Itämeren tuohoisa laivaturma vuonna 1945: Yli 9 000 saksalaista hukkui venäläisten tekemässä torpedoiskussa

Tästä historian ylivoimaisesti suurimmasta laivaturmasta ei ole koskaan pidetty suurta meteliä. Se tapahtui toisen maailmansodan loppupuolella tammikuussa 1945, kun saksalainen risteilyalus Wilhelm Gustloff vei meren pohjaan 9 340 ihmistä.

Tragedia on toiseen maailmansotaan liittyvä sotataktinen ”hyökkäys”, jossa uhreja olivat pääasiassa siviilit eli natsisotilaitten perheet ja omaiset.

Johtuiko juuri uhrien taustasta, että onnettomuus on ollut niin vähän esillä?

Aluksen viime hetkistä tekevät mystisen komentosillalla tehdyt virhearviot. Mitä oikein tapahtui?

Yli 10 000 matkustajaa

Kun neuvostojoukot alkoivat vyöryä natsien valtaamiin Baltian maihin, saksalaiset evakuoivat kovalla kiireellä omaa siviiliväestöään.

Vuoden 1945 alussa tilanne alkoi olla kriittinen myös nykyisen Gdanskin, saksalaisittain Danzig, lähialueella olleille saksalaisille. Merisilta oli heille ainoa pakotie.

Danzigin kupeessa sijaitsevan satamakaupunki Gdynian, saksaksi Gotenhafen, satamassa oli tammikuun 30. neljä laivaa valmiina evakuoimaan saksalaisväestöä.

Yksi niistä oli risteilyalus Wilhelm Gustloff. Hampurissa vuonna 1937 valmistunut alus toimi sodan alussa sairaalalaivana ja sen jälkeen Gotenhafenin satamassa sukellusvenemiehistöjen asuinlaivana.

Kun Wilhelm Gustloff lähti evakuointimatkalle kohti Kieliä 30. tammikuuta puoli yhden aikaan iltapäivällä, mukana oli virallisten nimilistojen perusteella 6 050 matkustajaa, joista valtaosa, 4 424 siviilejä.

Todellisuudessa alukselle oli pakkautunut tuhansia ihmisiä enemmän. Historioitsija Heinz Schönin tutkimusten mukaan laivalla oli tarkalleen 10 582 ihmistä, joista siviilien osuus oli 8 956.

Aluksella ei ollut turvanaan yhtään kunnollista saattoalusta, vain piskuinen miinanraivaaja Löwe. Aluksen ainoa aseistus oli kannelle asennetut pari ilmatorjuntakonekivääriä.

Rauhan aikana risteilyaluksella oli ollut hilpeä tunnelma, olihan siellä tarjolla runsaasti viihdykettä ravintoloineen ja orkestereineen. Nyt ilmapiiri laivalla oli täynnä huolta ja jännitystä.

Wilhelm Gustloffin lähtiessä matkaan sää oli tuulinen ja jäätävän kylmä, pakkasta oli 18 astetta. Kun alus jätti Gotenhafenin lahden taakseen, merenkäynti yltyi. Monet alkoivat voida pahoin, ja laivan vessat täyttyivät.

Kukaan ei kuitenkaan valittanut.

Kohtalokas päätös

Aluksen kapteeni oli Friedrich Petersen, 67-vuotias kokenut merikarhu, joka oli toiminut aluksen väliaikaisena päällikkönä ensi kerran jo 1938. Hän oli sodan alussa jäänyt brittien vangiksi, mutta päässyt palaamaan Saksaan.

Kapteeni Petersen ja komentaja Wilhelm Zahn, joka johti Wilhelm Gustloffia asuinlaivanaan pitänyttä sukellusvenedivisioonaa, kiistelivät siitä, mitä reittiä edettäisiin kohti Kieliä.

Lähempänä rantaviivaa kulkeva reitti oli miinoitettu, mutta pohjoisemmalla reitillä uhkana olivat vihollisen sukellusveneet.

Erimielisyyttä aiheutti myös se, pitäisikö aluksen edetä siksak-tyylillä hämätäkseen merellä väijyviä venäläisiä sukellusveneitä.

