Rikoskomisario Risto Karhunen: ”On erittäin mukavaa ottaa rosvoilta rahat pois”
Risto Karhunen on nähnyt yhteiskuntamme pimeän puolen. Rikostutkijana tutuiksi tulivat varkaat ja murhamiehet, vakuutusalan johtajana tavallisten suomalaisten epärehellisyys.
Kun Jari Aarnion rikokset paljastuivat, Risto Karhunen ei ollut kovin hämmästynyt – rötöstelyn laajuus toki yllätti. ”Jari-boy oli aina sitä mieltä, että hänellä on kupongit kunnossa”, Karhunen sanoo.
Se oli erinomainen vuosi rikoskomisario Risto Karhusen, 60, elämässä.
Keskusrikospoliisi aloitti vuonna 1995 hankkeen rikoshyödyn jäljittämiseksi. Tarkoitus oli parantaa poliisin, ulosottoviranomaisten ja verottajan yhteistyötä siten, että anastettua tai muutoin rikollisesti haltuun otettua omaisuutta saataisiin tehokkaammin palautettua oikeille omistajille.
Suomeksi sanottuna voroilta haluttiin saalisvarat pois. Liian moni hämärämies nauroi matkalla linnaan: maine oli ehkä mennyttä, mutta mitäs siitä, kun kätketty mammona oli valmiina odottamassa vapautumisen päivää.
Hankkeelle oli kipeästi tarvetta, sillä esimerkiksi ulosottoviranomaiset eivät voineet toimia kuntarajojen yli.
”Sehän oli lähinnä semmoista koiraverojen perintää, ihan Mooseksen aikaista hommaa”, Karhunen sanoo.
Kovin ansiokkaasti vuosi ei kuitenkaan alkanut. Ryhmälle oli asetettu kymmenen miljoonan markan tavoite. Maaliskuussa todettiin, että rikoshyötyä oli saatu jäljitettyä kokonaiset 800 markkaa.
Oli syytä laittaa hihat heilumaan. Pian tutkijat ulottivatkin lain pitkän kouransa pariin konkurssipesästä pimitettyyn säästöhenkivakuutukseen. Loppujen lopuksi rikoshyötyä saatiin vuoden mittaan jäljitettyä kolmisenkymmentä vanhaa miljoonaa.
”Projektivuosi oli yksi elämäni parhaita. On erittäin mukavaa ottaa rosvoilta rahat pois.”
Älä ulosmittaa hevosta
Rikoshyödyn jäljittämishankkeessa kehitetyt toimintatavat muuttuivat pysyväksi osaksi viranomaisten toimintaa, etenkin talousrikoksissa. Lisäksi ulosottolakia uudistettiin.
Hanke oli siis kaikin puolin menestys. Mutta yksi iso virhe sen aikana tehtiin: Forssasta otettiin talteen eräs ravihevonen. Vanhan viisauden mukaan ikinä ei saisi ulosmitata mitään sellaista, joka syö. Ravuri söikin paljon enemmän edestä kuin siitä myynnissä saatiin.
Risto Karhusta se pahuksen kaakki naurattaa vieläkin. Ja näitä tarinoita pitkän työuran tehneellä poliisimiehellä riittää.
Karhunen on tutkinut talous- ja henkirikoksia sekä työskennellyt sisäministeriön poliisiosastolla. Nykyisin hän toimii vahingontorjunnasta ja turvallisuudesta vastaavana johtajana Finanssialan keskusliitossa.
Direktiivin kuorrutus
FK:ssa Risto Karhunen on ottanut voimakkaasti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, kuten parhaillaan eduskunnan käsittelyssä olevaan uuteen rahanpesulakiin. Laki velvoittaisi vakuutusyhtiöitä kysymään tavanomaisia vahinkovakuutuksia ottavilta ihmisiltä heidän poliittisesta vaikutusvallastaan.
Karhusen mielestä sellainen kyselykulttuuri ei sovi Suomeen eikä mikään siihen velvoittaisikaan.
