Ebola ravisteli köyhää Sierra Leonea – katastrofin sankarit jäivät vaille tunnustusta

Kolme vuotta sitten ebola levitti kauhua ympäri maailman.
Saara Mansikkamäki
Ajankohtaista Asiat 19.5.2017 15:30

Työ ebolaklinikalla oli raskasta niin henkisesti kuin fyysisesti. Jestina Boyle oli välillä niin uupunut, että ei olisi huomannut, vaikka joku olisi lyönyt häntä.

Sorakenttä on laaja ja autio. Loppuaan lähestyvä sadekausi on jättänyt sen pinnan painanteisiin lätäköitä. Niistä heijastuu taivas. Tänään se on harmaa.

Jos tämä maa osaisi puhua, se saattaisi haluta vain vaieta.

Oli kevät 2014. Epätietoisuus kulki juoruina kylästä kylään. Naapurivaltioista Guineasta ja Liberiasta oli raportoitu outoja kuolemantapauksia. Puhuttiin taudista, jota ei näe. Sen oireet olivat samankaltaisia kuin flunssassa tai malariassa, ja siksi moni vain kohautteli olkapäitään. Ainahan näitä tropiikissa riittää, ajateltiin. Suullinen perimätieto ei tuntenut varoittavia esimerkkejä uudesta vieraasta. Katastrofi sai rauhassa kolkutella ovella.

Elettiin toukokuuta, kun pidetty perinneparantaja itäisessä Sierra Leonessa sai potilaan Guineasta. Parantaja kosketti huonovointista naista ja kuunteli henkien neuvoja. Diagnoosi osui harhaan. Yrteistä ei ollut apua. Myös parantaja menehtyi.

Pidettiin komeat hautajaiset.

Sitten hautajaisvieraiden hautajaiset.

Helvetti oli hetkessä irti. Ebola oli saapunut Sierra Leoneen.

Hautausmaa muistuttaa

Huonokuntoiset tiet vaikeuttivat avustusoperaatiota. Punaisen Ristin vapaaehtoiset dokumentoivat eteen osuneita tilanteita.

Länsi-Afrikassa sijaitseva Sierra Leone on yksi maailman köyhimmistä valtioista. Vuosikymmenen kestänyt verinen sisällissota tuli päätökseensä vuonna 2002, ja sen jälkeen kaikki on täytynyt aloittaa pohjalta. Aikaa on kulunut vasta kovin vähän. Rauniot ja rakennustyömaat muistuttavat toisiaan.

On mahdotonta olla edes jälkiviisas. Jos uutta taistelua oltaisiin osattukin odottaa, resursseja varautumiseen ei yksinkertaisesti olisi ollut.

Jestina Boyle sulkee silmänsä. Toimistohuoneen seinälle kiinnitettyjen paperilappujen kulmat lepattavat ilmastointilaitteen viileässä virrassa.

Sorakentälle Kenemaan on pääkaupunki Freetownista ajomatkaa kuutisen tuntia, mutta ajatuksissa välimatkat ovat yhdentekeviä. Boyle ei tahdo löytää sanoja.

”Ensimmäinen matalan riskin alue, toinen matalan riskin alue, korkean riskin alue”, hän yrittää, mutta näkymä valkoisen telttakylän takaa pilkottavasta hautausmaasta pysäyttää lauseen. ”En halua muistella sitä paikkaa enää. Joskus, kun kuljen sen ohi, käännän pääni toiseen suuntaan.”

Klinikan arki

Kun Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun kansainvälinen liitto avasi Kenemassa ebolaklinikan syyskuussa 2014, verhosi Boyle itsensä suojapukuun ja oli mukana vastaanottamassa ensimmäisiä potilaita. Hän toimi keskuksessa sosiaalityöntekijänä, johti parantuneiden kotoutusoperaatioita ja toimitti päivittäin asioita, joita on ollut mahdoton unohtaa.

Hän soitti menehtyneiden omaisille. Joskus samoille ihmisille täytyi välittää monta suruviestiä. Jos kukaan sukulaisista ei pitkien välimatkojen ja liikkumista rajoittaneiden karanteenien takia päässyt seuraamaan hautaamista, Boyle seisoi puhelin kädessään kuopan reunalla ja toisti sana sanalta omaisten jäähyväisiä ja rukouksia menehtyneille.

”Voitko välittää hänelle rakkautemme”, linjan toisessa päässä kysyttiin.

Sitten hän palasi potilaiden luo, yritti valaa heihin uskoa parantumisesta, tanssitti lapsia, tahtoi saada heidät hymyilemään.

