Afrikan-tuntija, kirjailija Juha Vakkuri: ”Lähettäisin kehitysaputehtäviin kokeneita eläkeläisiä enkä liutaa byrokraatteja”

Juha Vakkuri sanoo, että kirjailijana hän on saanut Afrikalta merkittävää henkistä kehitysapua.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kosmopoliitti Juha Vakkurin yksi tukikohta on asunto Helsingin Kruununhaassa. Osan ajastaan hän viettää Beninissä.

Juha Vakkuri sanoo, että kirjailijana hän on saanut Afrikalta merkittävää henkistä kehitysapua.
(Päivitetty: )
Teksti: Milla Ollikainen

Se oli pieni, köyhä kalastajakylä Guineanlahden rannalla, eikä hotellikaan ollut kaksinen. Mutta kun Juha Vakkuri astui ulos taksista ja katsoi turkoosia merta, hän tunsi tulleensa kotiin.

Vain pari kuukautta aiemmin Vakkurin 15-vuotias poika Karo oli kuollut syöpään, minkä vuoksi Vakkuri oli jumalansa kanssa huonoissa väleissä. Se hetki Afrikan auringon alla oli kuitenkin lähes uskonnollinen. Vakkuri tiesi heti, että tulisi viettämään Grand-Popon kylässä merkittävän osan jäljellä olevasta elämästään.

Vakkuri päätti hankkia kylästä talon ja kunnostaa sen kulttuurikeskukseksi. Hän tarttui toimeen kaikella tarmollaan, jota ei olekaan aivan vähän. Ei kulunut kahta vuottakaan, kun Grand-Popossa jo vietettiin avajaisia.

Toukokuussa 2000 Beniniin avattu suomalais-afrikkalainen kulttuurikeskus sai nimekseen Villa Karo.

”Joku varmaan määrittelisi, että tein surutyötä. Mutta minä en tykkää siitä sanasta. Karo oli niin iloinen poika, että tämä on ollut ilotyötä, muistotyötä iloisen Karon kunnioittamiseksi”, Juha Vakkuri sanoo.

Jos Vakkurin itsensä haluaisi jotenkin määritellä, siihenkin tarvittaisiin työ-sanaa. Hänen juuri julkaistut muistelmansa vievät lukijan Riihimäeltä Lusakaan ja New Yorkista Moskovaan, ja näyttävät päähenkilönsä muun muassa MTV-teatterin dramaturgina, YK:n virkamiehenä, Yleisradion ohjelmapäällikkönä ja monipuolisena kirjailijana.

Muistelmat eivät tarkoita sitä, että 70 vuotta joulukuussa täyttävä Vakkuri olisi jäämässä kokonaan eläkkeelle. Nyt työn alla on romaani.

”Sitten kun mä pysähdyn, varmaan putoan siihen paikkaan.”

Viidakon lääkäri

Lehtiartikkeli kertoi Albert Schweitzerista, papista ja lääkäristä, joka pyöritti pientä sairaalaa keskellä Afrikan viidakkoa.

Seitsenvuotias Juha Vakkuri luki Seura-lehden juttua liiterin vintillä Riihimäellä ja haaveili, miten upeaa olisi olla viidakkosairaalan lääkäri.

”Ei minusta tullut lääkäriä, vaikka äiti teki kaikkensa. Hän oli katsonut liikaa Tohtori Kildarea televisiosta”, Vakkuri sanoo ja naurahtaa päälle.

Sen sijaan Vakkurista tuli kolmen mantereen kosmopoliitti ja yksi kokeneimmista Afrikan tuntijoista Suomessa.

Varhaislapsuutensa Vakkuri vietti lasitehtaan varjossa Riihimäellä. Hänen isänsä oli koneteknikko ja äitinsä opettaja. Ero ympäristön työläisperheisiin näkyi esimerkiksi siinä, että pikku-Juha vietiin ensimmäisen kerran oopperaan jo nelivuotiaana ja kotona oli paljon kirjoja. Kun vanhemmat vielä sattuivat olemaan kasvattajina sympaattisia ja järkeviä, Vakkuri kehuu olleensa onnekas oman elämänsä lähtökohtien suhteen.

Toisaalta vanhempiaan paljon paremmat pelimerkit sai koko sodan jälkeen syntynyt sukupolvi. Vakkuri aloittaa Olkilinna-nimen saaneet muistelmansa nöyrästi: ”Oma sukupolveni on todennäköisesti onnekkain Suomen historiassa.”

Olkilinnan lukija saakin tuntea saman toiveikkuuden ja tulevaisuudenuskon, joka sävytti 1950–60-luvun nuorten elämää. Maailma oli avoinna, kaikki mahdollista.

Kirjallisuutta opiskelleella Vakkurilla olisi varmasti riittänyt päätä yliopistouralle, mutta hän halusi päinvastoin mahdollisimman nopeasti pois yliopistolta, näkemään maailmaa. Siihen avautui toden teolla tilaisuus 24-vuotiaana, kun Vakkuri valittiin YK:n virkailijaksi Sambian Lusakaan.

Siirtomaiden osa

Kun Juha Vakkuri aloitti työt Sambiassa 1971, maa oli ollut itsenäinen seitsemän vuotta. Valtion virkamieskunta oli vielä kauttaaltaan valkoihoista, ja työnä oli auttaa afrikkalaisia luomaan oma hallintonsa.

”Jotkut ihmettelevät, miksi kehitys on Afrikassa niin hidasta. Mutta kehitys on ollut päinvastoin valtavan nopeaa. Ongelmat vain ovat hyvin monimutkaisia ja vaikeita.”

