Matti Hagman raivasi tietä suomalaisille NHL-tähdille

Nyt jännittää. Espoolaisen pihviravintolan pöydässä istuu suomalaisen jääkiekkohistorian parhaimpiin pelaajiin kuuluva ja v-mäisimpien miesten maineessa
oleva Matti ”Hakki” Hagman.

Hän on saapunut haastatteluun myöhässä, eikä ole siitä erityisen pahoillaan. ”Ihan suoraan sanottuna inhoan haastatteluita.”

Hagman on käynyt tässä ravintolassa kolmekymmentä vuotta. Hän kuvaa lempiravintolaansa kiekkomiesten tapaamispaikaksi ja tietotoimistoksi.

Kun hän on tilannut lempiannoksensa sipulipihvin ja keskioluttuopin, on aika katsoa taaksepäin hänen 56-vuotista elämäänsä.
Siinä keskioluella on oma merkittävä osuutensa. Ensin tuli kuitenkin kiekko.

Matti Hagman oli ensimmäinen SM-liigasta NHL:ään lähtenyt pelaaja, pioneeri. Kun Jari Kurri ja Esa Tikkanen menivät sinne, heillä oli tukena ja apuna Hagman.
Kun Hakki meni Pohjois-Amerikkaan, hänellä ei ollut ketään.

”En sano, että se olin minä, joka sen tien Pohjois-Amerikkaan raivasi, mutta on aivan selvää, että nykyään tie Suomesta NHL-kaukaloon on huomattavasti sileämpi.”

Maailma, johon Hagman syksyllä 1976 lähti, oli uusi ja erilainen. Se oli kimaltava ja kutsuva, mutta samaan aikaan kova. Ja pinnan alla vielä kovempi.

Nykyään monissa yhdysvaltalaisissa NHL-joukkueissa on enemmän eurooppalaisia kuin amerikkalaisia pelaajia. Hakin aikoina tilanne oli aivan
toinen.

”Itäblokin rautaesirippu oli tiukasti kiinni. NHL:ssä ei ollut kuin kanadalaisia ja amerikkalaisia, kaksi ruotsalaista ja minä. Yli puolet niistä pelaajista ei edes tiennyt, missä päin maailmaa Eurooppa on.”

Ja kun jääkiekkomaailman sanotaan olevan kova, sen tarkoitetaan olevan väkivaltainen.

Peleissä hurjaa menoa

Jo harjoitusleirin ensimmäisenä päivänä Hagmanille kävi selväksi, että joukkuetoverit kisaavat pelipaikoista kuin olisi kyse elämästä ja kuolemasta. Harjoituksissa omilta joukkuekavereilta tuli mailaa ja nyrkkiäkin täysin sääntöjenvastaisesti.
Peleissä meno oli vielä hurjempaa.

Ensimmäisen Bostonin ja Philadelphian välisen ottelun alkaessa olisi joukkotappelu kuvannut tapahtumaa paremmin kuin jääkiekkopeli.

”Katsoin sitä meininkiä, että ei saatana – ja menin kentälle. Ei siinä voinut taka-askelia ottaa.”

NHL-liigan kovuus löi kasvoille sekä vertauskuvallisesti että kirjaimellisesti. Lisäksi Hagman oli uudessa kulttuuri- ja kieliympäristössä.
”Olinhan mä ylioppilaskirjoitusten verran lukenut englantia, mutta ihan hirveätä se puhuminen silti oli. Mutta se oli vain pakko oppia. Kun tuli vaikka pelissä kolhu reiteen, niin siinä oli todella tekemistä lääkärin kanssa selvittää, mistä on kyse ja miten hoidetaan.”

Bostonissa Hagmanin ylle alkoi kehittyä kova kuori. Se tarvittiin, jotta jokapäiväisestä elämästä harjoituksissa saati sitten peleistä olisi selvinnyt murtumatta.
Ilman suojakuorta Hakki olisi lähtenyt takaisin kotiin jo kesken kauden.

Hagman pelasi yhteensä neljä kautta Pohjois-Amerikassa. Viimeisellä kaudellaan Edmontonissa hän kuului jopa koko NHL:n parhaimpiin pelaajiin.

Mutta silti peliaikaa tuli vain vähän.

”Mulla oli huono onni Pohjois-Amerikassa.” Huonolla onnella on nimikin. Wayne Gretzky.

Jääkiekon kaikkien aikojen parhaimmaksi tituleerattu pelaaja oli samassa joukkueessa, samalla pelipaikalla. Hagman sai hänen takanaan vain hajavaihtoja, vaikka teki aina kentälle päästessään kovaa jälkeä.

