Inkerin murhenäytelmä

Kirjailija Toivo Pekkanen, myöhempi akateemikko, toimi sodan aikana tiedotustehtävissä ja julkaisi muutamia sotaan liittyviä romaaneja ja novelleja. Julkaisematta kuitenkin jäi Inkerin romaani aiheensa arkaluonteisuuden vuoksi.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Pastori Rantamaa pitää jumalanpalvelusta Inkerin pakolaisille. Itkevät vanhukset kuulevat sanaa ensimmäisen kerran 20 vuoteen. Lähde: SA-kuva.

Kirjailija Toivo Pekkanen, myöhempi akateemikko, toimi sodan aikana tiedotustehtävissä ja julkaisi muutamia sotaan liittyviä romaaneja ja novelleja. Julkaisematta kuitenkin jäi Inkerin romaani aiheensa arkaluonteisuuden vuoksi.
(Päivitetty: )
Teksti:
Martti Turtola

Pekkasen jatkosodan aikana kirjoittama romaani lojui arkistoissa vuosikymmeniä. Se julkaistiin WSOY:n toimesta vasta vuonna 2002 WSOY:n toimesta, kun kirjailijan syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta.

Laajahko romaani kuvaa Inkerin kansan järkyttävää kohtaloa sodan, suuren kansan ja miljoonakaupungin puristuksessa. Pekkanen kirjoittaa: Nämä talonpojat olivat eläneet täällä sitkeästi vuosisatojen halki, kestäen kironalaisen raja-alueen kaikki vaiheet. Maa oli kuin suunnaton suomalaisuuden hauta. Jo vatjalaisten aikana sieltä oli siirretty ihmisiä kansoittamaan laajan Venäjän autioita alueita. Kukaan ei kykene laskemaan sotien ja taistelujen määrää, joita sen kamaralla on käyty. Kukaan ei kykene laskemaan, miten monta kertaa talot on poltettu, kylät tuhottu, asukkaat tapettu tai paenneet piileskelemään metsiin. Maapalolla on tuskin monta seutua, jotka olisivat imeneet ihmisverta enemmän kuin tämä Suomenlahden perukka…

Törmäsin sattumoisin Lottamuseossa myytävänä olevaan kirjaan Inkeriläisiä siirtämässä – Jussi ja Liisa Tenkun päiväkirjat 1943–1944. Olinhan toki aikaisemminkin lukenut Inkerin historiasta ja teetättänyt yliopistolla oppilaallani Kirsi Keravuorella erinomaisen pro gradu -tutkielman inkeriläisten palauttamisesta Neuvostoliittoon 1944–45.

Silti Tenkun pariskunnan päiväkirjat ja kirjeenvaihto olivat koskettavaa luettavaa. He olivat tuolloin nuori, juuri avioitunut, teologipariskunta. Nuori sotilaspappi toimi Länsi-Inkerissä pelastamassa sodan jaloista Suomeen inkeriläisiä (eli luterilaisia inkerinsuomalaisia), inkerikkoja (karjalaisperäisiä ortodokseja) ja  vatjalaisia (ortodokseja). Ylivoimaisesti suurin osa siirrettävästä väestöstä oli inkerinsuomalaisia. Lotta Liisa Tenkku oli siirtotehtävissä Kloogassa, josta inkeriläiset laivattiin ja kuljetettiin Hankoon.

Siirron motiivit olivat kaksinaiset, jotka molemmat johtuivat sodan yllättävästä pitkittymisestä.  Ensinnäkin Suomen työvoimakysymys alkoi toisena sotavuonna olla lähes katastrofaalinen, kun joukkoja ei voitukaan kotiuttaa. Vuonna 1941 toteutettu ”ylimobilisaatio” iski kaksiteräisen miekan tavoin nyt kotirintaman tuotantoon. Pelloille ja tehtaisiin tarvittiin työvoimaa. Mutta mukana oli myös kaiken aikaa vahvasti humanitaarinen näkökulma ja heimoaate, ja se innosti Tenkun pariskuntaa työhön Inkerinmaalla ja Virossa.

