Iranissa Rositan koti yritettiin polttaa, Suomessa hänen päälleen syljettiin - Hän ei antanut periksi

On keskiyö, kun Rosita astuu perheineen kynnyksen yli. Asunto on siisti ja lämmin, se on kalustettu valmiiksi.

”Ehkä Suomi sittenkin on hyvä maa”, juuri maahan saapunut 34-vuotias perheenäiti ajattelee.

Seuraavana päivänä Rosita, hänen miehensä ja kaksi poikaansa saavat kuitenkin tuta torniolaisen 1990-luvun lopun asenneilmapiirin. Naapurit sylkevät rappukäytävässä perheen päälle. Katsovat vihaisesti ja sanovat jotakin vieraalla kielellä.

Kun perhe saa hankituksi pojille yhteisen pyörän koulumatkoja varten, se varastetaan kaksi kertaa. Iltaisin, kun lapset ovat jo nukahtaneet, Rosita itkee hädissään: ”Miksei täälläkään ole turvallista, miksi aina pitää pelätä?”

Oikeastaan Rosita ei olisi edes halunnut Suomeen. Perheellä olisi ollut tukiverkkoa Yhdysvalloissa, ja siellä englanninkielentaito olisi auttanut nopeammin alkuun. Kaiken omassa kotimaassa koetun syrjinnän ja vainon jälkeen kiintiöpakolaisen paikka Suomessa oli kuitenkin tuntunut onnenpotkulta, valolta umpikujassa. Kotimaahan Iraniin ei ollut enää paluuta.

Turkissa perhe oli odottanut 12 pitkää kuukautta YK:n pakolaisstatusta. Koko tämän ajan perhe pojat mukaan luettuna oli tehnyt hanttihommia, jotta sai rahat riittämään välttämättömimpään.

Itseluottamus murenee

Rositan sukua alettiin vainota Iranissa, kun hänen isoisänsä kääntyi muslimista bahá’íksi, joita on maailmassa noin kuusi miljoonaa. Bahá’í-uskonnon yksi tavoite on maailmanrauha, ja bahá’ít ajattelevat, että kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan yhtä.

Rositan isoisä menetti henkensä uskontonsa takia, Rositan isä onneksi vain työpaikkansa opettajana. Kun Rosita oli lapsi, hänen isänsä teki eri kaupungeissa rakennusmiehen töitä ansaitakseen perheelle elannon.

Äiti oli kotona, ja Rosita ja hänen neljä siskoaan kävivät koulua. Rositan pikkuveli kuoli 7-vuotiaana kurkkumätään. Sitä ennen veli oli peloteltu pois tolaltaan ja pahoinpidelty uskontonsa takia.

”Itse olin luokkani ainut bahá’í. En saanut leikkiä muiden lasten kanssa tai koskea heihin, sillä muiden kuin islaminuskoisten ajateltiin olevan saastaisia”, Rosita kertoo.

”Istuin koulussa ikkunan vieressä nurkassa, jonne kävi kova veto. Vain harvoin sain luvan puhua.”

Eristämisestä huolimatta Rosita pärjäsi hyvin koulussa: toisinaan joku koulukavereista yritti tulla salaa kysymään häneltä apua vaikkapa matematiikassa. Toisin uskovat eivät saaneet olla julkisesti hänen kanssaan tekemisissä, ja toisinaan koulumatkoilla Rosita sai osakseen pilkkalauluja ja -huutoja.

Koulussa opettaja saattoi väittää esimerkiksi, että hänen ihonsa haisee, koska hän on vääräuskoinen tai että bahá’ít avioituvat sisarustensa kanssa.

”En osannut enkä saanut mahdollisuutta puolustautua, vaikka tiesin, etteivät solvaukset pitäneet paikkansa. Pahimpia olivat uskonnonopettajat. Pala palalta itseluottamukseni vietiin ja pelosta tuli jokapäiväistä.”

Koti yritetään polttaa

Rosita oli 15-vuotias, kun Iranissa tapahtui vallankumous. Sitä ennen oli ollut harvinaista, että ketään tapettiin tai vangittiin uskonnon takia. Vallankumouksen jälkeen siitä tuli arkipäivää, kun maata alettiin puhdistaa.

