Ihmeellinen kertomus: Marskin viimeinen rakastettu

Seura jätti 1960-luvulla julkaisematta jutun, jossa Mannerheimin sisäkkö Viola Kaukonen kertoo suhteestaan marsalkkaan. Julkaisemme tuon jutun käsikirjoituksen nyt.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Julkaisematta jääneen jutun konekirjoitusliuskat olivat säilyneet tallessa.

Seura jätti 1960-luvulla julkaisematta jutun, jossa Mannerheimin sisäkkö Viola Kaukonen kertoo suhteestaan marsalkkaan. Julkaisemme tuon jutun käsikirjoituksen nyt.
(Päivitetty: )
Teksti:
Seuran toimitus

Seuraava tarina tuntuu monessakin mielessä uskomattomalta.

Sillä on kaksi päähenkilöä. Toinen on kunnioitettu Suomen Marsalkka Carl Gustaf Mannerheim, toinen tuntematon talousapulainen Viola Kaukonen.

Viola Kaukonen, 43, on omasta aloitteestaan, omasta halustaan, kertonut tämän tarinan. Hän työskentelee nykyisin erään valtion laivan nissetyttönä. Helmikuussa 1949 hän oli 24-vuotias hiljattain Pohjanmaalta pääkaupunkiin muuttanut neitonen, joka sai paikan marsalkan palveluksessa talousapulaisena. Siitä alkoi tarina, josta hän haluaisi jonkun kirjoittavan romaanin.

Hän näet väittää olleensa iäkkään marsalkan viimeinen rakastettu, jonka kanssa tämä aikoi solmia avioliiton.

Viola Kaukonen on tumma komea nainen, nykyisin hieman pyöristynyt, erittäin vilkas ja sanavalmis.

Juuri siihen sanavalmiuteen vanha marsalkka, itse tunnettu terävistä huomautuksistaan, ensimmäiseksi  ihastui. Sitä paitsi Viola-neitonen oli 24-vuotiaana sorja kuin nuori paju, terveen maalaistytön heleä puna poskillaan.

Pääkaupunkiin hän erinäisten välivaiheiden kautta oli muuttanut Ylistaron komeasta kirkonkylästä.

Hän työskenteli eräässä ruokabaarissa Porthaninkadun varrella.

Helmikuun lopulla 1949 hän kuuli tutulta kauppiaalta lehdessä olleesta harvinaisen houkuttelevasta paikantarjousilmoituksesta. Hän sai itsekin lukea ilmoituksen, joka kuului suunnilleen näin: ”Miellyttäväkäytöksinen, kunnollinen talousapulainen, mieluummin maalta tullut tyttö, saa hyvän paikan diplomaattikodissa. Hyvä palkka. Vastaukset puh. 63 44…” (viimeiset numerot ovat unohtuneet Viola Kaukosen muistista).

Vaikutti ylen hienolta, mutta ainahan sopii yrittää. Ei se ota, jos ei annakaan, ja sanotaan niinkin, että rohkea rokan syö. Viola Kaukonen soitti puhelinkioskista ilmoituksessa mainittuun numeroon.

Vastaamassa oli naishenkilö (marsalkan sisäkkö Elsa Sundman, kuten myöhemmin kävi selville). Ilmoitettuaan, ettei talon isäntä sillä hetkellä ollut kotosalla hän jatkoi keskustelua kysymällä:

– Ette varmaankaan tiedä, mikä paikka tämä on?

– Ei aavistustakaan. Soitin vain sen vuoksi, koska se oli niin miellyttävä ilmoitus.

– Isäntämme on Suomen Marsalkka Mannerheim. Olkaa hyvä ja soittakaa huomenna iltapäivällä uudestaan.

Viola Kaukonen kertoo, että hän oli lentää selälleen ällistyksestä, ehkä vähän pelästyksestäkin, kuultuaan, millaisen suurmiehen palvelukseen hän oli pyrkimässä. Joka tapauksessa hän seuraavana päivänä polvet tutisten soitti uudestaan, marsalkka vastasi itse ja kehoitti häntä heti käymään näyttäytymässä.

