Tämä pappi elää kuten opettaa: Pastori Marjaana Toiviainen on majoittanut yksiönsä lattialle hädänalaisia

Marjaana Toiviaisen asunnon oven avaa ulkomaalainen mies, irakilainen turvapaikanhakija, joka on asunut Toiviaisen yksiössä Helsingin Kalliossa jo puolisen vuotta.

Toiviainen itse on myöhässä, mutta tästä hänet tunnetaan: hän on majoittanut aiemmin kodittomia ja romanialaisia, ja media on tarttunut hanakasti aiheeseen. Nuori naispappi, tutkija ja kansalaisaktivisti avaa pienen kotinsa ovet hädänalaisille – sellainen tarina kiinnostaa.

Toiviaista on hiukan häirinnyt se, että vähemmän ovat kiinnostaneet ne ihmiset, joita hän on majoittanut.

Toiviainen on myöhässä siksi, että hänellä on ollut kiireinen päivä. Hän on juuri vaihtanut työpaikkaa Kallion seurakunnasta Oulunkylän seurakuntapastoriksi. Uudessa työssä hänen yhtenä tehtävänään on pohtia seurakunnan roolia kotoutumiskysymyksissä.

Töiden ohessa hän on tänään vastannut kymmeniin puheluihin, joista osa on koskenut hänen edellisiltaista esiintymistään televisiossa. Ylen ohjelmassa hän on väitellyt Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtajan kanssa kirkon ja uskonnon roolista yhteiskunnassa.

Irakilaismies ehtii kohteliaasti tarjoilla kupin kahvia, ennen kuin Toiviainen tupsahtaa eteiseen. ”Salaam aleikum”, hän tervehtii kämppistään.

Sitten hän ottaa liperit kaulassa mukavan asennon vastapäisessä nojatuolissa.

Valitse toivo

Meidän on tarkoitus puhua ainakin toivosta.

Ehkä hetki on siihen sopiva, kun talvi on taittumassa kohti kevättä ja valoa. Syksy ja sydäntalvi ovat olleet levotonta aikaa niin Suomessa kuin muualla. Turvapaikanhakijoiden määrän kymmenkertaistuminen heikossa taloustilanteessa on luonut yhteiskuntaan epäluottamusta, jopa suoranaista epätoivoa.

Nyt voisi olla aika ojentaa käsi ja tarttua toivoon, vaikka se olisi vain heiveröinen säie.

Kauas ei tarvitse kurottaa, sillä toivo odottaa ihan lähellä, kaikissa meissä, Toiviainen sanoo. Toivo on luottamusta ja sitoutumista, ja sen voi valita aina uudelleen ja uudelleen.

Mutta ei se aina helppoa ole pastorillekaan.

”Ookoo olla pihalla”

Kolmikymppinen Marjaana Toiviainen on ehtinyt elämässään paljon. Hänellä on kaksi maisterintutkintoa ja väitöskirja tekeillä. Hän on matkustellut, opiskellut ja tehnyt vapaaehtoistyötä ympäri maailmaa.

Seurakuntapastorin työnsä lisäksi Toiviainen on ollut kansalaisaktivistina mukana monissa yhteisöllisissä hankkeissa, joissa on esimerkiksi majoitettu kodittomia hiihtoloman ajaksi tai tuunattu lahjoitettuja polkupyöriä kaikkien lainattaviksi.

Paperilla tämä pastori vaikuttaa siis ihmiseltä, joka jaksaa puurtaa ja onnistuu kaikessa, mihin tarttuu. Mutta superihmisiä ei ole olemassa. On vain tarvitsevia ihmisiä, joilla jokaisella on omat kärsimyksensä.

”Minusta maailmassa on hirveän vaikea elää ihmisenä. Mulla on voimakas toiseuden ja ulkopuolisuuden tunne.”

Siksi ulkomaanmatkoilla on usein ollut helpompi olla kuin kotona, koska vieraassa kulttuurissa on ”ookoo olla pihalla”.

Tavallisessa luterilaisessa perheessä kasvanut Toiviainen löysi oman uskonsa teini-ikäisenä taidelukiolaisena. Taiteen, kuten musiikin, äärellä hän koki pyhyyttä, joka nousi materialistisen maailman yläpuolelle.

”Pyhyys tarkoittaa mulle elämän syvämerkityksiä, jotka saa arjen mielettömyyden ja tyhjyyden vähän eriväriseksi. Mutta pyhyys on myös paljon muuta kuin tunnemaailma. Se on yhteisö, joka kantaa.”

Toiviaisen tärkein yhteisö on kirkko, johon hänet on liitetty vauvana kasteessa. Hän pitää sitä annettuna asiana, samanlaisena kuin äidinkieli.

”En ole kiinnostunut omasta uskostani. En kamppaile sen kanssa, en epäile sitä. Individualistisen uskon korostaminenhan on itse asiassa kauhean raskas vaatimus. Minulle kirkko on kuin pyhä rukous ja tarina, johon minun tarinani kiertyy.”

Toiviainen kamppaileekin enemmän arkielämän kanssa: miten pitäisi olla, miten elää. Hän on tehnyt rohkeina pidettyjä liikkeitä, kuten nyt tämä turvapaikanhakijan majoittaminen. Toiviainen ei itse pidä sitä lainkaan rohkeutena, vaan pikemminkin naiiviutena, kuin lapsen spontaanina ratkaisuna ongelmaan.