Öisin ahdistus kaikista seuraavan päivän ruumiista piti häntä hereillä.

Myötätuntovaje

Linnuntietä Sierra Leonesta Suomeen on matkaa 6 500 kilometriä.

Maan tapahtumat päätyvät uutisiimme harvoin, mutta nyt otsikoita riitti. Internetin keskustelupalstoilla äidyttiin kiroamaan alueelle paikallisten tueksi lähteneet suomalaiset avustustyöntekijät varmoina siitä, että he palatessaan tuovat ebolan mukanaan. Joku ehdotti, että mikäli avustustyöntekijä sairastuu, pitäisi hänet ampua.

Sairaaloissa harjoiteltiin uusia toimintaprotokollia, varusteltiin eristyshuoneita ja opeteltiin, kuinka pukea ja riisua avaruuspukua muistuttava suojavarustus oikeaoppisesti.

Jos lähtökohtia haluaa asettaa mittasuhteisiin, niin kerrottakoon, että Konon alueella Sierra Leonen pohjoisosassa elää suunnilleen saman verran ihmisiä kuin Helsingissä. Epidemian vyöryessä kaupunkiin, oli siellä käytettävissä kolme ambulanssia. Yksi niistä varattiin ebolapotilaiden kuljettamiseen.

Lääkäreitä koko kuuden miljoonan asukkaan maassa oli ennen ebolaa 136.

Vapaaehtoiset pelastajat

Josephine Makieu (oik.)kertoo, ettei pelkällä kunniamerkillä voi kustantaa tyttärelleen Davidalle koulutusta.

Heikko terveydenhuolto tarkoittaa Sierra Leonessa arkielämän tasolla sitä, että apua vakaviinkin vaivoihin saatetaan hakea mieluummin kylän omalta tohtorilta kuin julkisesta terveydenhuollosta. Kyse on välimatkoista ja luottamuksesta, tietämättömyydestäkin. Yrtit ovat toisinaan ainoa saatavilla oleva apu.

”Jos meillä ei olisi ollut kansainvälisiä avustustyöntekijöitä eikä heidän tuomiaan tarvikkeita turvaamassa tilannetta, meillä ei olisi ollut toivoa”, summaa sairaanhoitaja Josephine Makieu kotonaan Kenemassa. Boylen tavoin myös Makieu työskenteli vapaaehtoisena Punaisen Ristin ebolaklinikalla.

Vaikka Makieu on oikeassa, olisivat kansainväliset tahot yksinään olleet nekin tehottomia. Ilman yhteistyötä paikallistoimijoiden kanssa olisi ulkomailta tullut apu tyssännyt viimeistään jonnekin kuoppaiselle viidakkotielle. Kuka tietää, missä olisimme nyt ilman tuhansien tavallisten sierraleonelaisten päätöstä asettaa yhteinen etu omansa edelle.

Makieu ei epäröinyt. Kun radiossa kerrottiin klinikan avaamisesta, hän lähti saman tien kysymään, pääsisikö mukaan auttamaan.

Unohtuva kiitos

Moottoripyörät päristävät tasaisena virtana talon ohi. Makieu sormeilee kunniamerkkiä, joka hänelle myönnettiin epidemian aikaisesta toiminnastaan. Hän sanoi veljelleen kaksi vuotta sitten, että haluaa olla sankari, sellainen, josta perhe voisi olla ylpeä.

Makieu on kiitollinen saamistaan tunnustuksista, mutta tuumaa sitten, etteivät ne lopulta tarkoita mitään. Hän voi kävellä ympäriinsä merkki rinnassa, mutta ei hän sillä maksa lastensa koulutusta.

Uuden alun rakentaminen ebolan jälkeen on ollut vaikeaa. Tällä hetkellä Makieu, kuten monet klinikkakollegansa, on työtön. Unelmissa on oman apteekin avaaminen, mutta lupaprosessi on jumissa.

Iltapäivän sade tulee taas yllättäen, voimalla ja hukuttaa hiljaisuuden.

Tulevaisuudesta puhumisen hankaluutta on helpompi ymmärtää, jos tajuaa nykyhetken toivottomuutta.

Makieu ei kuitenkaan haluaisi kuulostaa siltä, että olisi jotain vailla, pyytäisi jotain. Ei ainakaan itselleen. Mutta kollegoidensa puolesta hän toivoo, ettei heitä unohdettaisi.

