Liian rivosuinen ja liian omapäinen – Mikä mies oli kansanrunojen kerääjä Kaarle Akseli Gottlund?

Kaarle Akseli Gottlund kokosi kansanrunoja parikymmentä vuotta ennen Kalevalaa ja puolusti suomea sivistyskielenä. Aikansa kulttuurieliitille hän oli kuitenkin liian omapäinen, liian rivosuinen ja liian itäsuomalainen.
Artemis Kelosaari
Henkilöt 31.10.2016 19:31

On vuosi 1819 Keski-Ruotsin Vermlannissa. Seudulla asustavat niin kutsutut metsäsuomalaiset, 1500-luvulla Ruotsiin siirtyneiden kaskiviljelijöiden jälkeläiset, ovat ällistyneitä, kun kylään saapuu outo mies. Hän on kasakkahousuihin ja hopeanauhoihin pukeutunut ylioppilas, joka on kiertänyt viiksensä teräväkärkisiksi mustalla vahalla.

Vielä hämmästyneempää väki lienee, kun tämä suoraan Upsalan yliopistosta saapunut nuorukainen puhuukin heidän kieltään, selvää suomea ja vieläpä savon murretta.

Eletään aikaa, jolloin Suomen älymystö on lähes kokonaan ruotsinkielistä. Tämä 23-vuotias mies, nimeltään Kaarle Akseli Gottlund, on kuitenkin vakuuttunut suomen kielen mahdollisuuksista.

Gottlund on päättänyt vakaasti sivistää kansaa sekä Suomen että Ruotsin puolella – ja siinä sivussa nauttia nuorten kansannaisten suosiosta.

Valistuspapin poika

Carl Axel Gottlund syntyi 24. helmikuuta 1796 Ruotsinpyhtäällä.

Hänen isänsä Matthias Gottlund oli pappi, Turun akatemiassa Henrik Gabriel Porthanin oppilaana koulutuksensa saanut talollisen poika. Matthias Gottlundin työtä kappalaisena ja myöhemmin Juvan kirkkoherrana leimasivat ajan valistusaatteet, joissa painotettiin järkeä, hyötyä ja edistystä.

Carl Axelin äiti Sophia, omaa sukuaan Orraeus, puolestaan kuului vanhaan ruotsinkieliseen sivistysporvarisukuun, jossa tosin kulki taipumus heikkohermoisuuteen.

Säätyläispojalle erikoislaatuisesti nuori Kaarle Akseli, kuten hänen nimensä suomalaisittain kuului, leikki mielellään rahvaan lasten kanssa, jopa luontevammin kuin omaan säätyynsä kuuluvien kanssa.

Rahvaan lapsilta hän oppi suomen kielen ja savon murteen, jolla tulisi kirjoittamaan koko elämänsä ajan.

Gottlund nimittikin myöhemmin savoa ”suomen kielen ytimeksi ja kukaksi”, ja hän uskoi, että savo sopi runouteen paremmin kuin mikään muun suomen murre.

Ryyppäsi tietäjien kanssa

Opiskellessaan teini-ikäisenä Turun akatemiassa Kaarle Akseli Gottlund tutustui vanhojen valistushenkisten oppineiden eli käytännössä Porthanin ja Daniel Jusleniuksen kansanperinnetutkimukseen mutta myös J.G. von Herderin ihannoiviin ajatuksiin kansanrunoudesta.

Herderin pohjustamassa kansallisromantiikassa oli kyse oman kansan kulttuurin ja menneisyyden ihailusta, mikä oli tuohon aikaan radikaali ajatus.

Kun Gottlund palasi 1810-luvun loppupuolella kotiseudulleen, hän ryhtyi kuuntelemaan paikallisen rahvaan lauluja.

Pappilaan, hänen omaan kotitaloonsa, kerääntyi paljon kansaa varsinkin sunnuntaisin, ja Gottlundin ulospäinsuuntautunut luonne varmasti auttoi asiassa. ”Vanhoja ja nuoria, miehiä ja akkoja, piikoja ja poikia, kaikkia minä laulatin”, hän muisteli myöhemmin.

Runoissa oli sekä tunnelmoivaa lyriikkaa että kertovia lauluja, joissa seikkailivat myöhemmin Kalevalaan päätyneet Väinämöinen, Ilmarinen ja kumppanit.

Mukana oli myös lauluja, joiden kuuleminen vaati laulajan kielen aivan erityistä voitelemista: loitsurunoja, jotka saattoivat olla peräti 38 säkeistöä pitkiä. Niinpä sinnikäs nuorukainen saattoi istua aamuyöhön asti kansanparantajien, karhunmetsästäjien ja muiden karskien miesten seurassa ja juoda viinaa heidän kanssaan.

Vihamiehinen virkavalta

Vuonna 1818 ilmestyi kautta aikain ensimmäinen suomalaisten kansanrunojen kokoelma: Gottlundin Pieniä Runoja Suomen Poijille Ratoxi, joka oli koottu Juvalta kerätystä materiaalista. Gottlund opiskeli tuolloin Upsalan yliopistossa, ja sieltä käsin hän teki 1810–20-luvun taitteessa kaksi matkaa Vermlannin metsäsuomalaisten pariin.

Metsäsuomalaisten asema oli Ruotsissa huono. Ruotsinkieliset maanomistajat käytännössä kävelivät heidän ylitseen, ja virkavalta suhtautui suomen kieleen suorastaan vihamielisesti.

Tähän Gottlund yritti puuttua aina kruunuun asti vetoamalla, joskin suhteellisen huonolla menestyksellä. Hän jatkoi silti työtään kansanvalistuksen muodossa, muun muassa tilaamalla Vermlantiin suomenkielisiä sanomalehtiä.