Jussi Tenkku kierteli sitkeästi, lähinnä apostolinkyydillä, kylästä kylään, seurakunnasta seurakuntaan. Inkerinsuomalaisten identiteettiä oli vuosisatojen ajan pitänyt yllä ennen muuta luterilaisuus. Heillä oli omia pappeja, mutta paljon oli myös Suomesta saapunut hengen miehiä levittämään Jumalan sanaa. Pitäjissä oli talkootyöllä tehdyt yllättävänkin komeat kirkot, joita on vielä jonkin verran nähtävissä ja korjattukin.

Inkeriläisten joukossa oli vahvaa halua lähteä Suomeen. Jokainen lähtijä joutui henkilökohtaisesti allekirjoittamaan asiakirjan, jossa vakuutti lähtevänsä vapaaehtoisesti ja omasta tahdostaan. Ketään ei pakotettu. Sodan loppuvaiheessa, rintaman alkaessa liikkua idästä länteen Leningradin motin lauettua, evakuoinnissa oli yhä voimakkaammin kysymys väestön pelastamisesta.

Maaliskuun 1943 ja kesäkuun 1944 välisenä aikana Suomeen kuljetettiin lähes 63 000 inkeriläistä ja noin 350 vironsuomalaista. Viroon jäi yli 3000 inkeriläistä, jotka olivat ehtineet asettua sinne.  Sodan jälkeen Liittoutuneitten (Neuvostoliiton) Valvontakomissio ei vaatinut kaikkien inkeriläisten palauttamista. Pakollisuus koski vain orpolapsia, sotilaita ja sotavankeja.

Erityisen järkyttäväksi muodostuivat adoptoitujen orpolasten ja heimosotureiden palauttaminen. Koti-ikävässään suurin osa muista inkeriläisistä halusi lähteä kotiin, kuvitellen pääsevänsä Inkerinmaalle. Valvontakomission edustajat käyttivät myös uhkailua  aseenaan: ”Jos ette nyt vapaaehtoisesti lähde, niin myöhemmin…”.

Tammikuun puoliväliin mennessä noin 55 0000 inkeriläistä palasi Neuvostoliittoon, jossa heidät sijoitettiin syvälle Keski-Venäjälle kurjiin oloihin kolhooseihin. Vasta kymmenen vuoden kuluttua, Stalinin kuoltua, heidän sallittiin palata kohti länttä. Heidän talonsa ja tonttinsa oli aikaa sitten annettu venäläisille ja moni inkeriläinen siirtyikin Neuvosto-Eestiin ja Karjalan autonomiseen tasavaltaan.

Suomeen jäi noin 8000 inkeriläistä, joista puolet pakeni edelleen Ruotsiin. Stalin tuhosi näin lopullisesti historiallisen Inkerinmaan.

Virossa tutustuin runsas 10 vuotta sitten inkeriläiseen kansannaiseen, hienoon  taiteilijaan ja kirjailijaan, silloin 80-vuotiaaseen Salli Savorina-Iivanaiseen. Hän totesi surumielisenä: ”Me inkeriläiset olemme kansa ilman isänmaata”.

Tenkun pariskunta siirtyi sodan jälkeen vuosiksi Yhdysvaltoihin, jossa Jussi Tenkku suoritti Harvardin yliopistossa tutkinnon. Suomeen palattuaan hän väitteli filosofian tohtoriksi 1956 ja palveli sitten käytännöllisen filosofian professorina Jyväskylän, Turun ja Helsingin yliopistoissa.

Liisa Tenkku lisensioitui ja viimeksi toimi musiikkikasvatuksen professorina Sibelius-Akatemiassa. Jussi Tenkun sotakokemuksista syntyi  1946 vaikuttavan kriittinen kirja Alaston ihminen murrosajan kuvastimessa.

X