Leena Lehtolainen debytoi jo 12-vuotiaana – Halusi samaan kustantamoon, joka julkaisi John Steinbeckia

Kirjoituskone on keltainen. Ei mikään sähkövempele vaan sellainen vanhanaikainen, reilusti säksättävä. Se on asetettu vintille vievän portaikon tasanteelle ikkunan ääreen.

Tyttö avaa mustakantisen vihkonsa ja alkaa naputella käsin kirjoittamaansa tekstiä puhtaaksi. Hän on 11-vuotias ja viettää kesää tätinsä luona vanhassa maalaistalossa Juvalla.

Hänen isänsä on lukenut tekstin ja kannustanut kirjoittamaan sen koneella. Sitten sen voisi vaikka lähettää jonnekin. Tyttö on ajatellut asiaa: Tammi olisi hyvä kustantamo. Se julkaisee suomeksi hänen suosikkikirjailijaansa John Steinbeckia sekä TamTam-nimistä nuortensarjaa, jonka kirjoja tyttö on ahminut.

Mustakantisesta vihkosta löytyy kokonainen romaani. Se alkaa näin:

– Antakaa sille niin että tuntuu!

– Turpiin vaan!

Kukin kannusti omaansa, kun neljä poikaa tappeli suuren lapsijoukon keskellä.

Leena Lehtolainen, 52, naurahtaa ja tunnistaa ääneen luetun tekstinpätkän heti omakseen, vaikkei hän ole avannut kirjaa kymmeniin vuosiin.

”Tuossa taisi olla taustalla ihan autenttinen tilanne koulunpihalta.”

Teksti on hänen esikoiskirjastaan, vuonna 1976 julkaistusta nuortenromaanista Ja äkkiä onkin toukokuu. Se oli ilmestyessään TamTam-sarjan osa numero 64.

Lehtolainen voisi halutessaan viettää tänä vuonna 40-vuotistaiteilijajuhlaa. Mutta jos hän jotakin juhlii, niin ennemminkin sitä tavanomaista: uuden kirjan ilmestymistä. Niin hän on tehnyt joka ainoa vuosi jo vuodesta 1993.

Tänä syksynä tuo uutuus on Tiikerinsilmä, neljäs Hilja Ilveskero -romaani.

Kirjailijoiden Outokumpu

Mustakantinen vihko, johon Leena Lehtolainen raapusti esikoisteoksensa, on yhä tallella. Se on tänä syksynä määrä tallentaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon.

Mutta millainen lapsi kirjoittaa romaanin 11-vuotiaana? Oliko Lehtolainen jonkinlainen ihmelapsi tai hirveä pinko?

Lehtolaisen molemmat vanhemmat työskentelivät äidinkielenopettajina Outokummussa, jonne perhe muutti Vesannolta Leenan ollessa nelivuotias. Kotona oli siis kirjoja ja paljon, eivätkä ne jääneet pelkiksi hyllyntäytteiksi. Lehtolainen sai lukea vapaasti, mitä halusi, ja kirjoista myös keskusteltiin.

”Koulukaverin luona saatoin ihmetellä, että missäs teidän kirjat on”, Lehtolainen kertoo.

”Viikonloppuisin meni helposti neljä tai viisikin kirjaa.”

Ahkerasta lukijasta tuli myös ahkera kirjoittaja jo varhain: päiväkirjoja, pitkiä kouluaineita, omaehtoisesti kirjoitettuja tarinoita.

Lehtolainen kertoo vitsailleensa joskus muiden outokumpulaiskirjailijoiden kanssa, että Outokummusta on lähtöisin niin monta kirjailijaa siksi, että siellä ei ollut nuorena mitään tekemistä.

Entiseltä kaivospaikkakunnalta ovat Lehtolaisen lisäksi kotoisin Matti Rönkä, Terhi Rannela sekä viime vuoden esikoiskirjailija Simo Hiltunen.

”Tähän on vaikuttanut ehkä sekin, että vielä 1970-luvulla Outokumpu oli varsin tiukka luokkayhteiskunta, jossa ihmisillä oli oma paikkansa. Se antoi aihetta tarkkailuun. Kotona vanhemmat puhuivat paljon asioista, ja olin niistä ehkä enemmän perillä kuin olisi pitänyt ollakaan.”

Muita kirjoittamisen harrastajia Lehtolainen ei kuitenkaan nuorena tuntenut. Vasta lukiossa hän tutustui Jariin, joka oli lukenut samat kirjat ja jonka kanssa saattoi jakaa kiinnostuksen kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen. Ystävyys on jatkunut läpi elämän.

Lehtolainen julkaisi 17-vuotiaana vielä toisenkin nuortenromaanin. Jälkeenpäin näyttää olleen itsestään selvää, että hänestä tulisi kirjailija. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän pyrki kuitenkin opiskelemaan poliittista historiaa.

”Sanoin joskus lukiossa, että minusta tulee YK:n pääsihteeri”, Lehtolainen nauraa.

Opiskelupaikka valtiotieteellisestä tiedekunnasta ei irronnut. Lukijat kiittävät, sillä Lehtolaisestahan olisi pahimmassa tapauksessa saattanut tulla vaikka poliitikko.

Eikä meillä silloin olisi Maria Kalliota.

Näinkin voi kirjoittaa

Äidinkielenopettajien tytär päätyi Helsingin yliopistoon opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta, mutta opettajaa hänestä ei tulisi missään tapauksessa, sen hän vannoi. Valmistuttuaan Leena Lehtolainen joutui syömään sanansa, sillä hän työskenteli jonkin aikaa lehtorina yliopistossa.