Viola-neiti pestattiin saman tien Suomen Marsalkan palvelukseen. Hän sai aloittaa työnsä heti.

– Marsalkka oli muistaakseni sotilaspuvussa. Hän oli hirveän pitkä ja ryhdikäs mies, kunnioitusta herättävä joka suhteessa. Olin tietysti kouluaikoina lukenut hänestä paljon ja myöhemmin kuullut hänen nimeään mainittavan ihailulla, joten minua ujostutti tavattomasti. Tietysti punastuinkin, ressukka, jolloin marsalkka hyväntahtoisen huvittuneesti sanoi: ”On hauskaa vielä nykyaikana nähdä tyttö, jota ei ole liikaa maalattu eikä laitettu, vaan jolla on luonnollinen puna poskilla.”

Minulle tarjottiin tuliaiskahvit ja Elsa Sundman sai näyttää minulle paikat, missä nukuin ja minne sain sijoittaa tavarani. Eihän minulla ollutkaan kuin vaatimaton matkalaukku ja siinä jotakin pientä.

Marsalkan Kaivopuiston kodissa ei hänen viimeisinä vuosinaan ollut paljonkaan palveluskuntaa. Isännän lisäksi siellä ei asunut ketään muuta miestä. Adjutantti, majuri C. Lindeman asui muualla, autonkuljettaja tilattiin Autopataljoonasta, milloin häntä tarvittiin.

Taloudenhoitajana oli Bertta Haglindt, sisäkkönä Elsa Sundman, toisena talousapulaisena Kati Virtanen -niminen tyttö. Keittäjätär Signe Kaakinen haettiin taloon kotoaan Nurmijärveltä vain silloin, kun oli kutsut tai jotakin muuta erikoista. Kerran rouva Kaakisen vanha äiti tuli käymään hänen luokseen juuri kun hän oli lähdössä Kaivopuistoon. Hän ei voinut jättää äitiään yksin, vaan otti tämän mukaansa marsalkan keittiöön odottamaan siksi aikaa, kunnes hän vapautuisi. Kesken kaiken sattuikin Marski tulemaan viinikellarin portaita ylös keittiöön. Rouva Kaakinen esitteli äitinsä ja selitti syyn tämän läsnäoloon. Marsalkka ei mitenkään pahastunut, vaan kysyi vanhalta äidiltä, montako lasta tällä on.

– Kymmenen.

– Hyvä. Teidänlaisianne äitejä isänmaamme tarvitsisi enemmän.

Viola Kaukonen sai melkein heti taloon tultuaan ryhtyä huolehtimaan kahvitarjoilusta isännälle.

Marsalkka oli kotioloissaan sangen vaatimaton elämäntavoiltaan. Hän laati muistelmiaan ja teki työtä useinkin hyvin ahkerasti. Yläkerroksessa oli hänen kuuluisa askeettinen työhuoneensa, jossa työpöydän lisäksi oli kova kenttävuode, sen vieressä pieni pöytä, jolla olivat puhelin, teekuppi ja tuhkakuppi.

Olihan kodissa tietysti hienoja edustushuoneita, arvokkaita huonekaluja ja harvinaisia matkamuistoja. Erityisesti ovat Viola Kaukosen mieleen jääneet harvinainen pähkinäpuinen liinavaatekaappi ylähallissa, koristeelliset avotakat ja lasivitriinit, joissa säilytettiin hienoja astiastoja sekä marsalkan sauvoja, joita Mannerheimilla oli kaksi kappaletta, toinen vuodelta 1933, jolloin hänestä tuli sotamarsalkka, ja toinen vuodelta 1942, jolloin hän sai Suomen Marsalkan arvon.

Palveluskunnan asuinhuoneet sijaitsivat keittiökerroksessa, jossa marsalkallakin oli toinen vaatimaton työhuone. Hän työskenteli siellä usein, nukkuipa joskus yönsäkin siellä. Eikä hän ollut niin ylhäinen, etteikö olisi silloin tällöin pistäytynyt jopa keittiössä.