Upseereita ihmetytti erityisesti se, miksi Petersen piti aluksen vauhdin niin hitaana.

Yhdestä asiasta kaikki olivat samaa mieltä: aluksen turvana olisi pitänyt olla useampia saattoaluksia.

Alun perin Wilhelm Gustloffin mukana seurasi niin ikään saksalaissiviilejä kuljettanut risteilylaiva Hansa sekä torpedovene ja miinaraivaaja. Hansa ja torpedovene joutuivat kuitenkin vähän ajan kuluttua kääntymään takaisin teknisten ongelmien takia.

Wilhelm Gustloffin kansi oli luminen ja jäinen. Kannen alla kaikki sopukat olivat täynnä väkeä. Laivan kovaäänisistä muistutettiin ihmisiä pukemaan ylleen pelastusliivit.

Vaikka ulkona oli hyisen kylmää, sisällä täyteen ahdetussa laivassa kuumuus kasvoi. Monet eivät piitanneet ohjeista, joiden mukaan pelastusliivit tulisi pitää koko ajan päällä.

Laivalla oli tuhansia pikkulapsia, jotka alkoivat toinen toisensa jälkeen itkeä kuumuudessa. Ne joita merisairaus ei vielä vaivannut, saivat syödäkseen keittoa ja voileipiä.

Aluksen suljetussa osastossa hoivattiin raskaana olevia äitejä sekä haavoittuneita sotilaita.

Iltakuuden tienoilla Wilhelm Gustloff sai viestin, että sitä oli vastakkaisesta suunnasta lähestymässä miinanraivaajasaattue. Tieto aiheutti jälleen riitaa: Pitäisikö kurssia muuttaa yhteentörmäyksen välttämiseksi, ja pitäisikö valot laittaa päälle vai ei?

On mysteeri, miksi kapteeni Petersen salli lopulta sytyttää ajovalot. Se oli nimittäin kohtalokas päätös.

Kun Hitlerin puhe loppui…

Alexandr Marineskon komentama neuvostoliittolainen S-13-sukellusvene lipui samaan aikaan Itämerelle. Se oli lähtenyt matkaan Hangosta pari viikkoa aiemmin.

Ukrainalaissyntyisellä Marineskolla oli suuri henkilökohtainen tarve päästä näyttämään osaamistaan esimiehilleen. Hän oli maissa ollessaan jäänyt kiinni viinan kanssa läträämisestä, ja nyt itsepäistä komentajaa uhkasi joutuminen sotaoikeuteen.

Kahdeksan aikaan illalla S-13:n päivystysvuorossa ollut upseeri, luutnantti Juri Jefremenko havaitsi merellä valoa. Marinesko ryntäsi periskoopille.

Alkoi kaksi tuntia kestänyt takaa-ajo ja varjostus, jonka aikana Marinesko upseereineen suunnitteli torpedohyökkäystä.

Wilhelm Gustlofilla laivan ämyreistä raikui musiikki, mutta yhtäkkiä se keskeytettiin. Radiosta alkoi Hitlerin puhe natsien vallassaolon kahdennentoista vuosipäivän kunniaksi.

Führerin ääni kaikui laivan sisätiloissa. Joillekin se toi yhä lohtua, mutta useimmille se aiheutti pelkästään kyynisiä tuhahduksia.

Marinesko ajoitti tietämättään hyökkäyksen alkamaan vain pari minuuttia sen jälkeen, kun Hitler oli lopettanut radiopuheensa.

Torpedot valmiina

S-13 -sukellusveneessä oli neljä torpedoa laukaisuvalmiina: ensimmäiseen oli maalattu teksti Isänmaan kunniaksi, toiseen Stalinin puolesta, kolmanteen Neuvostokansan puolesta ja viimeiseen Leningradin puolesta.

Kun Marinesko antoi laukaisukäskyn, kolme torpedoista syöksyi matkaan, mutta yksi jämähti paikalleen. Sen räjähtäminen putkeensa pystyttiin kuitenkin estämään.

Kaikki kolme torpedoa osuivat maaliinsa, ensimmäinen Wilhelm Gustloffin keulaan, toinen kannen alla sijainneen uima-altaan kohdalle ja kolmas suoraan konehuoneeseen.

