Arvo Ylppö auttoi muita, mutta kärsi omassa elämässään isoista menetyksistä

Arkkiatri Arvo Ylpöstä tulevat mieleen pienet lapset ja neuvolalaitos.

Yhtä helposti Ylpöstä tulee mieleen myös kaksi mittaa, pituus ja ikä: 154 senttiä ja 104 vuotta. Ne ovat molemmat poikkeuksellisia lukuja.

Mutta poikkeuksellinen Ylppö olikin.

Hänen ansiostaan Suomi nousi muutamassa vuosikymmenessä lapsikuolleisuuden takapajulasta lasten olojen moderniksi edelläkävijäksi.

Ylpön yhteiskunnallinen vaikutus säteili laajalle. Hänen tarmollaan ja verkostoitumiskyvyllään saatiin aikaiseksi muun muassa Helsingissä sijaitsevat Lastenlinnan sairaala ja Lastenklinikka, Mannerheimin lastensuojeluliitto, Raha-automaattiyhdistys, Orionin lääketehdas, Asuntosäätiö ja Tapiolan puutarhakaupunginosa Espoossa.

Kaikissa hankkeissa näkyy Ylpön toiminnan ydin: lasten olosuhteiden parantaminen.

Mutta tiesitkö, että kovana pelimiehenä tunnettu Ylppö toi ensimmäiset pajatsot Suomeen 1920-luvulla? Tai että hän oli perustamassa Linnanmäkeä, koska lapsilla piti olla hauskaa?

Tai että hänen mukaansa on nimetty pienplaneetta Marsin ja Jupiterin välissä?

Villi lapsi

Iso osa Ylpön vaikutusvallasta liittyi hänen sosiaalisiin taitoihinsa.

Esimerkiksi tulevien lääkärien opettajana Ylppö oli niin karismaattinen, ettei hänen tarvinnut pitää kirjaa opiskelijoiden läsnäolosta. Kaikki olivat paikalla, sillä kukaan ei halunnut jäädä paitsi Ylpön luentoja.

Ylppö ei kuitenkaan ollut pelkkä hurmuri. Hän myös ymmärsi ihmisiä.

Ylpölle oli jo oppikoululaisena selvää, että hänestä tulee lastenlääkäri. Päätökseen vaikutti se, kuinka hän näki oman äitinsä huolen ja ahdingon lasten sairastaessa.

Alkuun tosin näytti siltä, että Arvo-pojan luonteenlaatu ei taipuisi opin tielle.

Hän oli suomeksi sanottuna kuriton kakara.

Ylppö syntyi 12-lapsisen katraan viidentenä, pesueen ensimmäisenä poikana. Hän oli niin villi, että äiti lähetti hänet 6-vuotiaana pois kotoa tutun opettajan hoteisiin Hämeenkyröön.

”Tarkoitus oli, että oppisin aakkoset ja että muutenkin rauhoittuisin ja sivistyisin”, Ylppö kirjoittaa muistelmissaan Elämäni pienten ja suurten parissa.

Vuoden kuluttua hän palasi kotiin ja aloitti koulun – yhtä villinä kuin ennenkin.

Opettajalla oli karut otteet poikaa taltuttaessa. Kerran hän roikotti hiuksista ilmassa sätkivän Arvon taulun taakse nurkkaan häpeämään. Se ei pysäyttänyt poikaa. Tämä jätti hämäykseksi saappaansa nurkkaan, mutta pakeni itse ikkunasta ulos.

Oppikoulussa Ylppö rauhoittui, pääsi koulunkäynnin makuun ja oli koko loppuajan luokkansa priimus.

Tuskallista oppia

Ylppö pääsi jo koululaisena harjoittelemaan, kuinka vaikeudet käännetään voitoksi.

Hän kaatui noin 12-vuotiaana koulun korkeushyppykilpailussa. Reisiluu katkesi, mutta Ylppö luuli sen menneen sijoiltaan.

Voimistelunopettaja yritti turhaan saada luuta paikoilleen. Arvo kesti kivun hiessä kylpien, ääntä päästämättä.

Murtuneet luunpäät hankasivat toisiaan vasten rautavanteisten ajurinrattaiden pomppiessa Tampereen mukulakivetyillä kaduilla matkalla sairaalaan. Kipu oli sietämätön.

Silti sairaalan ylihoitajan tervetuliaissanat järkyttivät Ylppöä vielä enemmän: ”Se on sinulle oikein, kun menet pyhäpäivänä urheilemaan.”

Kokemus siitä, miten sairasta ei saa kohdella, upposi syvälle.

”Olkoon vaiva mikä tahansa, hoitohenkilökunnan on suhtauduttava potilaaseen osaa ottaen ja lämpimin sanoin ilman moraalisaarnoja”, Arvo Ylppö kirjoittaa muistelmissaan.

Kun hän kahdeksan viikon päästä sai taas nousta pystyyn, vasemmassa reidessä oli iso pahka, ja jalka oli neljä senttiä toista lyhyempi. Luun päät eivät olleet luutuneet toisiaan vasten vaan sivusta toisiinsa kiinni.