– Marsalkka oli palveluskuntaansa kohtaan hyvin vaativainen, mutta samalla alaistensa työtä arvostava ja erittäin huumorintajuinen, lausuu Viola Kaukonen isännästään.

Ruokien täytyi olla hyvin voimakkaasti maustettuja.
Erikoisesti on nuoren talousapulaisen mieleen jäänyt marsalkan vaatimus, että lihapyöryköiden täytyi olla neliskulmaisia, koska ympyriäiset toivat hänen mieleensä tykinkuulat.

Sairaudestaan ei marsalkka koskaan puhunut sanallakaan, ei koskaan näyttänyt merkkiäkään sen olemassaolosta, vaikka hän melko ahkerasti kävikin Sveitsissä tai Ruotsissa itseään hoidattamassa.

Kerran oireet kuitenkin näyttivät niin vakavilta, että Viola Kaukonen joutui soittamaan lääkärille, prof. Lauri Kalajalle. Tämä määräsi potilaansa vuoteeseen ja antoi ankaran käskyn, että hänen on pysyteltävä siellä.

Illalla palvelusväki kuitenkin havaitsi, että marsalkka oli noussut ja oli hyvää vauhtia pukeutumassa.

– Tunnen itseni niin virkeäksi, että lähden pienelle kävelylle, hän ilmoitti.

Lievää väkivaltaa käyttäen Viola Kaukonen ja Kati Virtanen saivat isäntänsä takaisin vuoteeseen. Toinen tyttö riisui toisen kengän, toinen toisen. Marski alistui tilanteeseen huokaisemalla:

– Kai minun täytyi tämäkin vielä kokea!

– Suomen Marsalkka oli korkeaan ikäänsä nähden harvinaisen virkeä ja hyväkuntoinen mies, sanoo Viola Kaukonen, joka ennen pitkää joutui isäntänsä kanssa hyvinkin läheisiin väleihin.

– Eikä hän käyttänyt korsettia.

Artikkeli löytyi viime syksynä Seuran edesmenneen päätoimittajan Olli Ohtomiehen jäämistöstä.

Artikkeli löytyi viime syksynä Seuran edesmenneen päätoimittajan Olli Ohtomiehen jäämistöstä.

Viola Kaukonen oli ollut Marskin palveluksessa runsaan kuukauden, kun tämä lähti lyhyelle käynnille Sveitsiin. Marsalkan palattua kotimaahan he tekivät ensimmäisen yhteisen matkansa, joka suuntautui Tukholmaan. Marsalkka osallistui siellä johonkin neuvottelutilaisuuteen.

– Lähtö tapahtui muistaakseni kiirastorstain aattona, Viola Kaukonen kertoo. – Marsalkka itse oli hankkinut minulle laivaliput ja kertoi vielä saaneensa ne alennuksella, koska hän oli SHOY:n osakas.

– ”Ariadne” lähti Helsingin matkustajalaiturista klo 13. Oli juhlallista ja samalla ujostuttavaa, kun autolla ajettiin ihan laskusillan juurelle, missä adjutantti ja autonkuljettaja tekivät kunniaa ja toivottivat hyvää matkaa. ”Ariadnessa” oli sillä kertaa viitisensataa matkustajaa, joista monet tietysti katselivat silmät ihmetyksestä pyöreinä, kun minä lyhyt- ja suoratukkainen tyttöriepu nousin laivaan kuuluisan isäntäni kintereillä.

– Mutta vielä enemmän ihmettelemisen aihetta he saivat. Marsalkalla ja minulla oli yhteinen hytti, jota minä tietysti kovasti ujostelin. Muistan vielä elävästi sen ensi luokan hytin sisustuksenkin. Kaksi harmaalla kankaalla päällystettyä nojatuolia, samanvärinen matto, joka peitti koko lattian, pöytä ja vuoteet molemmilla seinustoilla. Kylpyhuone sekä WC suihkuineen kuuluivat vielä hyttiin. Isäntä kysyi, kummalla puolella haluaisin nukkua, ja lisäsi samaan hengenvetoon, että hän mielellään valitsisi ikkunan puolen, koska hän pitää raittiista ilmasta, ellei sinulle ole mitään sitä vastaan.