Sitä ennen Lehtolainen teki pari vuotta Tapiolan kuoron intendentin töitä, itsekin kuorolaulua harrastaneena. Niihin aikoihin hän alkoi lukea uusien ulkomaisten naistekijöiden rikosromaaneja; Sue Graftonia, Ruth Rendellia ja Sara Paretskya.

”Ajattelin, että ai, dekkareitahan voi kirjoittaa näinkin, eikä päähenkilön tarvitse olla keski-ikäinen alkoholisoitunut mies.”

Kuoro päätyi lopulta yhdeksi aiheeksi hänen ensimmäiseen Maria Kallio -romaaniinsa, vuonna 1993 ilmestyneeseen Ensimmäinen murhani -kirjaan. Sen jälkeen Lehtolaisen ei tarvinnut enää pelätä opettajaksi päätymistä.

Viidennen Kallio-kirjan, Kuolemanspiraalin, tienoilla ne alkoivat myös myydä hyvin. Mutta viimeistään silloin, kun Maria Kalliosta tehtiin televisiosarja, Lehtolaisen luomasta naispoliisista tuli yhtä tunnettu hahmo kuin on aikanaan ollut Mauri Sariolan Susikoski tai Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää.

”Sarjan aloitusjaksolla oli 1,7 miljoonaa katsojaa”, Lehtolainen muistaa.

Se oli MTV3-kanavalla esitettyjen draamaohjelmien katsojaennätys.

Kaksi uutta kirjaa

Aivan uupumuksetta Leena Lehtolainen ei ole pitkästä kirja vuodessa -putkestaan selvinnyt. Etenkin uran alkuvaihe, jolloin lapset olivat pieniä ja hän viimeisteli lisensiaattityönsä romaanien kirjoittamisen ohessa, hiukan hirvittääkin jälkikäteen.

Avaimet jaksamiseen ovat työn ja vapaa-ajan selkeä erottaminen, loman täydellinen pyhittäminen levolle ja ympäristönvaihdokset.

Niin, ja tietysti työ itse.

”Nautin kirjoittamisesta valtavasti. Siitä, että ne ihmiset, joista kirjoitan, ovat täysin mun hallinnassa. Mä päätän, ketä ne on ja miten niille käy.”

Lehtolaisella on myös erinomainen keskittymiskyky, jota on tarvittu entistä enemmän, kun hänen kirjansa ovat alkaneet menestyä myös maailmalla. Työ kulkee mukana lentokoneisiin ja juniin, kun on matkustettava kirjan uuden käännöksen myötä vaikkapa Japaniin tai Brasiliaan. Lehtolaisen kirjoja on myyty jo yli 30 maahan.

Eikä vauhti ole ainakaan hiljentynyt. Viime talvena Lehtolainen kirjoitti yhtä aikaa kahtakin kirjaa: elokuun alussa ilmestynyttä Tiikerinsilmää ja lokakuun alussa julkaistavaa tietokirjaa Jään lumo.

Jälkimmäinen on taitoluisteluentusiastina tunnetun Lehtolaisen yhteistyöprojekti toimittaja Kaisa Viitasen ja valokuvaaja Elina Paasosen kanssa. Kirjaa varten kolmikko on käynyt haastattelemassa taitoluistelijoita ympäri maailmaa.

Edellisestä taitoluistelukirjastaan Lehtolainen ja Viitanen pokkasivat Vuoden urheilukirja -palkinnon.

Hullu Hilja

Seitsemän vuotta sitten Lehtolainen esitteli lukijoilleen uuden naishahmon, joka oli aivan toista maata kuin maanläheinen Maria Kallio. Kaikille henkivartija Hilja Ilveskeron henkilöhahmo ei ole auennut samalla tavalla kuin Kallio, jonka arkeen on helppo samaistua. Mutta Hiljallakin on faninsa.

”Hilja-kirjojen kirjoittaminen on ollut hauskaa, kun se on niin hullu.”

Alun perin Ilveskero-kirjoja piti tulla vain kolme, mutta trilogia saa nyt jatkoa romaanilla, jonka tapahtumapaikkana on eristynyt kartano. Miljöö on todellinen dekkarikirjallisuuden klassikko, josta Lehtolainen halusi kirjoittaa oman pastissinsa.

Tiikerinsilmässä Hiljan palkkaa vartijakseen yhdeksänkymppinen, tekstiiliteollisuudessa miljoonia tahkonnut liikenainen. Rikosjuonen ohella kirjassa sivutaan muun muassa arktista öljynporausta ja turvapaikkapolitiikkaa.

Arktisesta öljynporauksesta ja sen aiheuttamista ongelmista Lehtolaisen ei tarvinnut tehdä taustatutkimusta, sillä kotona on asiantuntija omasta takaa. Lehtolaisen mies Mikko Lensu on jääpeitteisten merien tutkija.

Fakta ja fiktio kohtasivat myös Tiikerinsilmän työprosessin aikana varsin kouriintuntuvasti. Marras–joulukuun vaihteessa Lehtolainen oli illalla yksin kotona kirjoittamassa romaanin viimeisiä lukuja, joissa jännitystä saostavat lumimyrsky ja sähkökatkos.

Silloin sähköt menivät poikki.

Tekstiä ei päässyt katoamaan, sillä kirjailijattaren tietokoneessa oli akku täynnä. Mutta kai se tuntui hiukan aavemaiselta?

”Ei mua semmoinen pelota”, Lehtolainen sanoo.

Saattoihan tuon arvatakin.

   Jaa juttu Facebookissa

   Jaa juttu Twitterissä

  Tilaa Seura