Hakki pettyi peluuttamispolitiikkaan. Oli aika palata jälleen Suomeen, Helsinkiin.

Auktoriteettikammoinen kiekkoilija ei ollut automaattisesti valmis myöntymään julkisuuden mukanaan tuomiin vaateisiin. Pohjimmiltaan humaaniseksi tiedetty Hagman rakensi itselleen uuden, entistä vahvemman rooliminän. Hakki alkoi esiintyä julkisilla paikoilla kuin kovat katujätkät konsanaan: vaikeasti lähestyttävänä, verbaalisesti tiukkasävyisenä. Hän nautti asemastaan suosittuna urheilijana, mutta ei enää päästänyt itselleen tuntemattomia ihmisiä lähelleen.

Selkääntaputtelijoita riitti

Kun Hagman lopulta palasi Helsinkiin, ei suojakuori hävinnyt minnekään.

”Se suojakuori ei koskenut tai koske vain kiekkokaukaloa. En ole ikinä päästänyt ihmisiä helpolla lähelleni.”

Mitä kuuluisammaksi Hakki tuli, sen varovaisemmin hän suhtautui kaikkiin tuntemattomiin ihmisiin, jotka tulivat taputtelemaan selkään tai tarjoamaan kaljaa.

”Ja niitä muuten riitti.”

Suomessa ei 1980-luvulla ollut läheskään niin paljon julkkiksia kuin nykyään.

Julkkisten harvalukuinen joukko nautti suurta huomiota ja arvostusta, ja Hagmanin suosio oli verrattavissa rocktähteyteen. Silti myös suunsoittajia löytyi.

Hakki oli kova kundi ja HIFK:sta tutut kaverit Helsingin yöelämässä vielä kovempia. Jos sanaharkkaa tuli tuntemattomien kanssa, joukkuekaverit hoitelivat tilanteet samalla tehokkuudella kuin kaukalossakin.

Hakin ei tarvinnut juuri koskaan osallistua ravintolapaineihin.

Usein Hakki antoi myös odottaa itseään. Hän oli useimmiten myöhässä kaikkialta muualta paitsi treeneistä ja peleistä.

Hagmanilla olisi ollut varaa tarjota paukut koko ravintolalle, mutta aina ilmaantui joku, joka halusi tarjota kaljat Hakille, taputtaa selkään tai yhteiseen valokuvaan.

Hagman yhtä aikaa nautti tähteydestä ja inhosi sitä.

”Olen aina vihannut mielistelijöitä ja hännystelijöitä. Aina mua on revitty joka suuntaan, ja siinä on kehittynyt sellainen asenne, että mitäköhän tuokin musta haluaa.”

Kesäisin urheilumiesten iltamenot kulkivat reittiä Varras-Kuuskutonen-Töölönranta ja talvisin Varras-Kuuskutonen-Hallinkorva. Ravintoloiden muodostamaa kolmiota Helsingin kartalla kutsuttiin Bermudan kolmioksi, koska sinne katosi miehiä, pelaamisesta saatuja palkkoja ja joillakin jopa avioliittoja.

”Eivät huippukiekkoilijat tai vaikka futaajat suhtautuneet urheiluun niin ammattimaisesti kuin nykyään, välillä meno oli aika hulvatontakin. Ajat olivat toisenlaiset, ei siitä pääse mihinkään. Ei siihen aikaan syöty pastaa ja juotu palauttavia urheilujuomia.”

Tyttären kohtalo kosketti

Kahdeksankymmentäluku oli Hagmanille kultaista aikaa kaukalossa. Elämä kaukalon ulkopuolella sujui vaihtelevasti.

Matille ja vaimo Ann-Marille syntyi poika Niklas ja tytär Janica vuosikymmenen alun molemmin puolin. Hakki oli rakastava isä.

Tähtikiekkoilijan mieli muuttui kuitenkin synkäksi, kun tyttären todettiin sairastavan autismia.

Hagman ei halunnut puhua asiasta kenellekään.

Janica-tyttären kohtalo kosketti kumpaakin syvältä. Hakki oli asian vuoksi erityisen kovilla… Jos Hagman joskus koki tarvetta puhua Janican autismista ulkopuolisille, hän korkeintaan jutteli siitä hiljaa oluttuopille. Ikävän mielensä Hagman huuhtoi välillä huurteisten voimalla kurkustaan alas.

Hagmanin oli pakko erottaa itsestään pehmeä perheenisä ja kova kiekkosankari.