– Päivällinen alkoi klo 17.30, mutta minä esitin toivomuksen, ettemme menisi heti alkuun, koska ruokasalissa oli valtavasti ihmisiä ja minua ujostutti ihan tavattomasti. Menimme puolen tunnin päästä tarjoilijan tultua marsalkan pyynnöstä ilmoittamaan, että kaikki oli valmista. Meille oli varattu pieni pöytä aivan pitkän pääpöydän vierestä. Koko Sali kohahti astuessamme kynnyksen yli. Yhdessä pöydässä istuneet majuri ja luutnantti pompahtivat asentoon, jolloin marsalkka sanoi: ”Olkaa ystävällisen ja jatkakaa ruokailuanne”. Yhden pöydän ääressä istui kaksi hienoa rouvaa, joiden rinta nousi ainakin viisi senttiä heidän huomattuaan marsalkan, ihaillun suurmiehemme. Isäntäkin ennätti ohimennen kuiskata korvaani, että hän tuntee arvoisat rouvat. Ja minä olin pakahtumaisillani ylpeydestä, että olin niin kuuluisan ja hienon isännän seurassa elämäni ensimmäisellä ulkomaanmatkalla.

– Muistan hyvin, että meille tarjoiltiin kanaa ja ranskalaisia perunoita. Oluttakin oli. Ja jälkiruoaksi jäätelöä. Jännitin hirveästi, etten vain tekisi aterian kestäessä mitään munausta, mutta marsalkka vain taputti minua kädenselälle ja kehoitti syömään rauhassa.

Aterian jälkeen marsalkka vetäytyi ruokalevolle. Laivan kapteenikin kävi jossakin välissä korkeaa matkustajaa tervehtimässä. Illalla nautimme kahvin laivan salongissa. Marsalkka kutsutti luokseen aikaisemmin näkemämme majurin, jonka hän tunsi, koska hän halusi jutella tämän kanssa.

– Tukholmassa marsalkka vei minut neuvottelukokouksen ajaksi odottamaan sisarensa Eva Mannerheim Sparren ja tämän miehen, kreivi Louis Sparren kotiin, joka sijaitsi jonkin matkaa Tukholman ulkopuolella. Minua tietysti jälleen ujostutti, mutta hän tyynnytteli minua sanomalla, että kysymyksessä on hänen rakas sisarensa, joka on kiltti ihminen, niin ettei minun tarvitse orjailla mitään. Sparret asuivat kerrostalossa toisessa tai kolmannessa kerroksessa, jonne veivät kierreraput. ”Minusta tuntuu kuin menisimme vankilaan”, sanoin peloissani. Marsalkka oli hyvällä tuulella, hymähteli ja tokaisi, että täällä Tukholmassa kaikki talot ovat tällaisia vankiloita.

– Siellä oli erittäin hienoa ja isäntäväki kovin rakastettavaa. Orjailla ei todella tarvinnut, mutta siitä huolimatta minun päivästäni muodostui kovin ikävä. Muistaaksemme olimme perillä jo klo 9 aikaan, ja isäntäni neuvottelu venähti pitkälle iltapäivään saakka. Kun hän lopulta palasi, Eva-sisar juorusi heti hänelle, että tytöllä on ollut kovin ikävä. Minä en tietenkään kehdannut tunnustaa sitä, vaikka totuus onkin, etteivät tunnit olleet millään tahtoneet kulua ja että välillä olin ollut itkun partaalla.

– Menimme sitten yöksi hotelli Grandiin, eri huoneisiin tietysti. Se oli matka, jonka muistoissani teen yhä uudestaan ja uudestaan.

