Itsenäisyyspäiväksi olisi parempiakin vaihtoehtoja kuin 6. joulukuuta

Loppuvuosi 1917 oli hermoja repivän jännittävä ajanjakso Suomessa. Tuon syksyn aikana Suomi irrottautui Venäjästä ja julistautui itsenäiseksi.

”Se oli erittäin dramaattinen vaihe. Lopputulosta ei tiennyt kukaan”, historiantutkija Martti Häikiö sanoo.

Vaihtoehtoisia päivämääriä itsenäisyyspäivälle olisi ollut useita. Päiviä, joilla olisi paremmat perusteet olla itsenäisyyspäivä. Päiviä, joina otettiin joulukuun kuudetta tärkeämpiä askeleita itsenäisyyden suuntaan.

Miksi siis juhlimme itsenäisyyttä juuri 6. joulukuuta?

Yhdellä tai toisella tavalla

Jännitys Suomen itsenäisyyden ympärillä alkoi tiivistyä kesällä 1917.

Venäjän tsaari Nikolai II oli pakotettu luopumaan vallasta maaliskuussa. Maassa tuli valtaan väliaikainen hallinto, jonka Suomi tunnusti.

Tsaarin kaatumisesta seurasi Suomelle hyvää. Venäjän väliaikainen hallinto purki Suomessa sortokauden aikaisia säädöksiä ja vapautti poliittisia vankeja, muun muassa Siperiaan karkotetun eduskunnan entisen puhemiehen, tuomari P. E. Svinhufvudin.

Venäjän hallinto kuitenkin käytti edelleen ylintä valtaa Suomessa. Se saattoi hajottaa eduskunnan, nimittää hallituksen sekä korkeat virkamiehet ja päättää Suomen ulkopolitiikasta.

Heinäkuussa Suomen eduskunta sääti niin sanotun valtalain, jolla eduskunta otti itselleen kaiken muun vallan lukuun ottamatta ulko- ja sotilaspolitiikkaa. Ne jäivät edelleen Venäjän hallintaan.

Eduskunta toimitti Venäjälle adressin, jossa selitettiin valtalain tarkoittavan ainoastaan Suomen sisäisen vapauden lujittamista, eikä se merkinnyt Suomen riippumattomuuden julistamista.

”Siinä vaiheessa ei vielä vaadittu täyttä itsenäisyyttä. Siitä haaveiltiin ja puhuttiin”, Häikiö sanoo.

P. E. Svinhufvud ja J. K. Paasikivi olivat käyneet vuonna 1911 seuraavan keskustelun:

Svinhufvud: ”Meidän on päästävä eron Venäjästä. Muuten Suomen kansa hukkuu Venäjän kansojen mereen.”

Paasikivi: ”Kyllä. Mutta miten?”

Svinhufvud: ”Yhdellä tai toisella tavalla.”

Oikea hetki koitti

Kesällä 1917 Venäjän väliaikainen hallinto ei hyväksynyt Suomen aietta rajoittaa sen valtaa ja hajotti Suomen eduskunnan.

Venäjän päätös ei ollut Suomessa läpihuutojuttu. Senaatissa käytiin kova keskustelu siitä, hyväksytäänkö hajotusta.

Senaatti päätti kuitenkin hyväksyä sen laillisessa järjestyksessä.

”Hyväksymättä jättäminen olisi käytännössä ollut itsenäisyysjulistus”, Häikiö selittää.

Oikea hetki sen askeleen ottamiseen koitti marraskuussa.

Pietarissa alkoi bolsevikkien vallankaappaus aamuyöllä 7.11.

Aamun valjetessa Suomen pääministeri E. N. Setälä sai puhelun Pietarista. Soittaja oli Helsingin yliopiston lainopin professori S. A. Korff, joka toimi myös kenraalikuvernöörin apulaisena. Korff kertoi, että Venäjä oli paraikaa romahtamassa.