”Ystävät sanoivat, että ethän sä voi, sulla on yksiö. Mä sanoin, että onhan mulla patja.”

Raja sisällämme

Pakolaiskriisin vuoksi Euroopassa rakennetaan nyt esteitä sekä konkreettisesti että henkisesti. Valtioiden rajoille pystytetään aitoja, ja valtioiden sisällä vastakkainasettelut kärjistyvät – ja niitä myös tietoisesti kärjistetään.

Kysytään, miksi meidän pitäisi auttaa noita tai miksi meidän pitäisi keskustella tämän tai tuon porukan kanssa.

Marjaana Toiviaisen maailmankuvaan ja ihmiskäsitykseen kuuluu olennaisesti se, että tärkein raja sijaitsee ihmisten sisällä, ei heidän välillään.

”Maailman pahuutta ei voi osoittaa sormella jonnekin. Hyvän ja pahan raja menee ihmisen sisällä, samoin auttajan ja autettavan. Me kaikki olemme yhtä tarvitsevia.”

Toiviainen puhuu mieluummin antamisesta kuin auttamisesta, sillä auttaminen on tavallaan vallankäyttöä ja sillä voi tehdä myös vahinkoa.

”Ei ihminen halua hyväntekijänsä sääliä vaan tulla otetuksi vakavasti omana itsenään ja kokea toimijuutta ja osallisuutta.”

Toiviainen muistuttaa, ettei elämäntilanne ole sama asia kuin identiteetti; esimerkiksi turvapaikkaa hakeva ihminen on vaikeassa elämäntilanteessa, mutta sen takana hän on kokonainen ihminen. Kenenkään ei pitäisi joutua omaksumaan identiteettiä elämäntilanteensa mukaan.

”Ei mitään hätää”

Oman heikkouden ja omien haavojen näyttäminen on Toiviaisen mielestä radikaali teko, jonka kautta todellisen maailman voi kohdata.

”Ajatellaan helposti, että jos valta on meillä, ei ole mitään ongelmaa. Mutta jos vallan sijasta valitsee rakastamisen ja vahvuuden sijasta heikkouden, haavoja ei tarvitse peittää. Ja sitä kautta ne voivat myös parantua.”

Mutta miten löytää toivoa, jos on itsekin hajalla, maailman kaaoksesta puhumattakaan?

Ensimmäinen askel on sitoutuminen siihen päätökseen, että valitsee toivon epätoivon sijasta. Se on aktiivista toimintaa, ei jotakin, joka kumotaan eteen ulkopuolelta.

”Tietysti itsekin välillä valitsen epätoivon. Mutta se on aina valinta. Toivon valitseminen tapahtuu syvän luottamuksen kautta, se on luottamuksen pyhiinvaellusta.”

Nyt tullaan vaikeaan asiaan: ihmisen pitäisi uskaltaa valita toivo, sitoutua siihen ja luottaa elämään ja toisiin ihmisiin – vieläpä aivan täydesti, kokonaan. Luottamusta siis joko on tai ei ole.

Luottamuksen puute aiheuttaa turvattomuutta ja pelkoa, mikä näkyy myös mediassa ja keskustelupalstoilla. Usein se kääntyy vihapuheeksi, josta Toiviainenkin on saanut osansa. Toisaalta moni ottaa yhteyttä myös lohtua ja turvaa hakien.

”Ihmisillä tuntuu olevan tarve kuulla jonkun sanovan, ettei ole mitään hätää. Sekin voi riittää.”

Pelon tunteet voivat olla todellisia, mutta on aina asia erikseen, mitkä ovat todellisia uhkia.

”Kummalla meistä on enemmän pelättävää”, Toiviainen kysyy viitaten turvapaikkaa hakevaan asuinkumppaniinsa.

”Jos jotakin tapahtuisi, kumpaa meistä uskottaisiin?”

Hengästyttävä viikko

Pääsiäisviikkoa kutsutaan myös hiljaiseksi viikoksi. Toiviaisesta se on hiukan ristiriitainen nimitys viikolle, jonka aikana kristinuskon perinteessä käydään läpi lähes kaikki inhimillinen. Siinä mielessä hiljainen viikko on oikeastaan aika hengästyttävä: on palmusunnuntain riemu, kiirastorstain yhteys, perjantain kärsimys, lauantain tyhjyys ja sen jälkeinen ylösnousemus, joka kääntää kauhun ylösalaisin.

Seurakuntapastorille pääsiäisviikko voi tietysti olla ihan käytännössäkin hengästyttävää aikaa monine jumalanpalveluksineen.

Tavallisissa kodeissa hiljennytään yhä, etenkin pitkäperjantaisin. Pääsiäinen ei ole yhtä lailla materiaalin kyllästämä juhla kuin joulu. Hiljaisuus ja pysähtyminen keskellä arkea voi aiheuttaa myös hämmennystä.

”Niin saakin olla, koska koko pääsiäisessä on tavallaan kyse hämmennyksestä.”

Toiviaista kuunnellessa alkaa tuntua siltä, että ehkäpä koko elämässäkin on kyse jatkuvasta hämmennyksestä.

Jostain syystä se on hyvä tunne.