– Kerran taas marsalkka oli palaamassa Ruotsista ja soitti: ”Tulkaa Katin kanssa kello 16 lentokentälle vasaan, mutta ottakaa auto, että varmasti ehditte”. Me olimme ajoissa kentällä, koska isäntämme oli erityisen tarkka täsmällisyydestä, mutta samassa koneessa oli muitakin arvovaltaisia matkustajia tulossa, koska kentällä oli punainen matto ja kunniakomppania. Eivät kai ne Marskia varten voineet olla, koska hän siihen aikaan oli täysin yksityishenkilö. Koetimme tunkeutua ihmismuurin läpi, mutta poliisi tarttui hartioista ja sanoi vihaisesti: ”Ei sinne saa mennä, on isoja herroja tulossa!”

– Siinä vaiheessa me jo näimme isännän ryhdikkään hahmon eikä meitä pidätellyt enää mikään. Ryntäsimme läpi poliisiketjun, kapsahdimme isännän kaulaan ja sanoimme yhteen ääneen:

– Tervetuloa kotiin, isäntä. On ollut niin ikävä teitä.

Marski myhäili, poliisi oli kuin puulla päähän lyöty.

– Me olimme Kati Virtasen kanssa nuoria ja lapsellisia tenavia, ja isäntä aivan selvästi piti touhuistamme. Hän otti tavallisesti aterian jälkeen parin tunnin ruokalevon. Meille oli kuitenkin sanottu, että saamma kuunnella radiota milloin vain haluamme. Kerran isännän levätessä panimme salissa radion soimaan, Kati vielä lauloikin ja opetti minulle valssia. Kesken ilakoinnin huomasimme säikähtäen, että meillä oli huvittunut katselija, joka taisi suorastaan taputtaakin esityksellemme. Marsalkka olikin sillä kertaa ojentautunut sohvalle päiväunilleen, herännyt ja hiljaa tassutellut katsomaan vallatonta menoa salissa.

Iäkkään marsalkan ja nuoren talousapulaisen välille kehittyi vähitellen lämmin ja luottamuksellinen suhde. Siitä ei Kaivopuiston talossa yleensä puhuttu, mutta epäilemättä sen muutkin asukkaat tiesivät tai aavistivat jotakin.

Kotimaassa ollessaan marsalkka yhä useammin halusi nuoren, sanavalmiin pohjalaisneidon seurakseen pienille matkoilleen. Kävivätpä he yhdessä Ylistarossakin, tytön kotiseudulla, vaikkei siitä vierailusta julkisuudessa koskaan ole sanallakaan mainittu.

Onpa sentään. Muistoteoksessa ”Suomen Marsalkka Vapaaherra Gustaf Mannerheim” (Otavan julkaisema 1953) vuorineuvos Petter Forsström sivulla 127 kertoo, kuinka marsalkan oli keskeytettävä ketunmetsästys lähteäkseen antamansa lupauksen mukaisesti muualle.

Viola Kaukosen kertoman mukaan keskeytyksen aiheena oli juuri se, että marsalkka oli luvannut tavata hänet.

– Hän tuli pohjoisesta ja tapasi minut Seinäjoen asemalla. Hänen käynnistään Ylistarossa eivät tiedä muut kuin ne harvat, jotka meidät siellä näkivät. Menimme vuokra-autolla katsomaan tanssilavaa, jota nuorisoseuran toimesta rakennettiin tulevia olympiakisoja varten. Siellä meidät näki paikallinen poliisi, joka oli aika lailla ”ittestään luuloisa”, ja jonka kanssa olin kotiseudulla asuessani vähän pitänyt seuraa. Poliisi oli meidät nähdessään tietysti kuin puusta pudonnut, ja minä olin aika lailla ollakseni, kun marsalkka hänen kuullensa sanoi:

– Kun saan työni valmiiksi, muutan tämän tytön kanssa Kirkniemeen.

Poliisi sanoi, änkytti parka jotakin hätäännyksissään, että teidän isännällänne on ratsukin.

– Niin on. Eikä kellään ookaan niin komeaa ratsua. Eikä oo niin komeaa isäntääkään.

Huomasin, että topakka vastaukseni oli kovasti ukon mieleen.

– Ootte lyönyt laudalta muut Ylistaron tytöt, sanoi  poliisi.

