, mutta ne ovat Sofialle liian kalliita.

Mutta mikä vaivasi sitä koiraa, jonka Sofia viime yönä lopetti?

”Koiravanhus oli mennyt yhtäkkiä huonoon kuntoon keuhkotulehduksen vuoksi, mitään muuta ei ollut tehtävissä”, Sofia sanoo.

Sairaan ja vanhan eläimen lopettaminen ei Sofiasta koskaan tunnu surulliselta, koska teko lopettaa eläimen kärsimykset. Raskaaksi työn tekee ainoastaan se, miten omistaja asiaan suhtautuu.

”Toiset omistajat ymmärtävät toisia paremmin, milloin eläin on parasta lopettaa. Lain mukaan eläimet ovat kuitenkin ihmisen omaisuutta ja omistaja saa päättää, miten kauan niitä pidetään elossa.”

Kovis maitokaapilla

Kukas se täällä omenoita ostelee yhdeltä yöllä?

No Virtasen Pekka, 31.

Pekalle tuli nälkä matkalla kotiin. Hän kyläili kaverinsa luona.

Mustiin pukeutunut Pekka näyttää huppu ja suurikokoiset kuulokkeet päässä stadilaiselta coolilta räppäriltä, mutta puhe paljastaa, että hän on kotoisin jostain…

”Joensuusta. Mutta Jyväskylästä muutin tänne, viikko sitten.”

Pekka on rakennusinsinööri ja muutti Helsinkiin ”vaihtelun vuoksi”, kun töitäkin löytyi. Olisi niitä ollut tarjolla Jyväskylässäkin.

Miltä Helsinki vaikuttaa kotikuntana, viikon perusteella?

”Mukavalta. Kaupunkihan se on tämäkin.”

Pulloautomaatilla huhkii ruutupaitainen mies, joka näyttää kiltiltä menninkäiseltä. Hän puhuu vain englantia, on kotoisin Dublinista.

Nyt olisi kyllä kiva tietää, miten hän on päätynyt sieltä tänne Alepaan palauttamaan pulloja keskellä yötä.

Valitettavasti se jää meille ikuiseksi arvoitukseksi. Mies kieltäytyy kohteliaasti haastattelusta. Kuten myös arpinaamainen mies, joka näyttää siltä, että on karannut kauppaan Vares-elokuvan kuvauksista, rosvon roolista.

Ja kuvia ei sitten oteta, kuvasitteko minut, mies kovistelee maitokaapin edessä, läpitunkevan katseen kera.

Ei kuvata, ei kuvattu. Ota ihan rauhassa vaan siitä se rahkapurkki. Me peruutamme tästä takaisin leipähyllyille.

Sieltä kaikuu nauru.

Siellä on lisää junan tuomia joensuulaisia.

Se on ihan vaaraton

Elina Valtonen, 24, ja Hanna Veijalainen, 24, ovat kämppiksiä ja ostavat aamiaistarpeita tyhjään jääkaappiinsa. He ovat juuri palanneet lomilta, Hanna Joensuusta ja Elina Roomasta.

Elina ja Hanna ovat molemmat kotoisin Joensuusta. Elina työskentelee lastenohjaajana, Hanna kehitysvammaisten ryhmäkodissa.

Miten yhteiselämä sujuu?

”Hyvin, koska Elina on niin lauhkea”, Hanna sanoo.

”Ja Hanna ottaa aina toisen huomioon. On iloinen ja joustava. Se on joensuulaisuutta”, Elina sanoo.

Mutta mistä lie on kotoisin mies, joka karjuu kassoilla olevansa näyttelijä?

Saattaa sellainen ollakin, sillä harvoin minkään muun ammatin edustaja noin auliisti ilmoittaa leipäpuunsa. On vaikea edes kuvitella Minä olen mikrotukihenkilö -huudahduksia.

”Sinä olet kuin suoraan komediasarjasta, sinulla on lava täynnä ykköskaljaa ja hernekeittoa, mitä se kertoo sinusta”, mies huutaa vuoroaan jonottavalle miehelle, joka onneksi ottaa kommentit vastaan hymyillen.

Nyt elämöijä heiluttaa päänsä päällä porkkanapussia ja ryhtyy runolle.

”Minä pistän näitä porkkanoita perseeseen. Yksin iltaisin, perseeseen. Mutta missä on tonnikala, missä on tonnikala vedessä?”

Ainakin miehen ruokavalio vaikuttaa terveeltä.

Nyt mies saavuttaa meidät. Pitäisikö napata nopeasti kurkunpätkä miekaksi ja kahmaista kananmuna käsikranaatiksi?