Karkotettu ebola-auttaja

Eric Massaquoi opiskelee vaatturiksi Pujehunissa, vapaaehtoisille tarkoitetussa koulutuskeskuksessa. Keskus auttaa ebolaoperaatiossa mukana olleita nuoria uuteen alkuun.

Sama vaatimattomasti lausuttu toive toistuu keskusteluissa monien muiden ebolaoperaatiossa työskennelleiden kanssa. Heitä pelottaa jäädä yksin nostamaan maataan ja itseään takaisin jaloilleen. Kansainvälinen huomio tuli ja meni, mutta moni asia Sierra Leonessa on nyt vielä heikommassa tilassa kuin ennen epidemiaa.

Eikä kyse ole vain rahasta tai materiaalisista tarpeista vaan yhtälailla henkisestä jaksamisesta.

Freetownin slummissa asuvalla Mariama Mannehilla ei ebolan aikaan ollut perhettä. Ystävät ja sukulaiset kaikkosivat, kun hän kertoi heille päätöksestään liittyä vapaaehtoiseksi Punaisen Ristin hautaustiimiin. Mannehin pieni tytär vietiin häneltä pois, sillä pelättiin, että Manneh tartuttaisi viruksen häneen. Mannehin oli muutettava pois kotoaan. Sukulaiset eivät pitäneet häneen yhteyttä, sillä olivat varmoja, että hän on kuollut.

Ei kukaan Mannehia pyytänyt lähtemään mukaan hautaustoimintaan. Hän koki, että jonkun täytyy vaalia ebolaan menehtyneiden naisten arvokkuutta. Hautaustiimeissä oli aluksi vain miehiä, eikä se Mannehille käynyt.

Työpäivät olivat rankkoja, joskus yöt ja unet rankempia. Hautaustiimit ryttyyttivät huonokuntoisia teitä tuntitolkulla kylästä kylään. Etäisimpiin kohteisiin piti mennä jokea pitkin veneellä, toisinaan kävellä viidakkopolkuja. Kuumuus suojapuvun sisällä muutti hikipisarat niagaroiksi.

Konon huonomaineinen sairaala kunnostettiin ebolan aikana, ja nykyään se on yksi Sierra Leonen parhaista sairaaloista. Massah on saanut sieltä apua aliravitun tyttärensä hoidossa.

”Jos minä en tätä tee, kuka muu sitten”, kyselivät vapaaehtoiset itseltään pitääkseen motivaatiota yllä. Siitä tuli mantra.

Omana syntymäpäivänään Manneh hautasi 16 ruumista. Yhdeksän naista, neljä lasta. Manneh mietti kuolleiden lasten äitejä ja omaa tytärtään. Rinnassa tuntui raskaammalta kuin koskaan aikaisemmin.

Kohtalokkaita hautajaisia

Muiden hautaustiimiläisten tuki auttoi Mariama Mannehia jaksamaan työssään.

Päällisin puolin Freetownin ruuhkassa ja slummien kapeilla kujilla elämä vaikuttaa tavalliselta. Ebola ei näy katukuvassa enää muuten kuin auringon paahtamina valistustauluina ja seiniin unohtuneina julisteina.

Manneh on jälleen perheensä luona, kotona. Tytär istuu naapurissa saamassa uusia lettejä hiuksiinsa. Ympärillä on elämää.

Silti jotakin menneisyydestä soi hänen sanoissaan, kun hän vielä mainitsee, että hän todella haluaisi ihmisten tietävän, mitä hän ja muut hautaustiimien jäsenet ovat joutuneet käymään läpi.

Ja ehkä niin olisi oikein. On nimittäin hyvin pitkälti juuri Mannehin ja hänen kollegoidensa ansiota, että ebola lakkasi leviämästä.

Elämä Keneman kaupungissa on palautunut ebolan jälkeen vanhoihin uomiinsa.

Kun epidemian jyllätessä selvitettiin, miksi tauti leviää niin holtittomasti, osoittautui perinteisten hautausrituaalien harjoittaminen suurimmaksi uusia tartuntoja aiheuttavaksi tekijäksi. Ihmiset eivät ymmärtäneet tai tienneet, että ebolaan menehtyneen henkilön ruumiin koskettaminen paljain käsin tai ruumiineritteille altistuminen oli lähes satavarma tapa saada ebola. Siksi he saivat hautajaisissa tartunnan. Parin viikon sisällä sama tartuntakaava toistui hautajaisvieraiden omissa hautajaisissa.