Lääkäri sanoi pojalle, että hänestä itsestään riippuu, tuleeko jalasta kalua.

Ylppö kuntoutti jalkansa niin hyvin, että pystyi kävelemään ja juoksemaan ontumatta.

”Lopullinen paraneminen riippuu usein potilaan omista ponnistuksista ja sisusta”, hän toteaa muistelmissaan.

Tärkeät vuodet

Ylppö oli opintojen loppusuoralla Saksassa opiskelemassa.

Aika osoittautui oleelliseksi hänen uransa kannalta. Siellä Ylppö tutustui saksalaiseen sosiaalilääketieteelliseen keskusteluun ja työhön lapsikuolleisuuden vähentämiseksi.

Hän halusi oppia asiasta lisää. Niinpä hän tarjoutui kesäloman ajaksi ilmaiseksi tutkimusapulaiseksi Berliiniin vastaperustettuun Kaiserin Auguste Victoria Haus -sairaalaan, jossa oli edistyksellinen lastentautien tutkimuskeskus.

Sairaalan johtaja huomasi Ylpön innon ja lahjat ja tarjosi hänelle pian lääkärin vakanssia.

Berliinissä vierähti yhdeksän vuotta. Sinä aikana Ylppö väitteli tohtoriksi ja omaksui ajatuksen siitä, että lasten sairauksiin vaikutetaan tehokkaimmin valistamalla vanhempia.

Saksassa Ylppö niitti mainetta hyvänä lasten käsittelijänä. Äidit halusivat juuri hänen hoitavan lastaan.

Lapset odottivat Ylpön tapaamista innokkaasti, koska hänellä oli aina sairaalan osastokierroksella kaksi pientä kääpiökoiraa lääkärintakin taskuissa. Lisäksi Ylpön pään päällä kökötti kanarialintu, joka odotti lapsilta makupaloja.

Ylppö ymmärsi, että paranemiseen tarvitaan mukaan myös myötäinen mieli.

”Kolmasosa sairauksista paranee hoitamalla potilaan tai pikkupotilaan vanhempien psyykeä”, Ylppö toteaa Ihmisen ääni -kirjassa.

Suomeen palattuaan Ylppö aloitti heti neuvolajärjestelmän rakentamisen yhdessä Sofia Mannerheimin kanssa. Sitä työtä jatkettiin kahdenkymmenen vuoden ajan.

Urallaan Ylppö koki arvostusta ja menestyi, mutta yksityiselämässä tuli vastaan rankkoja menetyksiä.

Raskaat menetykset

Suurimmat tragediat liittyvät Ylpön ensimmäiseen perheeseen, jonka hän perusti 37-vuotiaana vuonna 1925.

Ylppö nai sairaanhoitaja Marjatta Wegeliuksen, ja sai tämän kanssa kaksi lasta, Heikin ja Kaisan.

Karjalaistaustainen Marjatta Ylppö masentui sodasta ja Karjalan menetyksestä. Arvo Ylppö hankki vaimolleen hoitoa ja yritti itsekin helpottaa tämän oloa. Masennus vei silti voiton.

Tammikuun 19. päivä 1942 Marjatta piiloutui kotona komeroon ja teki itsemurhan.

Vaikka Ylppö oli tapahtuman aikana kotona, hän löysi vaimonsa vasta, kun oli jo liian myöhäistä.

Myös esikoispoika Heikki päätyi 30-vuotiaana samaan ratkaisuun.

Vaikka Ylppö lääkärinä tiesi, että masennus voi saada mielen järkkymään hengenvaarallisella tavalla, hän otti kuolemat raskaasti.

”Syytän itseäni, kun en ymmärtänyt heitä tarpeeksi. Minulla oli aina monta rautaa tulessa, oma perhe jäi liian vähälle. Tästä syytöksestä en pääse, ja tiedän, että minua ovat toisetkin siitä syyttäneet”, Ylppö sanoo Ihmisen äänessä.

Hänen persoonansa oli kuitenkin ytimiään myöten positiivinen ja eteenpäin katsova. Kun pahin suru hellitti, hän tarttui itselleen tyypilliseen ajatukseen: mitä ei voi muuttaa, sitä ei jäädä murehtimaan.

Hän päätti keskittyä siihen hyvään, mitä oli.

Uusi perhe

Heikin kuollessa Ylppö oli avioitunut uudelleen.

Hän ja lastenlääkäri Lea Ylppö saivat neljä lasta. Alli tuli maailmaan 1951, kun Ylppö oli 63-vuotias. Into syntyi vuotta myöhemmin 1952, Jukka 1955 ja Seppo 1958.

”Suhtaudun tämän ”toisen painokseni” lapsisarjaan aivan eri tavoin kuin aikoinaan Heikkiin ja Kaisaan”, Ylppö kertoo muistelmissaan.

”Vanhuus on tuonut mukanaan paljon ymmärtämystä.”

Ylppö on jälleen ajankohtainen, sillä Arvo ja Lea Ylpön säätiö täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Säätiö myöntää apurahoja lasten neurologisten sairauksien tutkimukseen. Seura oli mukana perustamassa säätiötä.