”Toimikaa tarpeenne mukaan, mutta omalla vastuullanne”, Korff neuvoi.

Suomen johto sai siis ajantasaista tilannekuvaa siitä, mitä Pietarissa oli tapahtumassa.

Vielä saman päivän aikana Suomen senaatti teki historiallisen päätöksen. Se päätti olla tunnustamatta Venäjän vallankumoushallintoa korkeimman vallan haltijaksi Suomessa ja katsoi, että Venäjän ja Suomen valtioyhteys oli näin lakannut.

”Tämä oli Suomen ensimmäinen itsenäisyysjulistus”, Martti Häikiö sanoo.

Koko seuraavan päivän ajan eduskunta mietti, miten korkein valta Suomessa järjestettäisiin. Äänestys venyi seuraavan vuorokauden puolelle.

Kello yksi yöllä 9.11. eduskunta päätti, että se uskotaan toistaiseksi kolmihenkiselle valtionhoitajakunnalle, jossa oli edustaja kustakin suuresta puolueesta, eli Oskari Tokoi sosialidemokraateista, Santeri Alkio maalaisliitosta ja P. E. Svinhufvud nuorsuomalaisista.

Asia ei kuitenkaan ollut sillä selvä.

Dramaattinen yö

Suurin puolue sosialidemokraatit ei hyväksynyt valtionhoitajakuntaa.

Sosialidemokraattien mielestä eduskunnan piti käyttää korkeinta valtaa eikä sen yläpuolella saanut olla vallankäyttöelintä.

Torstaina 15. marraskuuta eduskunta päätti toistaiseksi käyttää itse ylintä valtaa Suomessa. Häikiö pitää tätä päätöstä Suomen toisena itsenäisyysjulistuksena.

Eduskunnan täysistunto, jossa julistus annettiin, oli dramaattinen. Saman yön aikana päätettiin tavallisten ihmisten elämään suuresti vaikuttavasta kahdeksan tunnin työaikalaista ja kunnallisesta demokratiasta. Istunnon päätteeksi, kun vuorokausi oli jo vaihtunut perjantain puolelle, sosialidemokraatit päättivät aloittaa vallankumouksen.

”He marssivat eduskunnasta Siltasaareen puheenjohtajansa Kullervo Mannerin johdolla. Vallankumoushallitus valittiin viiden aikaan aamuyöllä. Mutta ennen kuin päivä valkeni, yksi ja toinen perääntyi, ja vallankumous peruttiin”, Häikiö sanoo.

Punakaarti oli kuitenkin ehtinyt jo liikkeelle. Perjantain 16.11. aikana se otti Helsingin haltuunsa. Se valtasi keskusvirastot, Säätytalon, rautatieaseman ja esti senaatin toiminnan.

Kesti viikon, ennen kuin punakaarti luovutti järjestyksenvalvonnan lailliselle esivallalle.

Eteenpäin raamit kaulassa

Marraskuun lopussa Svinhufvudin hallitus eli senaatti aloitti toimintansa ilman sosialidemokraatteja.

Senaatti asetti tärkeimmäksi tehtäväkseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden turvaamisen.

Itsenäisyyden toteuttamistavasta oli porvaripiireissäkin erimielisyyttä. Monet, esimerkiksi K. J. Ståhlberg, olivat sitä mieltä, että asiassa ei pidä edetä liian nopeasti. Sosialistit pitää saada mukaan ja ulkovaltojen hyväksyntä varmistettua ennen kuin edettäisiin.

Monet, kuten Svinhufvud ja Alkio olivat sitä mieltä, että nyt oli mentävä eteenpäin.

”Svinhufvud näki, että ovi oli raollaan, koska Venäjä oli kaaoksessa. Oli oikea hetki edetä, vaikka raamit kaulassa”, Häikiö sanoo.

Svinhufvud myös oivalsi, että asia olisi esitettävä eduskunnalle niin, että siitä ei äänestettäisi. Oli hyvin todennäköistä, että asia olisi kaatunut äänestyksessä.