Vakkuri muistuttaa, että eurooppalaiset siirtomaaisännät lähtivät alun perin Afrikkaan rikastumaan, eivät auttamaan. Sodissa köyhtyneet Euroopan valtiot käyttivät häpeämättömästi hyväkseen Afrikan raaka-aineita ja muita rikkauksia.

Silti ehkä vieläkin pahempaa oli se, että omissa maissaan demokratiaa edistäneet eurooppalaiset toimivatkin Afrikassa aivan toisella tavalla. Siirtomaaisännät muodostivat valkoisen yläluokan, ja kun maat lopulta itsenäistyivät, afrikkalaiset kopioivat eurooppalaisten juurruttaman yhteiskuntajärjestyksen. Syntyi uusi, afrikkalainen yläluokka, joka keskitti vaurautta itselleen.

”Eurooppalaiset eivät tuoneet Afrikkaan tuliaisena demokratiaa vahingossakaan, päinvastoin he toivat vahvasti yksinkertaistetun luokkarakenteen. Kaikki se demokratia, jota Afrikkaan on syntynyt, on afrikkalaisten itsensä luomaa.”

Henkistä kehitysapua

Nuorena, intomielisenä miehenä Vakkuri joutui pian toteamaan, ettei maailmaa muutetakaan hetkessä. Nykyään hän on jopa sitä mieltä, että kehitysavun voisi lopettaa – kunhan Eurooppa ja eritoten Yhdysvallat lakkaisivat suojelemasta omia talouksiaan tulleilla.

”Nythän vapaakauppa on sitä, että amerikkalaiset tuotteet ovat vapaasti kaupan kaikkialla. Kun ollaan tilanteessa, jossa köyhyys yllyttää afrikkalaisia lähtemään Eurooppaan, päättäjien pitäisi herätä ymmärtämään, että on aika tehdä jotain aivan muuta.”

Vakkurilla on myös ehdotuksia, mitä se jokin muu voisi olla. Hänen mielestään ei ole mitään järkeä lähettää kehitysmaahan kahtakymmentä asiantuntijaa, jotka ovat etuoikeutettuja byrokraatteja samalla tavalla kuin heidän edeltäjänsä jo vuosikymmenien ajan. Heidän sijastaan Vakkuri lähettäisi mieluummin kaksituhatta eläkeläistä.

”On paljon taitoja, joita lahjakkaat ja kokeneet eläkeläiset voisivat opettaa mentorisysteemillä.”

Tietysti vaihtoehtona on myös, ettei tehdä mitään, ja pakolaisvyöry jatkuu. Vakkuri muistuttaa, että Afrikassa ihmiset ovat toiveineen samanlaisia kuin missä tahansa: kaikki haluavat lapsilleen parempaa elämää kuin itselleen.

Toisaalta Afrikassa on Vakkurin mielestä jäljellä sellaista yhteisöllisyyttä ja inhimillisyyttä, jotka vauraus ja kiire ovat länsimaissa kalunneet olemattomiin. Vakkuria viehättää myös se, että Afrikasta puuttuu tietty muodinmukaisuus, ja iän tuomaa kokemusta kunnioitetaan.

”Kirjailijana olen saanut Afrikalta merkittävää henkistä kehitysapua.”

Villit ja vapaat

Sambian YK-pestinsä jälkeen Juha Vakkuri on palannut Afrikkaan yhä uudelleen. Ensimmäisen tietokirjansa mustasta maanosasta hän julkaisi jo 1970-luvun alussa, ja sarja huipentui yli 60-vuotiaana tehtyihin matkakirjoihin, joita varten Vakkuri matkusti Afrikan poikki ja ympäri.

Vakkurin teosluetteloon mahtuu kuitenkin myös kaunokirjallisuutta, niin runoa, proosaa kuin näytelmiäkin. Suurin osa teoksista on syntynyt päivätyön ohessa. Se verotti etenkin perhe-elämää, ja toisessa avioliitossaan Vakkuri kertookin ottaneensa ajankäytön jo paremmin huomioon.

Tosin Vakkurin ensimmäisen avioliiton aikana elettiin seksuaalimoraalin suhteen nykyistä vapautuneempia aikoja – ainakin kulttuuripiireissä. Vakkuri kertoo muistelmissaan varsin suorasukaisesti ihastuksistaan ja sivusuhteistaan.

”Suomi oli silloin hirveän suljettu maa. Me halusimme olla villejä ja vapaita. Se oli reaktio vanhempien konservatiivisuuteen.”

Suomen sulkeutuneisuus näkyy myös Vakkurin kuvauksissa MTV:n ja Yleisradion kulissien takaa. Suomettuneisuuden aikana tv-pomojen oli pidettävä kieli keskellä suuta idänsuhteiden vuoksi. Vakkuri istui esimerkiksi useaan otteeseen Moskovassa kuuntelemassa ”virallisia haukkuja” Neuvostoliiton radio- ja tv-komitealta.

Kokonaan omana lukunaan Vakkurin kirjassa sykkii 1970-luvun New York. Etenkin YK-aikoinaan hän tapasi myös paljon valtiomiehiä ja pienempiä herroja. Erityisen tärkeä tuttavuus oli MTV:ssä yhtä aikaa työskennellyt kirjailija ja elokuvantekijä Lennart Meri, josta tuli myöhemmin Viron presidentti.

Mutta olipa kyseessä sitten merkkihenkilö tai tavallinen pallontallaaja, ja asuipa hän sitten missä päin maailmaa tahansa, hän tuntee saman olemassaolon painon. Juha Vakkuri haluaisi ihmisten keskittyvän siihen, mikä meitä kaikkia yhdistää – ei siihen, mikä meitä kenties erottaa.

”Minä ainakin rakennan mieluummin siltoja kuin aitoja.”

X