Teatteriohjaaja Saana Lavaste ei usko huutamiseen

Teatteriohjaaja Saana Lavaste oli ujo ja ihmisarka lapsi, joka löysi rohkeutensa. Ohjaajana hän auttaa näyttelijöitä onnistumaan samassa.
Sanna Puhto
Henkilöt 27.1.2017 11:30

Saana Lavaste

  • Teatterikorkeakoulun ohjaajantyön professori 2016–2020, teatteriohjaaja.

  • Syntynyt 1976 Kokkolassa.

  • Asuu Nurmijärvellä.

  • Perhe: Puoliso Timo Teräväinen, 5- ja 8-vuotiaat pojat.

  • Ollut perustamassa teatteriryhmiä DraamaRäätälit, Teatteri Siperia ja Teatteri 2.0.

  • Harrastaa pilatesta, joogaa, zen-meditaatiota, lukemista, elokuvia, kuvataidetta ja runoutta.

  • Harmony Sisters Lahden kaupunginteatterissa 28.1.2017 alkaen.

”Tullaan sisään kohtaukseen, jossa salaisuudet paljastuvat”, ohjaaja Saana Lavaste, 42, ohjeistaa näyttelijöitä.

Täällä, Lahden kaupunginteatterin näyttämöllä, harjoitellaan Harmony Sisters -musiikkinäytelmää, joka kertoo Valtosen sisarusten Veran, Mairen ja Raijan elämästä.

Ensi-iltaan on jutuntekohetkellä aikaa alle neljä viikkoa, ja ryhmä tekee pitkää päivää.

Tänään riittää vastoinkäymisiä. Nuorinta siskoa, Raijaa, esittävä Raisa Vattulainen sairastaa flunssaa kotona. Taustavideota ei saada näkyviin, vaikka se eilen vielä toimi. Valojen kanssa on ongelmia. Kohtauksen rytmitys on vielä hakusessa. Silti Valtosen siskosten tarinassa on jo nyt imua.

Sodan mannekiinit

Harmony Sistersin tarina kietoutuu Suomen kohtaloihin 1940-luvulla. Ylipäätään siskokset maksoivat kovan hinnan menestyksestään Suomen ensimmäisenä tyttöbändinä.

Siskokset haaveilivat Hollywood-tähteydestä. Jatkosodan aikana heistä tuli Suomen sotaponnistuksen sulostuttajia ja he kiersivät laajasti esiintymässä myös Saksassa.

Sota maksoi heidän unelmansa. Ovi, jonka kautta esimerkiksi Marlene Dietrich ja Greta Garbo livahtivat Saksasta Hollywoodiin, pamahti siskosten nenän edessä kiinni, koska sota teki Saksasta ja Yhdysvalloista vihollisia. Hävityn sodan mannekiineille sulkeutuivat myös levy-yhtiöiden ovet Suomessa. Siskokset muuttivat Ruotsiin, jossa heidän uransa jatkui.

Yhdelläkään heistä ei ollut onnea avioliitoissaan.

Siskoksista keskimmäinen, Maire, kertoi taannoin televisiossa esitetyssä Kolme tyttöä Suomesta -dokumentissa ymmärtäneensä vasta vuosia myöhemmin, että hänen aviomiehensä käytti häntä hyväkseen monin tavoin.

”Oli hyödyllistä olla naimisissa Harmony Sistersin kanssa. On sääli, että me, jotka niin paljon lauloimme rakkaudesta, emme sitä itse löytäneet”, Maire sanoi.

Siskoksista Maire ja Raija saivat lapsia, mutta joutuivat usein jättämään nämä muiden hoitoon. Lapseton isosisko Vera ja sisarusten äiti Ester Valtonen kasvattivat Mairen ja Raijan lapsia.

Naisen takana on mies

Lapset ja työ.

Tämä teema Harmony Sistersin tarinassa koskettaa omakohtaisesti ohjaaja Lavastetta, vaikka siskosten kokemaa draamaa ei hänen elämäänsä sisällykään.

”Ihmettelen itsekin, miten selvisin viime vuodesta”, Lavaste sanoo.

Saana Lavaste aloitti vuosi sitten ohjaajantyön professorina Teatterikorkeakoulussa. Samalla hän teki entiseen työpaikkaansa Lahden kaupunginteatteriin kaksi ohjausta, koska näin oli ehditty sopia ennen professorin pestin alkua.

