Kirjailija Antti Tuuri: ”Ruotsi epäonnistui suomalaissiirtolaisten kotouttamisessa”

Kirjailija Antti Tuurista, 71, on tullut pakon sanelemana evakko.

Kotitalo Helsingin Roihuvuoressa ja työhuone Kalliossa sattuvat olemaan samaan aikaan putkiremontissa – ja ovat sitä vielä kuukausia.

Minnepä muualle Pohjanmaan poika olisi itsensä evakuoinut työmiesten tieltä, ellei juuri Pohjanmaalle.

Niinpä Tuuri on viime kuukaudet majaillut vapaa-ajan asunnollaan Molpen kylässä, ruotsinkielisellä rannikolla.

Siellä hän on kirjoittanut loppuun uusimman kirjansa, Tangopojat. Evakkoudesta huolimatta kirjoittaminen on sujunut kuten ennenkin.

Jo aikaisin aamulla työhuoneesta on alkanut kuulua tasainen kirjoituskoneen naputus, koska Tuuri on parhaassa kirjoitusterässä heti herättyään. Tekstiä tulee helposti.

Hän kirjoittaa romaaninsa vanhanaikaisesti mekaanisella kirjoituskoneella.

”Tuntuu, että koneella kirjoitettu teksti on kerralla valmista. Se tulee alitajunnasta niin selvänä. Mutta kun kirjoitan haukkumakirjeitä tai elokuvakäsikirjoituksia, teen ne tietokoneella. Silloin sanomisia pitää ehkä muokata.”

Kirjailijan päivä on usein pulkassa jo aamupäivällä yhdentoista maissa. Monesti Tuuri lähtee ostamaan kylän kalastajalta lounasta, vastapyydettyä ahventa, siikaa, taimenta tai kuhaa. Mitä nyt pyydykseen on sinä päivänä käynyt.

Tuuri oli kalamiehiä itsekin, mutta nyttemmin se on jäänyt. Lohenkalastus alkoi tuntua eettisesti kyseenalaiselta.

”Kun saatiin melkein kaksikymmentäkiloinen lohi ja sitä rupesi ottamaan hengiltä, tuntui kuin olisi hakannut rippikoulupoikaa kivellä päähän. Mikä oikeus minulla on tappaa tuommoista eläintä?”

Kylän kalastajan pyytämillä eväillä kirja on tullut valmiiksi, ja siksi Tuuri on tänään matkustanut Helsinkiin.

Leima otsaan kaikille

Tangopojat kertoo siirtolaisuudesta, niin kuin monet Tuurin romaanit tätä ennen.

Nyt Tuuri kuvaa ensimmäistä kertaa Ruotsiin lähteneiden siirtolaisten polkuja ja tekee sen elämänmakuisen tarinan muodossa.

Tangopojissa eletään 1960-luvun puoliväliä.

Lukija pääsee levottoman nuoren pohjalaismiehen nahoissa Keski-Ruotsiin, Skövdeen, jonne poika lähtee rakkauden ja työn perässä. Tässä tärkeysjärjestyksessä.

Tuuri keräsi kirjaa varten paljon taustamateriaalia. Hän muun muassa kierteli Ruotsissa haastattelemassa ruotsinsuomalaisia, jotka lähtivät länsinaapuriin juuri 60-luvulla.

Näiden ihmisten puheista Tuuri hahmotti, että suomalaisten sopeutumiseen meni vähintään kymmenen, mutta usein kaksikymmentä vuotta. Monet eivät kotiutuneet lainkaan vaan tulivat takaisin.

Yhtenä syynä sopeutumisvaikeuksiin oli Tuurin mielestä se, että Ruotsi hoiti ja hoitaa edelleen maahanmuuttopolitiikkaansa huonosti.

Julkisuudessa suomalaissiirtolaisista tuli finnjäveleitä, juoppoja renttuja.