– Oon lyönyt laudalta kaikki muut Suomen tytöt, vastasin minä siihen ylpeästi.

Tällainen on Vieno Kaukosen kertomus käynnistään Suomen Marsalkan seurassa Ylistarossa.

Viola Kaukosen tarina päätettiin jättää julkaisematta 60-luvulla.

Viola Kaukosen tarina päätettiin jättää julkaisematta 60-luvulla.

Se tapahtui syyskesällä 1950, jolloin marsalkka parin kuukauden ajan oleskeli kotimaassa. Siihen ajanjaksoon mahtui Vieno Kaukosen elämässä monta ikimuistettavaa tapausta. Upseeriliitto piti kokouksen Katajanokan Upseerikerholla. Sinne lähtiessään marsalkka sanoi Vieno Kaukoselle:

– Kokous saattaa venähtää hyvinkin myöhäiseen. Voin kuitenkin palattuani pistäytyä katomassa, vieläkö tyttö valvoo. Olisi mukavaa vähän rupatella.

Vieno Kaukonen jatkaa:

– Kävin nukkumaan klo 21 aikaan. Myöhään yöllä kuului ovelta hyvin arka koputus, minkä jälkeen isäntä varovasti, varovasti aukaisi oven. Sotilaspuvussaan hän tuli istumaan vuoteeni laidalle pyytäen ensin anteeksi, että menetteli näin. ”Mutta eihän siinä ole mitään sopimatonta, koska olen alkanut yhä enemmän vakavissani kiinnostua teistä”, hän lisäsi hyväillen samalla niskaani.

– Näin se lopulta kävi ilmi. Minä sopersin kunnioittavani isäntääni ylitse kaiken ja ihmetteleväni, kuinka niin korkealla yläpuolellani oleva henkilö voi olla kiinnostunut minusta. Marsalkka sanoi pitävänsä reippaista ja sanavalmiista ihmisistä, jotka osaavat antaa sanan sanasta. Sellainen seura virkistää hänen mieltään.

Olihan Viola-neidillä sana hallussaan. Kerran kokki suutahti hänelle tiuskaisten:

–  Ole hiljaa siinä! Ethän sinä osaa leipoakaan!

– Sinä taas et osaa ajaa autoa etkä traktoria! kivahti Viola.

Marsalkka sattui seisomaan kuulomatkan päässä ja pyrskähti nauramaan.

Marski oli sitä ennen jo saanut todistuksen Violan autonajotaidosta: Viola näet oli juuri ennen Helsinkiin muuttoaan käynyt Hämeenlinnassa autokoulun.

He olivat yhdessä käymässä Kirkniemessä, missä esiteltiin uutta traktoria ja sanottiin, että siinä onkin peli, jota heikko nainen ei saisi liikahtamaan paikoiltaan.

– Onko siinä polttoainetta? Onko öljy mitattu? Onko se muuten ajokunnossa? Mihin tämä puukuorma pitäisi viedä?

Näin kysyi Viola kuin pyssyn suusta, sai vastaukset, hypähti traktorin istuimelle ja ajoi puukuorman käskettyyn paikkaan. Marsalkka nauroi makeasti ja sanoi, että nyt meillä on reipas autokuski omasta takaa.

Se ei suinkaan ollut heidän ainoa yhteinen retkensä Kirkniemen kartanoon. He kävivät myös Nummelassa Niemenkylän kartanossa, missä marsalkan kuuluisa ratsu Kathe oli hoidettavana. Siellä oli 7–8 muuta hevosta, joita ruokittiin herkkupaloilla. Kati Virtanenkin oli kerran mukana ja kertoi työnjohtajalle Viola Kaukosta osoittaen, että marsalkalla on vakava aikomus mennä tuon tytön kanssa naimisiin.

Marski sattui kuulemaan huomautuksen ja yltyi riehakkaaksi, mikä hänelle oli perin harvinaista.

– Nyt pidetäänkin hääjuhlien kenraaliharjoitus, hän sanoi.

– Olkaa te niin kuin hääyleisö, niin minä kannan morsiamen sisään.