”No siinä sitä ihmetellään, että nyt tuli hassunhauska kännisetä Alepaan!” mies huutaa ja yrittää antaa käsiensä käydä.

Näpit irti -komento kuitenkin tehoaa.

”No sitten sitä tonnikalaa, tonnikalaa vedessä! Missä on se tonnikala vedessä!” mies menee ja huutaa mennessään.

Mies on kuulemma vaaraton ja järjestää samanlaisen shown joka ikinen yö. Mekkaloi aikansa ja lähtee pois.

”Joku uusi työntekijä saattaa aluksi säikähtää, mutta pian häneen tottuu”, Sami Jardi sanoo.

Tule sellaisena kuin olet. Se jos mikä sopisi tämän kaupan iskulauseeksi.

Mutta nyt kello on puoli kaksi ja on aika tavata Tapanaisen Teppo. Pesunkestävä perussuomalainen.

Teppo vaaliennustaa

Teppo on nauravainen entinen rakennusmies, ja tekee kuntouttavaa työtä voimalaitoksella. Luo lunta ja tekee, mitä milloinkin tarvitaan.

Aamuksikin Teppo on menossa töihin, kahdeksaksi. Mutta nälkä yllätti ja ruokaa oli saatava. Heti.

”Katson aina näistä pienistä hinnoista, kilohinnoista, mikä on halvinta. Nyt halvinta on tämä kalkkunaleike”, Teppo sanoo.

Onko Teppo poikamies?

”En ole, naimisissa olen. Aikoinaan olin avoliitossa, mutta avovaimo kuoli käsivarsilleni, sai aivoverenvuodon. Luulin, että oli vain väsynyt Viron reissusta”, Teppo sanoo

Teppo on perussuomalaisen puolueen jäsen. Olisiko Jussi Halla-Ahosta Timo Soinin seuraajaksi?

”Ei, Soinin jälkeen paras on Sampo Terho. Se ei ole liian oikeistolainen. Enkä pidä niistä natseista. En suvaitse sellaista meininkiä lainkaan.”

Otetaan tähän loppuun veikkaus, kuinka paljon ääniä perussuomalaiset saavat kevään kuntavaaleissa.

”25 prosenttia, Helsingissä ja koko Suomessa. Niin se menee, gallupit näyttää mitä näyttää”, Teppo sanoo.

Venäläiset tulevat

Tässä meillä on elävä esimerkki siitä, että venäläiset matkailijat ovat palanneet Suomeen. Pariskunta suoraan Pietarista: Dimitriy ja Antonina Rachitskiy.

Mitäs he täällä Alepassa puuhaavat kahdelta yöllä?

”Unohdimme hammasharjat kotiin ja nyt ostamme uudet”, Antonina sanoo.

Pariskunta yöpyy lähihotellissa ja suuntaa aikaisin Himokselle hiihtämään. Vierailee Suomessa viidettä kertaa.

Mutta tässä intiimituotteiden ja säilykkeiden välissähän olisi nyt taatusti trollivapaa käytävä kysellä, mitä tavalliset venäläiset maastaan ja isosta pomostaan miettivät.

Että hävettääkö yhtään, että oman maan johtajat huijaavat ja valehtelevat koko ajan, jopa urheilussa?

Mutta jätetään ne kysymykset tällä kertaa väliin, sillä tämä suloinen pari vaikuttaa väsyneeltä. Ja heitähän me rakastamme, tavallisia, mukavia venäläisiä, jotka tulevat Himokselle hiihtämään ja Alepaan ostoksille.

En muuten viitsi mainita sitä isoa pomoa nimeltä, sillä lupasin lähettää Dimitriylle ja Antoninalle jutun muistoksi käynnistä. Nimen pomppaaminen tekstimassasta saattaisi hämmentää heitä.

Kun puhetta kerran oli vain niistä hammasharjoista.

Verkkarit on muotia

Sipsejä. Lisää sipsejä. Kaksi isoa pulloa kokista. Siinä eväät, joiden turvin joukko somalitaustaisia nuoria miehiä aikoo kohta katsoa elokuvaa Netflix-palvelun kautta.

Yksi nuorista miehistä, Dahir Abdullah, 20, tuli Suomeen kahdeksan vuotta sitten, ja aloitti suomalaisen koulun kuudennelta luokalta.

”Onneksi sain heti suomenkielisiä kavereita, ja opin kielen nopeasti. Valmistun keväällä hitsaajaksi, mutta haluan jatkaa opintoja ammattikorkeakoulussa ja lukea itseni insinööriksi.”

Voileipähyllyn edessä seisoo sinisiin verryttelyhousuihin ja korollisiin mustiin saapikkaisiin pukeutunut nuori mies. Hän on joko juuri herännyt ja vetänyt päälleen mitä sattuu, tai sitten tämä on muotia.

