Mannerheim-suvun nykyinen päämies isosedästään: Marsalkka säteili auktoritettia.
Mannerheimin suvun kreivin arvonimen viime vuonna perinyt Carl Erik Christian Mannerheim viettää ansaittuja eläkepäiviä Etelä-Ranskan auringon alla.
Marsalkka Mannerheim Carl Erikin äidin, isän, pikkusisaren ja isoveljen kanssa Suomen suvessa 20-luvulla.
On vaikea uskoa Carl Erik Christian Mannerheimin iäksi 87 vuotta. Yhdessä vaimonsa Jacquelinen kanssa hän kiirehtää vieraita vastaan ulko-ovelle ja johdattaa kauniin kotinsa olohuoneeseen.
Lukuisien maalausten joukosta pistää heti silmään muotokuva Mannerheimin isosedästä marsalkka Mannerheimista omalla seinällään. Sen edessä, Mannerheimin suvun perintökirstun päällä seisoo juhlallinen kynttelikkö.
”Kun olin pieni lapsi kävin isäni kanssa kohteliaisuuskäynneillä isosetäni luona”, Carl Erik Mannerheim sanoo osoittaen marsalkan kuvaa. ”Muistan meidän myöhemmin käyneen tervehtimässä marsalkkaa myös hänen päästyään sairaalasta Tukholmassa. Marsalkka säteili suurta auktoriteettia, mutta hän oli aina samalla myös hyvin ystävällinen.”
”Hän myös kyseli tarkkaan kaikki perheemme kuulumiset ja tapahtumat. Marsalkan ja isäni välit olivat läheiset, isäni asuikin hänen luonaan jonkin aikaa vapaussodan aikana.”
Suvun päämies
Mannerheimin suvun kreivin arvonimi on nyt siirtynyt Carl Erikille, kun tittelin edellinen kantaja, Kauniaisissa asunut veljenpoika Gustaf Mannerheim viime vuonna nukkui pois.
”En koskaan käyttänyt aiempaa vapaaherran arvonimeäni, eikä tämä kreivin tittelikään nyt muuta elämääni mitenkään.”
Kuten isosedästä myös Carl Erikistä huokuu karismaattisuus ilman arvonimiäkin. Ja muutoinkin: aateluus velvoittaa, hän sanoo
”Olen aina yrittänyt käyttäytymiselläni kunnioittaa niitä esivanhempiani, jotka arvonimen ansaitsivat”, yli-insinöörinä reilut neljä vuosikymmentä öljytankkereilla maailman meriä seilannut Mannerheim toteaa.
Eläkkeelle Mannerheim jäi vasta 70-vuotiaana, silloinkin vaimo Jacquelinen kannustuksesta.
”Rakastin työtäni. Yritin muutaman kerran jäädä eläkkeelle aiemmin, mutta aina minua pyydettiin takaisin. Kunnes viimein osasin lopullisesti sanoa ei.”
Ensikosketus mereen
Ensimmäisen kerran Mannerheim lähti merille 18-vuotiaana Suomessa vielä asuessaan.
”Tuolloin 40-luvulla juuri toisen maailmansodan jälkeen pelättiin Neuvostoliiton hyökkäävän uudelleen kotimaahamme. Asuin siskoni, veljeni ja äitimme kanssa Helsingissä. Vanhempamme olivat eronneet ja isä oli muuttanut Ruotsiin.”
Myös perhe päätti muttaa Ruotsiin väliaikaisesti, ja Carl Erik suunnitteli aloittavansa opiskelut.
Ennen tätä Mannerheim sai kuitenkin kutsun norjalaiselta laivanvarustajalta Haakon Onstadilta tulla muutamaksi kuukaudeksi työhön tämän öljytankkerille.
Tankkerin oli alunperin tarkoitus seilata Persianlahdelle Bahrainiin noutamaan öljy ja palata sitten Ruotsiin.
”Yöllä Englannin Kanaalissa paluumatkaa tehdessämme saimme kuitenkin käskyn viedä lastimme Englantiin ja palata Persianlahdelle noutamaan uusi erä öljyä.”