Niin onnettomasti siinä kuitenkin sattui, että marsalkan saappaan korkoa tarttui korkeaan kynnykseen ja hän rojahti taakkoineen pitkin pituuttaan eteisen lattialle. Kommellus kuitattiin iloisella naurulla.

– Marsalkka todella puhui meidän avioliitostamme moneen kertaan vakavasti, Viola Kaukonen vakuuttaa.

– Vihkiäisiäkin hän suunnitteli. Hän sanoi, että ne tulisivat tapahtumaan korkeintaan vuoden kuluessa. Vihkiäiset pidettäisiin Helsingin Tuomiokirkossa, hänellä olisi marsalkan univormu, minulla valkoinen puku ja valkoinen huntu.

– Marsalkka kaavaili myös meidän yhteistä matkaamme Amerikkaan, jonne hänen teki kovasti mielensä. Hänellä oli siellä sukulaisia (ainakin Eva Mannerheim Sparren pojantytär Teresita Currie  perheineen). Hän kaavaili sellaista, että matkaa ei tehtäisi Saksan kautta, koska olot siellä hänen mielestään olivat yhä epävakaiset, vaan matkustettaisiin ensin Ruotsiin ja sieltä lentämällä New Yorkiin.

Valitettavasti tästä matkasta, jota marsalkka Viola Kaukosen kertoman mukaan valmisteli suurin toivein, ei koskaan tullut totta. Lukuunottamatta syyskesällä 1950 kotimaassaan viettämäänsä lyhyttä ajanjaksoa vanha marsalkka joutui yhä useammin turvautumaan lääkärinhoitoon Sveitsissä tai Ruotsissa. Viola Kaukonenkaan ei loppuaikana enää kuulunut Kaivopuiston kodin henkilökuntaan.

Kerran marsalkka otti Viola Kaukosen mukaansa Kansallisteatteriin.

– Näytelmän nimeäkään en enää muista. Tuskin sitä sen paremmin kuin sen sisältöäkään siinä jännityksessä tulin niin panneeksi merkillekään. Esityksen jälkeen marsalkka vei minut illalliselle hotelli Kämpiin. Vaikka hän oli siviilipuvussa, muuta ravintolavieraat tietysti tuijottivat häntä. Minua ujostutti, mutta samalla olin onnellinen ja ylpeä siitä, että hän oli ottanut minut mukaansa. Olihan hän Suomen korkein henkilö ja ehdottomasti hienoin herrasmies.

– Kämpin illallisen jälkeen keskustelimme vielä pitkään marsalkan huoneessa, jonne hän omatoimisesti kävi noutamassa juotavaa ja lasit. Seuraavana aamuna olikin vähän noloa, kun Virtasen Kati ei löytänyt minua omasta huoneestaan tullessaan katsomaan, mistä syystä olin aamulla puolisen tuntia myöhässä.

– Marsalkka järjesti minun aikanani myös yhdet hienot kutsut, joissa minäkin yllättäen jouduin temmatuksi vieraiden joukkoon. Itse Eva Mannerheim Sparre – suositun keittokirjan tekijä – oli kutsuja järjestämässä, hotelli Kämpistä oli pestattu 4–5 tarjoilijaa avuksi. Ilta oli jo pitkällä, kun Marski äkkiä ilmestyi keittiöön ja sanoi: ”Emme kai ole kovin pahasti sotkeneet, tule nyt sinäkin vieraiden joukkoon”. Minä estelin sanoen, että kaikki on vielä tiskaamatta ja etten osaisi olla hienojen vieraiden parissa, mutta isäntä sanoi rauhallisesti: ”Anna olla, kyllä ne tiskatuiksi tulevat. Tule nyt vaan, tämähän on sinunkin kotisi”. Niin minä sitten menin, siellä oli korkeita upseereita, jotka katsoivat minua vähän vinosti, mutta isäntäni oli niin korkea herra, ettei kukaan tohtinut enempää mieltään näyttää.

Marsalkan leikkimielestä Viola Kaukonen kertoo esimerkkinä, kuinka tämä kerran järjesti hänelle yksityisen ”mannekiiniesityksen”.