Monet ei-islaminuskoiset perheet pakenivat isoihin kaupunkeihin, mutta Rositan äiti oli liian sairas matkustamaan. Rosita muistaa, miten hän näki naapuritalon palavan ja äidin nukkuessa täytti nopeasti ämpäreitä vedellä. Kun kotitaloa tultiin polttamaan, Rosita heitti ämpäreillä vettä miehiä ja heidän polttotarvikkeitaan päin. Yksi miehistä löi Rositaa kasvoille niin että veri valui.

Miehet kuitenkin perääntyivät hetkeksi, ja kun he tulivat uudestaan, Rositan äiti oli jo herännyt. Pelosta väristen äiti ja tytär seurasivat, kun miehet rikkoivat ikkunat ja ovet, veivät arvotavarat, paiskoivat hellan ja television rikki, kirosivat ja uhkasivat tappaa. Seuraavana päivänä Rositan perheelle määrättiin rangaistukseksi 24 päivän kotiaresti.

”Naapurit heittivät pihallemme muovipusseissa ruokaa. Jos joku olisi nähnyt sen, ruoan heittäjä olisi voitu tappaa”, Rosita sanoo.

”Kerran eräs naapurissa asunut ystävämme pelasti henkemme. Hän oli arvostettu muslimi ja laittoi koko arvovaltansa likoon vuoksemme. Hiljalleen tilanne rauhoittui.”

Rosita oli haaveillut lapsena lääkärin ammatista. Vääräuskoisilla ei kuitenkaan ollut pääsyä yliopistoihin. Bahá’ít eivät saaneet myöskään passeja, eikä Rositan perheellä ollut tarpeeksi rahaa, joten opiskelu ei ollut mahdollista.

Perheensä tahdosta Rosita meni naimisiin 19-vuotiaana. Liittoon ei liittynyt rakkautta.

”Olin 20-vuotias, kun tulin äidiksi. Toinen poikani syntyi vuotta myöhemmin. Elämä oli selviämistä päivästä toiseen, huolta ruoasta ja pelkoa tulevasta.”

Kun pojat ovat 11- ja 12-vuotiaat, Rositan mitta tuli täyteen. Koska hänen lapsensa olivat poikia, he saivat kokea koulussa moninkertaisesti pahempana saman kohtelun, jota Rosita aikanaan itse oli joutunut kestämään. Koulunkäynti muuttui mahdottomaksi.

”Onnistuimme hankkimaan passit ja matkustamaan bussilla vaivihkaa Turkkiin. Vuokrasimme viimeisillä rahoillamme pienen huoneen, jota vastapäätä oli hiilivarasto. Anoimme YK:n pakolaisstatusta. Haastattelussa sanoin, että menemme minne vain, kun vain pääsemme pois.”

Pimeä maa

Suomesta Rosita ei tiennyt tänne muuttaessaan kuin sen, että maassa on puolet vuodesta pimeää ja kylmää.

Turkissa hänelle oli kerrottu, että Suomessa voisi opiskella ammatin. Siihen tietoon Rosita tarrautui maahan tultuaan. Hän alkoi opiskella suomen kieltä, oppi välttävän kielitaidon nopeasti ja pääsi kuukaudeksi vanhainkotiin harjoitteluun.

”Vanhuksilla oli aikaa ja halu jutella kanssani. Yksi kertoi Suomen historiasta, toinen pyysi juomaan kahvia kanssaan, kolmas tarjosi suklaata. Opin paitsi kieltä, myös kulttuuria. Vanhainkodissa tunsin ensimmäistä kertaa, että olen tervetullut Suomeen.”

Mitä enemmän Rosita oppi kieltä, sitä enemmän hän ymmärsi myös vihapuhetta, jota sai kohdata kauppareissulla ja ulkona liikkuessa.

Välillä hänestä tuntui, että muut ihmiset pitivät perhettä villieläiminä, joille sai puhua mitä vain.

Sanavarasto ei vielä riittänyt puolustautumiseen: emme halua elää verorahoilla, emme tulleet Suomeen elintason takia vaan henkemme kaupalla. Onneksi naapurustosta oli opiskelija, joka kutsui perheen kotiinsa ja tutustutti suomalaiseen ruokaan. Hän opetti Rositalle myös, mitä on saunominen. Poikien koulukin alkoi sujua: he oppivat uuden kielen ja saivat pikkuhiljaa kavereita.