”Näin kävi, vaikka valtaosa suomalaisista oli ihan kunniallisia ihmisiä. He tekivät työnsä, kasvattivat lapsensa ja rakensivat siinä sivussa Ruotsin teollisuuden. Ilman suomalaisia ja jugoslaaveja Ruotsin teollisuus ei olisi 60-luvulla tullut toimeen.”

Sama tapahtuu nyt

Miksi siirtolaisuus on niin tärkeä teema, että Tuuri käsittelee sitä yhä uudelleen?

”Se lähtee pohjalaisesta taustastani. Molemmat isoisäni ovat olleet siirtolaisia Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Myös Ruotsiin lähti sukulaisia.”

Maahanmuutto on myös päivänpolttava teema, vaikka Tangopojissa katsellaan viidenkymmenen vuoden taakse.

Moni Ruotsissa 1960-luvulla tapahtunut ilmiö tuntuu olevan juuri nyt Suomessa ajankohtainen.

Kansanryhmiä leimataan. On muodostunut aloja, joihin ei saa suomalaisia töihin. Meikäläistä siivous-, rakennus- ja joukkoliikennealaa pyöritetään yhä enemmän muualta tulleen työvoiman turvin. Maataloustöihin ei löydy suomalaisia tekijöitä.

”Suorittava työ ei enää kiinnosta meitä.”

Vaikka Tuuri kieltää olevansa minkään sortin saarnaaja ja neuvoja, silti kotouttamisessa voisi hänen mielestään ottaa oppia Ruotsin virheistä.

Hän muistuttaa taisteluista, joita ruotsinsuomalaiset kävivät 1970-luvulla, jotta heidän lapsensa saisivat kouluopetusta suomen kielellä. Ilman sitä lapset olisivat menettäneet äidinkielensä ja oman kulttuurinsa.

”Kotouttaminen ei tarkoita sitä, että tulijoiden pitää menettää identiteettinsä. Eivät suomalaisetkaan halunneet muuttua ruotsalaisiksi. Onnistunut kotouttaminen on sitä, että tulijat oppivat tulemaan toimeen uudessa yhteiskunnassa ja rikastuttavat sitä omalla kulttuurillaan ja äidinkielellään.”

Yksi kerta riitti

Tuuri kertoo tuotannossaan isoa tarinaa maailman myllerryksestä, mutta tekee sen pienten ihmisten tarinoiden kautta.

Vaikka Tuuri ei ole itse kokenut siirtolaisuutta, hän sai silti sopeutua jatkuvaan muutokseen jo lapsuudessa. Perhe muutti maanmittausinsinööri-isän työn takia usein pitkin Pohjanmaata, ja Antti joutui vaihtamaan koulua kuusi kertaa.

”Aina piti aloittaa alusta ja raivata paikka uudessa luokassa. Pahimmillaan se oli sitä, että käytiin päälle ja kiusattiin. Kerran punttasin takaisin ja lyöminen loppui siihen. Yleensä sivaltelin älyn miekalla ja sillä tavalla ystävystyin mukavimpien kanssa.”

Kirjat olivat Tuurille lapsesta pitäen lääke vaikeuksiin.

Sellaisena ne toimivat myös opiskeluaikana.

Tuurin oli nimittäin vaikea löytää omaa alaa. Hän yritti opiskella yliopistossa matematiikkaa ja fysiikkaa, mutta huomasi pian valinneensa väärin. Hän siirtyi tekniseen korkeakouluun lukemaan kemiantekniikan insinööriksi, mutta joutui toteamaan, että sekin oli virhevalinta.

”Vääristä valinnoista tuli taloudellinen taakka, koska opiskelin velaksi sukulaisten takaamilla lainoilla.”

Insinööriys on nähty

Kirjoittaminen tarjosi tässä vaiheessa turvaa ja itseluottamusta: se oli jotain, joka sujui silloinkin, kun opiskelu ei.