”EU:n rahanpesudirektiivi ei koske vahinkovakuutuksia. Suomessa ollaan aivan turhaan tekemässä siihen kansallista kuorrutusta, josta ei ole rahanpesun kannalta mitään hyötyä. Ei tarvitse ihmetellä, miksi kansa vieraantuu EU:sta. Laki on luokattoman huonosti valmisteltu.”
Karhunen puhuu tietysti alansa edunvalvojana, mutta ehkä häntä myös harmittaa tarpeeton säätäminen, kun maailmassa on ihan oikeitakin konnia. Sen tietää liiankin hyvin konkaripoliisi, jonka kosketuspinta suomalaisen yhteiskunnan pimeään puoleen on harvinaisen laaja.
Värikäs ura sai alkunsa teinipojan haaveista yläsavolaisella pientilalla.
Omalla alallaan Risto Karhunen tunnetaan nimellä Joppe, hävittäjälentäjä Jorma ”Joppe” Karhusen mukaan. Miehet eivät ole toisilleen sukua. © Tommi Tuomi
Risto Karhunen tapaa Aarnion
Risto Karhunen on sitä maalaissukupolvea, joka jätti taakseen isien pientilat ja löysi elämänpolkunsa kaupungista.
Koulunsa laiskanpuoleisesti läpikahlannut Karhunen innostui 15-vuotiaana teoksesta Vainajat eivät vaikene. Kirja kertoi henkirikosten selvittämisestä ja uhrien oikeuslääketieteellisestä tutkinnasta. Se kiehtoi teinipoikaa: hänestä tulisi väkivaltarikoksia tutkiva poliisi.
Vuosia myöhemmin Karhunen kohtasi Tampereelle kotiuduttuaan ja poliisikoulun käytyään suomalaisen todellisuuden, jossa humalainen puukotti humalaista ja toinen laitettiin lautoihin, toinen rautoihin. Se ei ollut ihan yhtä jännittävää kuin teinipoika oli ajatellut.
Mutta oli niitä muunlaisiakin tapauksia. Kuten se miesparka, joka löydettiin lammesta vailla papereita ja luodinreikiä ruumiissaan. Tutkimuksissa kävi ilmi, että vaikka uhria oli ampunut kolmekin eri henkilöä, hän oli kuollut vasta hukkumalla. Sen paljasti keuhkoista löytynyt piilevä. Ruumiin hävittänyt hukuttaja ei ollut ampunut laukaustakaan – mihin hän siis syyllistyi?
Päällystökurssit käytyään Karhunen siirtyi Keskusrikospoliisiin Vantaalle. Rikoshyödyn jäljittämishankkeen jälkeen jokin veti jälleen uusiin tehtäviin, uudenlaiselle näköalapaikalle eli sisäministeriön poliisiosastolle.
Siitä tulikin kiintoisa keikka – eikä pelkästään hyvässä mielessä. Karhusen tehtäviin kuului muun muassa poliisin salaisten pakkokeinojen valvonta.
Niissä merkeissä Karhunen tuli tuntemaan myös erään Jari Aarnion.
Jari-boyn kupongit
Vuosituhannen vaihteessa lakia poliisin pakkokeinoista uudistettiin useaan otteeseen erityisesti puhelinkuuntelun osalta. Lainsäädäntö laahasi teknisen kehityksen perässä, ja valvontakin oli vielä varsin rajallista – oikeastaan yhden miehen varassa.
Se mies oli sisäministeriön poliisiosaston ylikomisario Risto Karhunen. Hänen tehtävänään oli muun työn ohella valvoa pakkokeinojen käyttöä ja raportoida siitä eduskunnalle.
”Se oli erittäin stressaavaa se valvonta sellaisessa muodossa. Näinhän minä, etteivät asiat olleet kunnossa.”
Tiedot pakkokeinojen käytöstä piti ensinnäkin vaivalla haalia kokoon eri poliisipiireistä, ja kun raportit viimein saapuivat Karhusen pöydälle, ne olivat yleensä puutteellisia, ja lakia oli tulkittu vähän miten sattuu.