Suomenkielistä kirjallisuutta oli tuolloin hyvin vähän. Yltiöpäinen Gottlund uskoi kuitenkin, että jos jotain ei ole, se pitää keksiä. Niinpä hän alkoi 1820-luvun lopulla toimittaa omista suomenkielisistä runoistaan ja esseistään Otava-kirjasarjaa.

Myös metsäsuomalaisten asia oli näissä niteissä esillä: ”Tällä heijän kielentuntemisella, tahtoisin minä näillä kirjoilla veteä teijät tuntemaan näitä moamiehiänne, jotta vastapäin isommalla ilolla ottaisitten vastaan niitä tietoja, joita olen teillen toimittava”, Gottlund kirjoitti.

Kilpasilla Kalevalan kanssa

Otava ei menestynyt niin hyvin kuin Gottlund oli toivonut. Suomalainen kulttuurieliitti katsoi alusta pitäen hieman vinoon ”eriskummallista hurmahenkistä originellia”, joka kirjoitti omituista murretta, esiintyi itsetietoisesti ja suorasukaisesti eikä edes yrittänyt luoda mitään ohjelmallisen idealisoitua mielikuvaa puhtaasta Suomen kansasta.

Eräs toinen suomenkielisten kansanrunojen kerääjä oli huomattavasti enemmän älymystön mieleen. Elias Lönnrot, joka julkaisi Kalevalan ensimmäisen version 1835, ei piitannut entisen emämaan Ruotsin suomalaismetsistä vaan lähti etsimään alkuperäistä suomalaisuutta oikeaoppisesti Raja-Karjalasta. Hän oli valmis hieman siistimäänkin kuulemiaan runoja.

Kalevalan menestys herätti Gottlundissa katkeruutta. Sen vastineeksi hän kirjoitti vuonna 1840 täysin oman, kansanrunoista vain vaikutteita ottaneen teoksen nimeltään Runola.

Tämäkin projekti kompastui tavallaan omiin jalkoihinsa; sen kritiikeissä toistuvat maininnat ontuvasta runomitasta, hatarasta juonesta ja tahattomasta koomisuudesta.

Elostelija ja rääväsuu

Shokeeraavinta aikalaisille oli Runolan seksuaalinen sisältö. Teoksessa on muun muassa Suomen kirjallisuuden ensimmäinen masturbointikuvaus, kun kaunis Veden emäntä ”kohtuansa koitteloopi, nännöjänsä näyskentelööpi”.

Tämä ei toisaalta ollut uutta Gottlundille. Jo hänen päiväkirjansa Vermlannin retkiltä olivat herättäneet pienimuotoisen skandaalin, kun hän oli kuvannut avoimesti seksiseikkailujaan metsäsuomalaistyttöjen kanssa. Pieniin runoihin hän oli kerännyt myös eroottisia lauluja.

Hurjastelevasta mielenlaadustaan huolimatta Gottlund oli vuonna 1831 avioitunut köyhtyneen tukholmalaisen porvarisperheen tyttären Charlotta Brinkin kanssa. Naimisiin mentiin pakon sanelemana, sillä parin ensimmäinen lapsi syntyi vain noin kuukausi häiden jälkeen. Tämän jälkeen lapsia syntyi kaikkiaan yhdeksän. Varsinkin kolmella nuorimmalla tyttärellä oli erikoiset nimet: Aura Otavatar, Sigrid Pikku Sinisirkku ja Maria Neitokulta. Perhe-elämää varjostivat jatkuva rahapula ja velkaisuus.

Mitä enemmän Gottlund kohtasi urallaan vastoinkäymisiä, sitä hurjemmin hän tappeli vastaan. Hän jatkoi kansanvalistustyötään perustamalla oman kirjapainon ja lehden nimeltä Suomalainen, joka kuitenkin lakkautettiin vuonna 1846 Gottlundin pilkattua artikkelissaan ortodoksista kirkkoa.

Gottlund pääsi suomen kielen lehtoriksi Helsingin yliopistoon, mutta hävisi kamppailun professorinvirasta peräti kolmesti. Hän haastoi lukuisia kertoja kilpailijoitaan käräjille todellisista ja kuvitelluista loukkauksista. Kiivas luonne sinetöi Gottlundin paitsioon joutumisen.

Gottlund kuitenkin jatkoi kirjoitustensa julkaisemista tuotteliaana aina elämänsä loppuun saakka. Hänen kynästään syntyi muun muassa runokokoelma Sampo, jossa oli hänen omien tekstiensä lisäksi käännöksiä.

Vuonna 1875 kuollut Kaarle Akseli Gottlund oli monella tapaa pioneeri koko suomenkieliselle sivistykselle, ei pelkästään kansanperinteen tutkimukselle. Häntä on kiittäminen myös sellaisista uudissanoista kuin käännös, toimittaja ja kirjasto.

Valitettavasti hän oli myös tyyppiesimerkki liiankin kompromissihaluttomasta ihmisestä, joka ei kykene näkemään omien omalaatuisten visioidensa ulkopuolelle. Tämä maksoi Gottlundille paikan tunnustettujen suurmiesten joukossa.

Lähteet: Carl Axel Gottlund: Otava eli Suomalaisia huvituksia C.A. Gottlundilta, 3. osa, näköispainos, SKS 2009; Vermlannin päiväkirja 1821, suom. Maija Hirvonen, SKS 1986; Ilmari Heikinheimo: Kaarle Akseli Gottlund – elämä ja toiminta, 1933 (väitöskirja); Risto Pulkkinen: Vastavirtaan, C.A. Gottlund 1800-luvun suomalaisena toisinajattelijana, 2003 (väitöskirja); Leea Virtanen: Suomalainen kansanperinne, SKS 1999.