”Kun menee pukukoppiin, pitää perheasioiden unohtua, vaikka kotona menisi aivan päin helvettiä. Kun lähtee pukukopista, pitää joukkueen unohtua, vaikka joukkueella menisi aivan päin mäntyä. Tämä on se, mihin
pelaajan pitäisi pyrkiä.”

Lätkäammattilaisen elämä ei kuulosta kovin avoimelta. Eikä kova ulkokuori saa ajatuksia katoamaan pään sisältä.

”Ei tietenkään. Et sä niitä ajatuksia nappia painamalla saa pois mielestä. Mutta voit valita, puhutko koti- tai peliasioita ääneen, ja jos puhut, niin missä.”

Eikä kaukalossa tosiaan mikään vaikuttanut painavan Hakkia. Kevään 1983 Hagman muistaa uransa parhaana pudotuspelisarjana.

Hagman oli riehunut koko kauden kaukalossa kuin tulipalo. Hän voitti pistepörssin ja vei joukkueensa loppuotteluihin. SM-liigan mestaruus ratkottiin pääkaupungin
kovimpien verivihollisten, HIFK:n ja Jokereiden, kesken ikimuistoisessa finaalisarjassa.

”Stadi oli silloin aivan sekaisin. Yleisöä olisi tullut joka peliin ainakin 20 000, jos halliin olisi vain mahtunut.”

Mestaruuteen vaadittiin kolme voittoa, ja Jokerit voitti ensimmäiset kaksi peliä.

”Me oltiin niin pahassa sillassa kuin olla ja voi.”

HIFK punnersi Hagmanin johdolla voitot tasoihin. Viidennessä ja viimeisessä ottelussa Jokerit oli jälleen kahden maalin karkumatkalla.

Mutta se ei riittänyt. Jälleen HIFK tuli rinnalle ja ohi. Joukkueen sydän, punainen lanka oli jatkuvasti Matti Hagman.

Viimeisten sekuntien aikana Hagman seisoi Jokereiden vaihtoaition edessä, katsoi vastustajia suoraan silmiin ja nosti kädet ylös tuuletukseen.

Keväällä 1983 Matti Hagman oli kiistaton Stadin kingi. Tuli mestaruus, tuli pistepörssin voitto niin runkosarjassa kuin pudotuspeleissäkin ja tuli itseoikeutettu valinta liigan ykköstähdistöön.

Tunsiko Hagman olevansa Suomen paras pelaaja?

”Ajattelen, että se oli hyvä joukkue, jossa sain olla mukana. Huonossa joukkueessa en olisi saavuttanut mitään.”

Mutta kertoohan se jotain, että kauden päätteeksi yksi mies putsaa koko palkintopöydän?

”No joo, ehkä se jotain kertoo.”

Suuri tyhjyys

Suurinkaan menestys ei kestä ikuisesti.

Mestaruuskevään jälkeen Hagman voitti vielä SM-liigan pistepörssin kahtena seuraavana vuonna, mutta joukkue ei enää menestynyt toivotusti.

Hakin pelaajaura kesti kevääseen 1992 saakka, jolloin hän auttoi vielä HIFK:n pronssille. Ennallaan oleva pelisilmä olisi mahdollistanut pelaamisen jatkamisen, risat polvet eivät.

Ja sitten tuli tyhjyys.

Miten ex-urheilija täyttää elämänsä ajan, joka ennen oli harjoittelua, matkustamista, pelaamista ja palaveeraamista joukkueen kanssa?

”Niin, miten sen täyttää. En vieläkään tiedä, miten pelaaja voi uran loppumiseen valmistautua. Sitä istuu himassa, katselee kelloa ja miettii, mitähän jätkät tekee tällä hetkellä.”

Hagman oli viihtynyt Helsingin yöelämässä hyvin jo pelaajauransa aikana. Nyt reissuja eivät rajoittaneet enää edes seuraavan päivän harjoitukset tai pelit.

Liikaa aikaa ja liikaa alkoholia ei ole hyvä yhdistelmä. Hagmanin pelaajauran kanssa samoihin aikoihin päättyi myös pitkäaikainen avioliitto.

Hagman oli tottunut paistattelemaan julkisuudessa viikoittain – useimmiten häntä oli suitsutettu otteluiden suureksi tähtihahmoksi. Kun yhtäkkiä hektinen, joskin rutiininomainen, kiekkoarki ja julkisuus olivat poissa, Hagman tunsi olonsa tyhjäksi. Hän romahti. Hän haki lohtua läheltä, tutusta tuopistakin.