Vihdoin joku luottaa

Rosita haki opiskelemaan keväällä 2001. Kielitaito ei riittänyt Oulun yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan, mutta hän sai opiskelupaikan englanninkieliseltä linjalta Tampereelta. Siellä oli mahdollista opiskella sairaanhoitajaksi.

Elokuussa 2001 Rositasta tuli opiskelija, mutta myös yksinhuoltaja, kun hän erosi aviomiehestään. Elämä oli aloitettava taas lähes tyhjästä.

”Opiskeluaikana keittosuolat sekoittuivat välillä suolakeitoiksi ja varsinkin harjoittelujaksoilla tunsin toisinaan, etten opi suomen kieltä koskaan tarpeeksi hyvin”, Rosita sanoo.

Vapaa-aikaa opiskelijalla ei juuri ollut: jos Rosita ei opiskellut, hän teki iltatöitä esimerkiksi siivoojana. Koska rahaa oli vähän, hän säästi esimerkiksi leipomalla leivät itse.

Keväällä 2002 hän meni kysymään töistä tamperelaisesta Kaupin sairaalasta.

”Käännyin jo pois ja ajattelin, ettei minua otettu todesta. Sitten kuulin sanat ’tuletko huomenna töihin?’ Vaikka tein lähihoitajan töitä, sain valtavasti itseluottamusta siitä, että joku uskoi minuun.”

Rosita valmistui sairaanhoitajaksi joulukuussa 2004. Hän teki viimeiset työharjoittelunsa Taysin teho-osastolla ja aloitti osastolla työntekijänä seuraavan vuoden tammikuussa. Tätä työtä hän tekee edelleen.

”Parasta on tuntea kuuluvansa joukkoon. Vaikka erotun muita tummemman ihonvärini takia muista, minua kohdellaan ihmisenä, ei jonakin ulkomaalaisena.”

Lapset surettavat

Nykyään Rositalla on viihtyisä koti, suomalainen aviomies ja vakituinen työpaikka.

Hänen poikansa ovat jo muuttaneet pois kotoa. Pojat ovat juurtuneet Suomeen: toinen on tradenomi, toinen fysiikan ja matematiikan opettaja ja diplomi-insinööri.

Kokonaan turvattomuuden tunne ei ole helpottanut. Rositan pojista toinen pahoinpideltiin ihonvärinsä takia julkisella paikalla useita vuosia sitten.

”Itse puhuin pari vuotta sitten bussissa iraniksi puhelimeen, kun tuntematon mies alkoi uhata minua sateenvarjonsa piikillä ja huutaa ’puhu suomea, puhu suomea’”, Rosita sanoo.

”Kukaan kanssamatkustajista ei tehnyt mitään. Jäin pois seuraavalla pysäkillä, ja sen jälkeen en ole bussilla matkustanut.”

Rositaa on auttanut Suomeen juurtumisessa tietoinen päätös katsoa eteenpäin, halua oppia suomen kieli ja sopeutua.

”Jokaisessa uudessa paikassa on omat vaikeutensa. Täällä ihmiset ovat rehellisiä ja viranomaisiin voi luottaa. Yhteiskunta on tasa-arvoinen. Nautin kesästä ja ruuhkista, koska ne tuovat kotoisin olon.”

Tilanne Iranissa ei ole nykyäänkään hyvä: Rositaa huolettaa erityisesti yhden siskonsa ja hänen kahden lapsensa selviytyminen kotiseudullaan bahá’ína.

Toisaalta tällä hetkellä myös muslimeja vainotaan Iranissa, ja moni joutuu pakenemaan kotiseudultaan myös muunkin kuin uskonnon vuoksi.

Suomeenkin suuntautuneen turvapaikkavyöryn keskellä Rosita suree erityisesti lapsia.

”Lapset ovat syyttömiä sotiin ja vainoihin ja kuitenkin juuri he kärsivät eniten”, Rosita sanoo.

”Monia kuolee, ja heiltä, jotka selviävät, voi mennä pitkään tai jopa koko loppuelämän ajan saada itsetunto takaisin ja elämän perusasiat kuntoon.”