”Moni miehistöstä oli jo kovasti odottanut maihinpääsyä, mutta minä poika olin hyvin onnellinen. Sain jatkaa merimatkaani Intian Valtamerelle”, Mannerheim kertoo silmät loistaen.
Mannerheim käy hakemassa valokuva-albumin, jossa on hänen ottamiaan kuvia tästä ensimmäisestä, peräti yhdeksän kuukauden pituiseksi venyneestä meriseikkailusta. Valokuvat kertovat niin työtovereista kuin muun muassa Bombayn, Karachin ja Ceylonin saaren Colombon pääkaupungin elämästä.
Varusmies – suomeksi
Kun nuori Mannerheim viimein palasi mereltä takaisin kotiin, koko perhe teki selväksi, ettei hän voisi jatkaa merimiehenä. Kunniallisempaa olisi tehdä töitä esimerkiksi jossakin toimistossa.
”Niinpä opiskelin vuoden ajan ulkomaan kirjeenvaihtajaksi Tukholmassa. Sain samalla opiskella englannin, saksan ja ranskan kieliä.”
Ranskan kielen opinnot jatkuivat vielä Pariisissa.
”Asuin samaan aikaan Pariisissa taiteita opiskelevan sisareni Lillemorin kanssa. Hän asui marsalkan tyttären Sophien luona, minä työskentelin pankissa opiskelun ohessa ja asuin pariisilaisessa perheessä.”
Pian tulikin aika matkustaa 11 kuukaudeksi armeijan harmaisiin Suomeen.
”Koska äidinkieleni oli ruotsi ja olin Helsingissä käynyt ruotsinkielisen koulun, minut olisi automaattisesti sijoitettu Dragsvikiin. Mutta lapsuudessani olin aina puhunut suomea maalla kavereitteni kanssa. En halunnut menettää kielitaitoani, joten pyysin saada käydä armeijan suomen kielellä ja pääsinkin sitten Hyrylään.”
Toistamiseen merille
Heti armeijan jälkeen Mannerheim otti uudelleen yhteyttä Haakon Onstadiin toivoen saavansa työpaikan tämän laivanvarustamon New Yorkin konttorista.
”Tämä ei kuitenkaan onnistunut. Sen sijaan sain työtä hänen Ruotsissa sijainneen paperitehtaansa konttorista ja jäin sinne neljäksi vuodeksi. Tuona aikana tapasin myös ensimmäisen vaimoni ja perheeseemme syntyi kolme lasta.”
Kun Onstad Shipping sitten alkoi kasvattaa tankkerilaivastoaan, Haakon Onstad tiedusteli Mannerheimilta, josko tämä olisi halukas kouluttautumaan meriupseeriksi aluksellaan.
”Suostuin, ja pääsin jungmannina hänen 34 000 tonnin tankkerilleen. Mutta kansiupseerin ammatin sijaan valitsin teknisen puolen työn.
Mannerheim jatkoi töitä samalla laivalla valmistuttuaan kuuden vuoden opintojen jälkeen turbiinimoottoreihin erikoistuneeksi meri-insinööriksi. Onstadin varustamolta hän siirtyi myöhemmin ruotsalaisen Salen Shippingin leipiin, missä työskenteli suurimman osan urastaan.
”Kun Salen Shipping sitten 1980-luvulla meni konkurssiin laivani vietiin Saudi-Arabiaan. Samoihin aikoihin minulle ja silloiselle vaimolleni tuli avioero ja minä päätin muuttaa ulkomaille.”
Uusi rakkaus
Mannerheim asettui Etelä-Ranskaan ja teki sieltä käsin sopimustöitä eri laivoilla. Vapaa-aika meni poikamieselämän merkeissä, kunnes hän vuonna 1996 tapasi Jacquelinen Ranskan Rivieralla pidetyssä antiikkitapahtumassa.
Alunperin 71-vuotias kreivitär Jacqueline on Belgiasta. Hän oli mennyt 19-vuotiaana naimisiin libanonilaisen miehen kanssa, synnyttänyt neljä lasta.