Tuuri sai esikoisteoksensa julkaistua 27-vuotiaana opiskelijana, minkä jälkeen kirjoja alkoi tulla tasaisena virtana.

”Olin kahden tukipisteen varassa. Jos insinöörihomma olisi mennyt huonosti, minulla olisi ollut kirjailijan homma. Ja päinvastoin.”

Insinöörihomma meni kuitenkin hienosti, sillä Tuuri löysi vihdoin alan, josta innostui: graafisen tekniikan. Valmistuttuaan hän pääsi Ouluun Kalevan kirjapainon tekniseksi johtajaksi.

Päivät Tuuri vahti painojälkeä ja iltayöt hän kirjoitti.

Lapset Hanna ja Mika tottuivat nukahtamaan kirjoituskoneen naputukseen, joka kantautui rivitaloasunnon alakerrasta yläkerran makuuhuoneisiin.

Pohjalaisena Tuuri ei kärsinyt kirjoittamisen suhteen turhasta nöyryydestä.

”Kun Kalevan toimittajat valittivat kiirettä, sanoin, että kirjoittaisin yksin tuollaisen lehden.”

Kaksoiselämää jatkui kymmenen vuotta, ensimmäiseen myyntimenestykseen, Pohjanmaa-romaaniin asti. Silloin Tuurista alkoi tuntua, että insinööriys oli nähty.

Hän siirtyi vapaaksi kirjailijaksi 39-vuotiaana.

Taiteilijaksi heittäytymiseen ei tullut vastustusta edes Tuurin insinööri-isältä.

Tämä oli omalla työurallaan joutunut kokemaan, että koulutettuna insinöörinäkin voi joutua taloudelliseen ahdinkoon.

Ihana Selma

Kirjailijaksi siirtymistä Tuuri ei ole katunut kertaakaan.

”Olen joka päivä iloinen siitä, että saan tehdä työtä, josta olen todella kiinnostunut. On kivaa kulkea juttelemassa ihmisten kanssa ja laittaa teksti juoksemaan.”

Tuurilla ei ole kokemusta siitä, että teksti ei juoksisi. Tyhjän paperin kammo on hänelle tuntematon käsite.

”Olen oppinut, että jos tarinaa ei synny, on hyvä tehdä välillä jotain muuta ja luottaa alitajuntaan. Täytyy odottaa, että kaivo täyttyy, sanoi jo Hemingway.”

Juuri tämä jokapäiväinen arki on Tuurille parasta kirjailijuudessa, eivät niinkään palkinnot tai myyntimenestykset, joita niitäkin on tullut.

Sitä toista elämänsä huippujuttua Tuuri pääsee tapaamaan tuossa tuokiossa, kun kerran on käymässä Helsingissä.

Pari vuotta sitten Tuurista tuli hartaan odotuksen jälkeen isoisä. Tai pappa, niin kuin pojantytär Selma on oppinut sanomaan.

Tapaamiset ovat papan Pohjanmaalle evakuoitumisen takia hieman harvempia, mutta aina yhtä intensiivisiä.

”Tämä ihana Selma on avannut aivan uuden tason elämässä.”

Talo ei ole valmis

Mistä seitsemänkymmentä kirjaa ja sata kuunnelmaa kirjoittanut Finlandia-palkittu kirjailija saattaa enää haaveilla?

Siitä, että saisi kirjoittaa seuraavan kirjan.

”Mutta ei sitä tiedä, mitä elämä tuo eteen.”

Ruotsinsuomalaisten parissa keräämästään aineistosta Tuuri sanoo riittävän vaikka kuinka moneen kirjaan. Ainakin seuraavassa hän aikoo jatkaa aiheen parissa.

”Koko ajan pitää olla jotain puuhaamista. Se on niin kuin vanha kansa sanoo: kun talo on valmis, kuolema tulee.”

Ehkä sen takia Tuuri rakentelee parastaikaa myös riihtä Molpen talon pihapiiriin. Mikä kirjoittamiseltaan ehtii.