Niinpä hänellä oli viime vuonna kaksi työtä kahdessa eri kaupungissa ja kotona 5- ja 8-vuotiaat pojat. Tuplatyö on loppusuoralla, kunhan Harmony Sisters saadaan valmiiksi.

Toisin kuin Valtosen sisaruksilla, Lavasteella on mies, joka on täysillä mukana perheen pyörittämisessä. Mies, Timo Teräväinen, on elokuvaaja ja videosuunnittelija. Kahden taiteilijan liitossa lastenhoito on toiminut vuorovetoperiaatteella.

”Jos haluaa perheen ja tällaisen työn, on oltava puoliso, joka osallistuu. Tai jos ei ole puolisoa, niin ainakin äiti tai joku muu, joka auttaa.”

Keskellä ruuhkavuosiaan Lavaste on ihmetellyt, miksi kommuuneissa asuminen on vain välivaihe nuoruudessa. Mikä hyöty siitä olisikaan, jos nyt saman katon alla asuisi samassa elämänvaiheessa olevia perheitä. Apu olisi aina lähellä.

”Olen muutamien taiteilijaystävien kanssa haaveillut talosta, jossa jokaiselle olisi oma siipi ja sen lisäksi yhteistä tilaa.”

Nyt Lavasteesta on alkanut tuntua, että perhe on selvinnyt pikkulapsiajan pahimmasta myllytyksestä. Ehkä. Ääneen tätä ei vielä uskalla sanoa, koska uusi korvatulehduskierre voi vielä vaania nurkan takana.

Saana Lavaste on Teatterikorkeakoulun seitsemäs ohjaajantyön professori. Viran ensimmäinen haltija oli Jouko Turkka. © Tommi Tuomi/Otavamedia

Naisten tuki

”Et sinä mitään lehtoraattia hae vaan professuuria.”

Näin ohjaajakollega Mika Myllyaho kannusti Saana Lavastetta, kun Lavaste pari vuotta sitten harkitsi lehtorin viran hakemista Teatterikorkeakoulusta.

”Tarvittiin mies sanomaan, että voin ihan hyvin hakea professuuria”, Lavaste päivittelee.

Tultuaan valituksi hän on huomannut, että naisten tasa-arvon suurin este on naisten keskinäinen kilpailu ja siitä kumpuava tuen puute.

”Äitinä ja uraa tekevänä naisena on hirveän tärkeää, että on muita naisia, jotka kannustavat eivätkä syyllistä.”

Aihe herkistää ja saa yhä hänen silmänsä kostumaan. Vaikka kyllä hän sai tukeakin. Erityisesti edeltäjältään Maarit Ruikalta, säveltäjä Maija Kaunismaalta, omalta äidiltään Aila Lavasteelta, näytelmäkirjailija Paula Salmiselta ja Joensuun teatterinjohtaja Iiristiina Varilolta.

”Siitä saa voimaa, kun muut naiset sanovat: tiedän, miltä tuo tuntuu.”

Lähellä mestaruutta

Saana Lavasteen lapsuudenperhe voisi löytyä Hullunkuristen perheiden korttipakasta.

Hänen isänsä on ohjaaja Kimmo Lavaste, äiti teatterinjohtaja, dramaturgi Aila Lavaste ja pikkuveli näyttelijä Aleksi Lavaste. Silti ura ei ollut itsestään selvää.

”Lapsena päätin hankkia itselleni normaalin työn. Sellaisen, missä oltaisiin paikallaan eikä muutettaisi koko ajan.”

Perheen muuttotahti vanhempien työn perässä oli sellainen, että pelkkää alakoulua Lavaste ehti käydä neljässä eri kaupungissa. Muuttaminen teki ujosta tytöstä alttiin kiusaamiselle.

”Minusta tuli kameleontti. Opin kaikki murteet tosi nopeasti, jotta en erottuisi joukosta. Siinä oli tekemistä, sillä muutimme murrealueelta toiselle.”

Lavaste oli hyvä koulussa. Hän uppoutui kirjojen maailmaan ja eli päänsä sisällä. Teini-ikäisenä hän masentui, lopetti lihan syömisen ja päätti, ettei koskaan hanki lapsia, koska maailma tuhoutuu ilmastonmuutokseen.