Yksi poliisipäällikkö tosin antoi puutteellisista papereista huolimatta ymmärtää, että hänen asiansa ovat kyllä järjestyksessä: Helsingin huumepoliisin päällikkö Jari Aarnio.
”Jari-boy oli aina sitä mieltä, että hänellä on kupongit kunnossa.”
Karhunen ei ollut järin hämmästynyt Aarnion rikosten paljastuessa, tosin rötöstelyn laajuus oli hänellekin yllätys.
Vuodet ministeriössä olivat olleet jopa ahdistavia. Niinpä Karhunen tarttui tilaisuuteen bongattuaan aamukahvipöydässä Helsingin Sanomista ilmoituksen, jolla haettiin rikostorjunnan asiantuntijaa Vakuutusyhtiöiden Keskusliittoon. Sittemmin liitto yhdistyi muiden toimijoiden kanssa Finanssialan keskusliitoksi.
”Jotkut pitivät sitä rankingissa alaspäin menemisenä. Mutta se oli taas uusi maailma.”
Vilppikin on petos
Jos Risto Karhunen olikin aiemmin ollut tekemisissä varkaitten ja murhamiesten kanssa, vakuutusalalla lävähti eteen ihan tavallisten suomalaisten epärehellisyys. Vakuutuspetoksia ei kansan keskuudessa välttämättä mielletä oikeaksi pahanteoksi vaan pieneksi vilpiksi.
FK:n tutkimuksen mukaan joka viides suomalainen tuntee jonkun, joka on huijannut vakuutusyhtiötä.
”Välillä uskoni suomalaisten rehellisyyteen horjuu.”
Itse asiassa Karhunen haluaisi lopettaa koko vilppi-sanan käytön vakuutusalalla – silloinkin, kun on kyse vaikkapa pienestä liioittelusta tavaran arvon tai vahinkojen suuruuden suhteen.
”Sekin on väärinkäytöstä eli petos. Vilppi-sana vähättelee sitä.”
Haitarin toisessa päässä ovat äärimmäiset, karmeatkin tapaukset, kuten korvausten toivossa sormensa sirkkelöinyt maanviljelijä tai pahimpana Tampereen tuhopoltto 2010, jossa kuoli kolme ihmistä.
”Ajattele nyt, sadantuhannen euron korvauksen takia”, Karhunen sanoo päätään pudistellen.
Vakuutuspetosrikollisuuskin on ammattimaistumassa, ja siksi viranomaisten yhteistyötä pitäisi edelleen parantaa. Poliisia Karhunen arvostelee perustutkinnan heikkenemisestä, erityisesti esitutkinnan laatu vaihtelee hänen mielestään liikaa.
”Ja tutkinnasta on katoamassa sellainen mentaliteetti, että kyllä me tää selvitetään. Sellainen tappamisen meininki.”
Kaksi autoa poltettu
Tyypillisin vakuutuspetos on edelleen ajoneuvovahinkoon liittyvä huijaus. Mutta kodit ovat nykyään täynnä muutakin arvotavaraa, kuten kalliita puhelimia. Vakuutusalalla tunnettu tosiasia on, että kun suosittu matkapuhelinmerkki lanseeraa uuden tuotteen, korvaushakemuksiin tulee aina piikki – vanhat mallit alkavat yllättävästi hajoilla käsiin.
Tietysti on muistettava, että vahinkoja oikeasti sattuu koko ajan, ja niitä myös korvataan. Vahingontorjuntajohtaja Karhunen tietää sen varsin hyvin itsekin.
Paitsi että Karhuselta on elämän aikana poltettu tahallaan kaksikin autoa, hän on myös onnistunut rikkomaan puhelimensa kahdesti lyhyen ajan sisällä. Ensimmäisellä kerralla vieläpä hiukan eksoottisesti: puhelin jäi kantarellimetsästä palatessa takakontin kannen väliin.
Arvatenkin siitä hiukan irvailtiin työpaikalla.