Kun ensimmäinen torpedo räjähti, Wilhelm Gustloffin päivystävä upseeri Harry Weller luuli hetken, että laiva oli osunut miinaan. Komentosillalle rientänyt kapteeni Petersen ymmärsi kuitenkin heti, että kyseessä oli torpedoisku.

Alus lähetti SOS-hätäsanoman. Muutamassa minuutissa Gotenhafenin esikunta määräsi kaikki lähistöllä seilanneet saksalaislaivat suuntaamaan kohti Wilhelm Gustloffia.

Allas täyttyi ruumiista

Varsinkin toinen torpedoista aiheutti aluksella valtavan tuhon. Wilhelm Gustloffin uima-allasta ei ollut käytetty alkuperäiseen tarkoitukseen enää vuosiin vaan se, samoin kuin altaan ympärillä olleet hytit olivat toimineet naishenkilökunnan majoitustiloina.

Nyt allas täyttyi vedestä ja naisten silpoutuneista ruumiista. Vain kolme altaan lähistöllä torpedoiskun aikaan olleista yli 370 naisesta pystyi pelastautumaan.

Kolmas torpedo murskasi Wilhelm Gustloffin moottorit, ja saman tien sammuivat myös laivan sähköt. Syntyi valtava kaaos, kun ihmiset yrittivät päästä sisätiloista nopeasti kallistuneen laivan kannelle. Miehistön käskyt päästää lapset ja naiset ensimmäisinä kohti kantta kaikuivat kuuroille korville. Käytävät ja raput tukkeutuvat ylöspäin pyrkineistä, ja sisään tulvinut vesi huuhtoi ihmisiä takaisin aluksen uumeniin.

Jäiselle kannelle päässeistä osa liukui mereen laivan kallistuessa koko ajan. Monet veteen lasketuista pelastusveneistä täyttyivät ääriään myöten ja kaatuivat. Joissakin pelastusveneistä oli vain muutama ihminen.

Yllättävä löytö

Wilhelm Gustloffin uppoaminen kesti noin 70 minuuttia. Veden varassa oli tuhansia ihmisiä, joista monet olivat jo kuolleita. Pelastusliivit oli tarkoitettu vain aikuisille, joten pikkulasten päällä ne eivät pysyneet.

Ensimmäisenä paikalle pääsi miinanraivaaja Löwe. Se noukki jäisestä, vellovasta merestä 472 eloonjäänyttä. Merestä saatiin turvaan lopulta 1 239 ihmistä. Hengissä säilyneiden joukossa oli myös kapteeni Friedrich Petersen sekä historioitsija Heinz Schön, joka oli 17-vuotias apupurseri aluksen kohtalokkaalla matkalla.

Yksi pelastumisen ihmeistä koettiin seitsemän tuntia Wilhelm Gustloffin uppoamisen jälkeen, kun pieni saksalainen partiovene saapui paikalle. Sen valokiila osui vedessä kelluvien ruumiiden seassa ajelehtineeseen pelastusveneeseen.

Pursimies Werner Fick hyppäsi veneeseen, jossa kaikki näyttivät jäätyneen kuoliaiksi. Fick kuitenkin huomasi tiukasti käärityn huopamytyn. Sen sisältä löytyi elossa oleva pikkuvauva.

Lapsi säilyi hengissä. Kun vanhempia ei pystytty sodan jälkeen jäljittämään, Fick adoptoi pojan.

Puhdistettu maine

Alexander Marineskon komentama S-13 -sukellusvene onnistui helmikuussa upottamaan toisenkin aluksen. Se torpedoi saksalaisen sairaalalaivan S/S General von Steubenin, joka kuljetti vaikeasti haavoittuneita saksalaissotilaita ja it-tykkejä. Uppoamisessa kuoli arviolta yli 4 200 ihmistä.

Marineskoa ei palkittu urotöistään. Julkista tunnustusta hän sai vasta vuonna 1963, vähän ennen kuolemaansa.

Mihail Gorbatshov puhdisti Marineskon maineen vuonna 1990 nimittämällä hänet Neuvostoliiton sankariksi.