Miehensä kuoleman jälkeen hän muutti lapsineen Ranskaan. Yritteliään yksinhuoltajanaisen onnistui löytää työtä ensin kiinteistönvälittäjänä ja myöhemmin konsulttina Lähi-Idässä ja Euroopassa toimivien yritysten välillä.
”Matkustin Lähi-Idässä kolme viikkoa kuukaudesta ja yhden viikon vietin kotona Ranskassa. Tämä oli työni kun tapasin Carl Erikin ja rakastuimme.
Kiireinen pari asui kuitenkin erillään. Kumpikin teki omia töitään tahoillaan ja tapasi usein vain lentokentällä kun toinen oli tulossa ja toinen menossa.
Mutta sitten Jacquelinelle sattui tapaturma.
Onnettomuudesta onneen
”Tammikuussa 1997 liukastuin sateesta kastuneissa ulkoportaissa. Loukkasin selkärankani ja seuraavat kuusi kuukautta jouduin pitämään erikoisvalmisteista tukikorsettia. Pitkään aikaan en pystynyt istumaan, vain seisomaan tai olemaan makuulla. En pystynyt keskittymään työhön. Minusta ei ollut oikein mihinkään.”
Carl Erik oli tapaturman sattuessa merillä, ja Jacqueline päätti olla kertomatta hänelle loukkaantumisestaan.
”Suhteemme oli vasta aluillaan enkä halunnut huolestuttaa häntä. Mutta kun Carl Erik työmatkalta palattuaan näki minut, otti hän ohjat käsiinsä välittömästi: vei minut asuntoonsa ja hoiti minua uhrautuvasti, ajoi minut lääkärikäynneille, neljä kertaa viikossa fysioterapiaan ja niin edelleen, kunnes pääsin taas jaloilleni”, Jacqueline kiittelee.
”Tuo onnettomuus oli meidän yhteisen tiemme alku!”
Yhteistä matkaa
Jacquelinen toivuttua pariskunta meni naimisiin, etsi yhteisen kodin ja muutti pysyvästi yhteen heinäkuussa 1997.
”Mutta kun Carl Erik vielä saman kuukauden aikana lähti merille ja minä jäin yksin kotiin, aloin miettiä, miten mieheni voi rakastaa tuota työtään niin paljon.”
”En voi käsittää, mikä työssäsi oikein vetää puoleensa, protestoin miehelleni tämän palattua työmatkaltaan.”
Carl Erik vastasi, että Jacqueline voisi oikeastaan tulla katsomaan paikan päälle, millaista työ tankkerilla oli. Ja kun Mannerheimia seuraavan kerran pyydettiin työkeikalle, hän sai luvan ottaa vaimonsa mukaan.
”Pukeuduin ensimmäistä kertaa elämässäni pitkiin housuihin ja matalakorkoisiin kenkiin”, Jacqueline sanoo nauraen.
”Astuimme pieneen veneeseen, joka vei meidät kauempana merellä odottavalle jättimäiselle tankkerille. Kiipesimme 20 metriä pitkät jyrkät portaat laivaan ja seilasimme yhdessä sen fantastisen miehistön kanssa yhteensä kahden kuukauden ajan.”
Jacqueline kertoo olevansa onnellinen siitä, että lähti matkalle mukaan.
”Tulin näkemään, miten läheisiä miehistön jäsenet olivat toisilleen. Kaikkien oli vedettävä yhtä köyttä, koko ajan. Opin samalla ymmärtämään mieheni työtä ja hänen elämäänsä laivoilla”, Jacqueline Mannerheim summaa.
Nyt Mannerheimit ovat jo vuosia saaneet nauttia yhteisistä eläkepäivistä Etelä-Ranskan auringon alla. Ennen elämäänsä niin kiinteästi kuulunutta matkailua ei kumpikaan kaipaa. Toisen läsnäolo on tärkeintä.
”Haluamme olla kotona ja nauttia olostamme täällä. Vanheta yhdessä”, rakkautta säteilevä pari sanoo.
Jaa juttu Facebookissa
Jaa juttu Twitterissä
Tilaa Seura