Sanotaan, että urheilija ei tervettä päivää näe. Hagmanin toinen polvi on leikattu seitsemän kertaa, toinen kolme kertaa.

Ja polveen sattuneen liukastushaaverin ansiosta Hagmanilla kävi oikeastaan onni onnettomuudessa.

Kun hän meni näyttämään polveaan espoolaiseen sairaalaan kesällä 2009, lääkärit kiinnittivät huomiota Hakin väsyneeseen olemukseen.

”Polven ohessa äijää tutkittiin vähän tarkemmin. Kaikki palikat eivät olleet kohdillaan.”

Hagman oli juonut liian paljon, liian pitkään. Jos hän ei olisi polven takia mennyt sairaalaan, elimistö olisi saattanut hajota piankin.

Sairaalassa vietetty aika avasi Hakin silmät. Alkoholin käyttöä piti vähentää rajusti. Siinä mies on onnistunut.

”Aikansa kutakin. En enää käy baareissa. Ei se vähentäminen lopulta vaikeaa ollut.”

Niklasta ei pakotettu kiekkouralle

Niklas Hagman on NHL-ammattilainen, nykyään pelannut jo enemmän otteluita kuin isänsä aikoinaan. Yhdessä Matti ja Niklas ovat ensimmäinen suomalainen isä ja poika, jotka ovat pelanneet NHL:ssä.

Omaa poikaansa Hagman ei ikinä pakottanut kiekkouralle.

”Onhan näitä vanhempia, jotka muka näkee, että nyt tuosta meidän 11-vuotiaasta Petristä varmaan tulee NHL-pelaaja. En ole ikinä ollut sellainen.”

Vaikka Hagman aina kannusti poikaansa, ei isällä ollut uran suhteen odotuksia. Tärkeintä oli, että poika nautti harrastuksestaan.

”Kun Niklas lähti Florida Panthersiin syksyllä 2001 ja otti sieltä itselleen paikan, vasta silloin kunnolla tajusin, että kundi tulee tosissaan tekemään uran kiekkoammattilaisena.”

Vaikka NHL oli Hakin omista ajoista muuttunut paljon pehmeämmäksi ja Niklaskin pelannut jo muutaman kauden Suomen ammattilaisliigassa, entistä kiekkotähteä mietitytti oman lapsen lähtö maailman kovimpaan liigaan.

”Kyllä se hirvitti. Niklas on mun lapsi. Oli se mielessä, että minkälaisen myllyn läpi se joutuu siellä menemään.”

Poikansa uraa Hagman seuraa tarkkaan.

”Aamulla kun herään, ensimmäisenä katson teksti-tv:stä Niklaksen joukkueen tuloksen.”

Välimatka on isoisän ja lapsenlapsien Lukaksen ja Lilan välillä pitkä, mutta ei estä yhteydenpitoa.

Läheisten, kuten lastenlasten seurassa ei kovasta kuoresta ole tietoakaan. Kiekkosankari liikuttuu muistellessaan Torontossa viettämäänsä isänpäivää.

”Heh, sain Lukas-pojalta semmoisen piirustuksen, johon sen oli pitänyt kirjoittaa Ukki, mutta siinä luki, että Ukku. Semmoinen touhuaminen niiden kanssa on tärkeätä.”

Hakki käy poikansa perheen luona kylässä muutaman kerran kaudessa. Kesät Niklaksen perhe viettää Suomessa.

”Tosin välillä tuntuu, että enemmän mä näen Niklasta talvella kuin kesällä, koska kesällä sen täytyy ehtiä tavata kaikki suomalaiset kaverinsa. Ja mä arvostankin sitä helvetisti, että se on pitänyt lähellä ne kaverit.”

Jännitys Hagmanin tapaamisesta on poissa. Teräviksi huhutut särmät ovat selvästi tasoittuneet vuosien myötä.

Kun Hakki sanoo olevansa läheisilleen erittäin reilu ja huolehtiva, sitä ei ole vaikea uskoa.

Myöhässä haastatteluun tullut Hagman on toistuvasti vilkuillut kelloaan. Hakilla on kiire jo seuraavaan tapaamiseen. Hän on jälleen – luonteenomaisesti
– myöhässä.

”Vasta puoli tuntia. Heh, se on ihan ok.”

Kursivoidut lainaukset Marko Lempisen kirjasta Matti Hagman – Stadin kingi (Teos).

Juttu on alunperin julkaistu Seurassa 44/11.