– Olin ihaillut marsalkan paraatijuhlapukua, joka oli hirveän upea. Yhtenä päivänä hän sitten oli kaikessa hiljaisuudessa pukenut sen ylleen ja laskeutui kierreportaita majesteetillisen arvokkaasti. Se oli niin uljas näky, että olin selälleni lentää pelkästä ihastuksesta.

Kerran taas Viola Kaukonen sattui vahingossa istahtamaan marsalkan syntymäkodista Louhisaaresta tuotuun parinsadan vuoden ikäiseen tuoliin niin voimakkaasti, että se rusahti hajalle hänen allaan.

– Voi surkeus tuota tyttöä, nyt se särkee tuolitkin! parahti kokki.

– Ei se mitään, sanoi sattumalta paikalle osunut marsalkka rauhallisesti. – Tämä tuoli olisi joka tapauksessa pitänyt viedä korjattavaksi.

Marsalkka oli usein sattumalta paikalla, kun Viola Kaukonen teki tai sanoi jotakin.

– Jos lähdin toimittamaan jotakin asiaa talossa, niin usein hän hipsutteli perässäni ja lausui jonkin ystävällisen sanan. Kerran minulla oli paha yskä, jonka Marski sattui kuulemaan tullessaan juuri viinikellarista konjakkipullo kädessään. ”Ei tuota tarvitse pitää”, hän sanoi. ”Viola ottaa kuumaa vettä ja tulee tänne minun huoneeseeni”. Sillä lääkkeellä se tauti myös lähti.

Siitä marsalkka myös piti huolen, että hänen seuralaisellaan aina oli uusia, tyylikkäitä vaatteita.

– En ole koskaan itkenyt niin paljon kuin Marskin kuolinsanoman saavuttua, Viola Kaukonen sanoo. – Enkä varmasti tule itkemäänkään.

– Muistojumalanpalveluksen aikana 5.2. –51 vallitsi ankara pakkanen. Ihmisjono kiersi Tuomiokirkossa marsalkan arkkua. Myöhemmin yöllä hänen kahdelle tyttärelleen, jotka olivat saapuneet hautajaisiin, annettiin tuolit, että he saivat valvoa arkun vieressä. Joku oli niin huomaavainen, että toi minullekin tuolin, ja niin valvoin siinä kolmantena.

– Muistotilaisuudessa omaisten paikka oli arkun vasemmalla puolella poikittain olevissa penkeissä, me palveluskunnan jäsenet taas olimme heitä vastapäätä. Työnjohtaja, josta jo aikaisemmin olen maininnut, piti henkilökunnan puolesta muistopuheen. Kesken kaiken hän kääntyi minun puoleeni ja käski: ”Nouse reippaana tyttönä seisomaan”. Nousin hämmentyneenä, minkä jälkeen hän sanoi: ”Tässä on se tyttö, jonka kanssa marsalkka vielä vanhoilla päivi8llään olisi halunnut mennä naimisiin”. Eva Mannerheim Sparre tuli hautajaisten aikana jossakin vaiheessa luokseni ja kysyi, muistinko vielä kun kävin heidän luonaan Tukholmassa. Vastattuani myöntävästi hän sanoi: ”Olisi ollut niin hyvä, jos teidän aikeenne olisi ehtinyt toteutua. Kenelläkään koko suvussa ei olisi ollut mitään sitä vastaan”.

Viola Kaukonen oli myöhemmin mukana Helsingin Osakepankin pääkonttorissa pidetyssä tilaisuudessa, jossa marsalkan testamentti luettiin. Hän ei tarkkaan muista, oliko se siinä tai jossakin muussa tilaisuudessa, jossa keskusteltiin marsalkan hautapatsaasta. Hän joka tapauksessa ehdotti, että siihen pantaisiin korkokuvana ristikkäin olevat marsalkan sauvat. ”Sehän on erinomainen ajatus”, myönsi vuorineuvos Petter Forsström.

Marsalkan sauvat siihen sitten tulivatkin.

X