14-vuotiaana Lavaste sai käänteentekevän oivalluksen: ehkä elämä tuntuisi siedettävämmältä, jos uskaltaisi tulla ulos päänsä sisältä ja alkaisi olla läsnä samassa maailmassa muiden kanssa.

Se oli jo ajatuksena huima harppaus ujolle tytölle, jonka mielestä puhelimella soittaminen oli kauhistuttavaa.

Lavaste alkoi harrastaa aikidoa, japanilaista itsepuolustuslajia, jossa ollaan paljon kiinni muiden ihmisten rinnuksissa.

”Olin niin huono liikkuja, että en oppinut millään perus-ukemia, kierähdystä lattialla. Lopulta koko muu ryhmä istui katsomassa pyllähtelyäni. Se oli noloa.”

Silti hän jatkoi. Silloin aikido-opettaja Petri Nurminen sanoi Saanalle jotain, jolla oli kauaskantoiset seuraukset: ”Olet tosi lähellä mestaruutta, koska sinulla on tuo asenne. Olet rohkea. Teet siitä huolimatta, että et vielä osaa.”

”Se oli minulle ihan valtava käänne. Tajusin, että elämässä voi löytää asioita, jos uskaltaa mennä niitä kohti.”

Teatteria ei johdeta pahalla

Alussa ohjaajan työ ei ollut helppoa. 27-vuotiaana Saana Lavaste oli valmistunut Teatterikorkeakoulusta ja teki ensimmäisiä ohjauksiaan.

”Minua testattiin.”

Kerran näyttelijät eivät tulleet lavalle, vaikka harjoitukset olivat alkaneet 10 minuuttia aiemmin ja Lavaste oli huhuillut heitä paikalle useaan otteeseen. Lähdettyään tutkimaan mitä oli tapahtunut, hän löysi työryhmän piilottelemasta näyttämön sivussa.

”Me vain odotettiin täällä, että sinä käsket”, he sanoivat.

Hän oli aluksi niin herkkä, että itki, jos hänelle huudettiin. Tähän vaivaan auttoi se, että hän opetteli oman tyylin olla jämäkkä, mutta ei kova.

Nykyisin Lavaste tuntee omat vahvuutensa ohjaajana ja ohjauksen opettajana.

”Tiedän, että minulla ei ole vastauksia kaikkeen, ainakaan heti. Mutta pystyn tilanteessa kuin tilanteessa keskustelemaan ja hakemaan ratkaisuja.”

Pahinta, mitä ohjaaja voi Lavasteen mielestä tehdä, on porukan hylkääminen, tutkasta katoaminen. Jollekin saattaisi tulla sellainen mieleen luovan prosessin kaaoksessa.

”Minua auttoi paljon se, kun oivalsin, että kaikki keskeneräinen ja epätäydellinen on minun työmaatani. Kriisit tai kompuroinnit eivät ole epäonnistumisia vaan työni ydintä.”

Samaan nippuun kuuluu ajatus, että ohjaaja ei saa vyöryttää omia pelkojaan ja epävarmuuttaan työryhmän niskaan. Jokainen kantaa omat pelkonsa. Lavasteesta on tärkeää, että harjoituksissa on hyvä ilmapiiri.

”Tämä oli aluksi identiteettikriisin paikka. Suomessa on ollut vallalla malli voimakkaasta johtajasta, joka kiroilee ja huutaa. Minä en usko huutamiseen ja rähjäämiseen.”

Teatterissa on edelleen huutamalla ohjaavia. Heidän jäljiltään löytyy pelokkaita näyttelijöitä, jotka tulevat ennen harjoituksia varmistelemaan, että Lavaste ei suutu, vaikka seuraava kohtaus ei menisi ihan putkeen.

”Rauhoittelen heitä, että ei se mitään. Mehän vasta harjoitellaan.”

Mutta nyt on aika päästää Lavaste taas työnsä pariin, että me saamme nauttia valmiista näytelmästä.

Hän asettuu paikoilleen pimeään katsomoon. Sinne, mistä näkee hyvin koko näyttämön.

”No niin, rakkaat! Mennään tämä vielä kerran läpi.”