Tämä on muotia.

”Verkkarit ja korkkarit, kyllä ne voi yhdistää”, Ville Pölhö vakuuttaa.

Ville jos kuka tietää sen, sillä hän opiskelee Aalto-yliopistossa vaatesuunnittelijaksi. Linja on kovasta tasostaan maailmankuulu.

Töitä siellä näköjään tehdään kovasti, sillä Villekin on juuri tulossa yliopistolta ja kello on 2.45.

”Huomenna on välikritiikki miesten vaatemallistosta. Oli piirrettävä esityskuvia portfolioon ja prototyypitkin piti kuvata.”

Viiden tunnin kuluttua, kahdeksalta aamulla, Villen on oltava takaisin koululla. Hän ostaa voileivän lisäksi Snickers-patukan.

”Syön nämä ja yritän saada unta muutamaksi tunniksi.”

Ville on piirtänyt ja tehnyt ”taidejuttuja” pienestä asti. 14-vuotiaana hänellä oli oranssi polkkatukka ja violetti samettitakki.

Miten sennäköinen poika selvisi hengissä yläasteesta?

”Hyvin selvisin. Olen kotoisin Porvoosta, kukaan ei kiusannut.”

Hyvä Porvoo! Mutta nyt päästetään Ville nukkumaan.

Humalainen kello kolmessa

Apulaispäällikkö Sami Jardin leppoisa olemus rauhoittaa kiivaimmankin känisijän, mutta eivät muutkaan Alepan työntekijät näytä vähästä hätkähtävän.

Elena hymyilee leveästi läpi yön kaikille kuntoon katsomatta, vaikka päänsärky ei hellitä, ei millään.

Hyllyjä täyttävän Johannan ilmekään ei värähdä, vaikka hänen viereensä mätkähtää kaunis, umpihumalainen nuori nainen.

Neidon seuralainen yrittää ottaa selvää, mitä neito haluaisi kaupasta ostaa. Päätös ei ota syntyäkseen ja vaatii lukuisia kierroksia ja pyllähdyksiä hyllyjen väleissä.

”Pitsa, miten olisi pitsa, eikö se muka käy? Mä niin haluan pois täältä!” nuori mies sanoo epätoivoa äänessään.

Puoli neljältä ovesta astuu ensimmäinen töihin menijä. Hän on Reinin lihan leikkaamosta vastaava Kjell Söderman.

Söderman on aloittanut työpäivänsä yrityksen tukkutorilla neljältä aamulla jo kolmenkymmenen vuoden ajan, kuutena päivänä viikossa. Täältä hän ostaa usein aamiasleipänsä.

Hakaniemen hallissa toimivan Reinin lihan perusti vuonna 1972 Södermanin appiukko Reini Passinen.

Vieläkö liha maistuu Kjellille?

”Kyllä, muutaman kerran viikossa. Mutta vaimon mitta alkaa olla täysi sen suhteen”, Söderman sanoo ja nauraa päälle.

Pojat piirakan perässä

Mutta mitäs nämä nuoret miehet oikein vartovat paistopisteen äärellä?

”Odotamme uunista karjalanpiirakoita. Niiden pitäisi paistua puolessa tunnissa”, ravintolasta kotiin palaamassa olevat Olli Korhonen ja Taavi Mäkelä sanovat.

Aikamoista kärsivällisyyttä. Varsinkin neljän aikaan aamuyöstä. Mutta ymmärrettävää, kun kuulee, mistä miehet ovat kotoisin.

”Imatralta”.

Mutta nyt koko kauppa alkaa vaikuttaa ravintolalta, sillä sisään purkautuu väkeä oikein urakalla. Niin käy joka yö tähän aikaan, kun keskustan ravintolat sulkevat ovensa.

Kaupan edessä odottaa takseja, sillä moni haluaa kotiin kaupan kautta.

Porvoolainen Abdi, 26, lomailee kavereidensa luona, jotka parhaillaan valitsevat ruokaa jatkoille. Hän on entinen lähihoitaja, tuleva merkonomi.

”Me somalitaustaiset olemme äänekkäitä, mutta aina lempeitä”, Abdi sanoo ja esittelee ystävänsä.

Tässä on iltalukiota käyvä huoltomies Mohamed ja tässä Mohamoud, joka haaveilee ambulanssikuskin urasta.

”Olen hakenut kouluun jo kolmesti, mutta en pääse. Se on suuri haaveeni, pitäisikö luovuttaa?” hän kysyy.

Älä Mohamoud, luovuta. Älä missään nimessä. Kyllä se joku päivä onnistuu.

Ihan varmasti.