Jotta viruksen eteneminen voitiin pysäyttää, oli välttämätöntä perustaa hautaustiimejä. Niiden tehtävänä oli haudata ebolaan menehtyneet turvallisesti ja kuollutta sekä hänen omaisiaan kunnioittavalla tavalla.

Hautaajapojan varjo

Kadiatu Bangura toivoo, että voisi vielä jokin päivä tavata häntä ebolaklinkikalla auttaneet hoitajat.

Tärkeästä työstään huolimatta hautaustiimien jäsenet saivat osakseen pilkkaa ja vihaa. Ebolaan liittyvät virheelliset ennakkoluulot ja ihmisten henkinen ylikuormitus purkautuivat heihin. Tiimien jäseniä syytettiin milloin veren keräämisestä ruumiista bisnestarkoituksiin ja milloin ebolan levittämisestä. Ihmiset osoittelivat heitä kadulla ja huutelivat törkeyksiä. Parisuhteita hajosi. Vanhemmat hylkäsivät lapsiaan. Ihmisiä ajettiin kodeistaan.

Se on aikamoinen hinta siitä, että on vapaaehtoisesti halunnut pelastaa yhteisönsä katastrofilta.

Vaikka asenteet muuttuivat tiedon karttuessa hyväksyviksi ja kiitollisiksikin, osa vapaaehtoisista kokee edelleen syrjintää epidemian aikaisen työnsä takia.

Eric Massaquoi, entinen hautaustiimin jäsen, haluaisi jättää taakseen kaiken, mitä joutui ebolan aikana kokemaan. Hän inhoaa sitä, että ihmiset kutsuvat häntä hautaajapojaksi. Hän haluaisi olla vain ihan tavallinen vapaaehtoinen, ihan tavallinen Eric.

Tai oikeastaan vaatturiksi opiskeleva Massaquoi haluaisi olla muusikko, räppäri. Hän on kirjoittanut omia kappaleita ja laulaa ommellessaankin. Musiikki on rakkaus. Se on myös tie ulos, eteenpäin.

Lyriikoihin on päätynyt Massaquoin kokemuksia ebolan ajalta. Kipu on paperilla parempi kuin sisällä.

Selviytyjä

Maailman terveysjärjestö julisti ebolapidemian päättyneeksi Sierra Leonessa 7.11.2015. Muutamaa 2016 alkuvuoden yksittäistapausta lukuunottamatta tautia ei ole enää tavattu. Ebolaan kuoli Länsi-Afrikassa yhteensä yli 11 000 ihmistä, Sierra Leonessa noin 4 000. Kukaan ei tiedä tarkkoja lukuja.

Sitten on toki heitä, jotka selvisivät. Sellaisia kuin Kadiatu Bangura.

Tyttö oli yhdeksänvuotias sairastuessaan syksyllä 2014. Hän sai taudin isältään, joka oli osallistunut naapurin hautajaisiin.

Bangura kuljetettiin hoitoon Punaisen Ristin ebolaklinikalle Kenemaan. Hän oli klinikan ensimmäinen lapsipotilas. Bangurasta tuli hoitajien silmäterä.

Suomalainen ebolaklinikalla työskennellyt avustustyöntekijä Virpi Teinilä on kirjoittanut päiväkirjaansa, miten onnellinen oli huomatessaan Banguran voimistuvan. Makieu muistaa, kuinka esitteli paranemaan päin ollutta tyttöä klinikalle saapuville uusille potilaille esimerkkinä siitä, että toivoa todella on. Boyle riisui suojavaatteensa voidakseen ensitöikseen halata eristysalueelta pois päässyttä tervettä tyttöä.

Kiitos rakkaudesta

Bangura istuu kotinsa rappusilla Waterloossa ja nieleskelee kyyneleitä. Hänen on vaikea puhua, sillä hänellä on niin kova ikävä häntä auttaneita henkilöitä.

Bangura menetti kuusi perheenjäsentään ebolalle, isänsä mukaanlukien. Jäljelle jääneiden lisäksi hän kuitenkin katsoo perheekseen nyt myös heidät, jotka hoitivat häntä klinikalla.

Ja se on tavallaan yksinkertaista; he pitivät hänestä huolta kuin omasta tyttärestään.

”Toivon heidän elämäänsä kaikkea hyvää kiitoksena siitä rakkaudesta, jota he minulle osoittivat.”

Sorakentän vieressä on hautausmaa. Vihreää puskee sen läpi. Kukkasiakin.

Ehkä tämä maa puhuu sittenkin.

Lue myös:

Ebola lymyää yhä luonnossa – ”Voi levitä uudestaan milloin vain”