Sen takia hallituksen esityksessä 4.12. ei puhuttu mitään Suomen ja Venäjän suhteesta vaan keskityttiin Suomen hallitusmuotoon.

”Sen johdosta, että hallitus on tehnyt eduskunnalle esityksen uudeksi hallitusmuodoksi, joka rakentuu sille pohjalle, että Suomi on riippumaton tasavalta, eduskunta korkeimman valtiovallan haltiana päättää puolestaan hyväksyä tämän periaatteen ja hyväksyä myös, että hallitus, saattaakseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustetuksi, ryhtyy niihin toimenpiteisiin, jotka hallitus sitä varten tarpeellisiksi ilmoittaa.”

Esitys sai vastaehdotuksen sosialidemokraattien Mannerilta. Esitysten ero oli siinä, että Manner ehdotti itsenäisyyden neuvottelua ja sopimista Venäjän kanssa.

Hallituksen esitys voitti äänin 100–88. Julistus kerrottiin heti kansalle. Eduskunta vahvisti itsenäisyysjulistuksen 6.12.

Todelliseen itsenäisyyteen oli kuitenkin vielä monta mutkaa.

Iso mutka oli se, että yksikään maa ei ollut tunnustanut Suomen itsenäisyyttä.

Hetki ennen puoltayötä

Suomella oli ongelma: Mikä oli se organisaatio Venäjällä, jolta piti saada siunaus Suomen itsenäisyydelle?

Suomi kääntyi aluksi vastavalitun Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen puoleen. Se oli väärä osoite.

Joulukuun lopussa ilmeni, että oikea kohde oli vallankumouselin, Venäjän kansankomissaarien neuvosto.

Svinhufvud lähti henkilökohtaisesti viemään itsenäisyystunnustusta V. I. Leninille. Vuoden viimeisenä päivänä 1917, hetkeä ennen puoltayötä, Lenin lupautui hyväksymään Suomen itsenäisyyden.

Virallinen hyväksyminen tapahtui neuvoston istunnossa tammikuun 4. päivä 1918.

Samana päivänä myös Ruotsi ja Ranska tunnustivat Suomen, Saksa pari päivää myöhemmin.

Mikä sai Leninin hyväksymään Suomen itsenäistymisen?

”Nyt siirrytään spekulaation puolelle. Voi vain esittää oletuksia, sillä ihmisen motiiveista on vaikea tietää mitään varmaa”, Häikiö sanoo.

Yksi tekijä liittyy bolsevikkien ohueen valtaan. Venäjä kävi erittäin epäsuosittua sotaa Saksan kanssa, ja sen armeija oli romahtanut. Bolsevikit tarvitsivat rauhaa pysyäkseen itse vallassa.

”Ilman Saksan-sodan tuomaa painetta Venäjä tuskin olisi luopunut Suomesta, Ukrainasta, Baltiasta ja Puolasta.”

Toinen selitys saattaa liittyä siihen, että Lenin uskoi maailmanvallankumoukseen.

”Hän saattoi ajatella, että suomalaiset tekevät itse oman vallankumouksensa.”

Delikaatti asia

Näin todella oli käydä.

Jo tammikuun lopussa 1918 Suomessa alkoi sosialistinen vallankumous. Se kääntyi traumaattiseksi sisällissodaksi, joka päättyy 15. toukokuuta 1918.

Suomen itsenäisyyspäivä valittiin vasta 1919, kaksi vuotta itsenäistymisen jälkeen.

Asiasta neuvoteltiin, sillä aihe oli herkkä. Valkoisella puolella 16. toukokuuta sai laajaa kannatusta, koska sinä päivänä kenraali C. G. E. Mannerheim oli järjestänyt vuonna 1918 Helsingissä suuren voitonparaatin.

Sosialistit kannattivat marraskuun 15. päivää.

”Omasta mielestäni 7.11. oli itsenäistymisen kannalta merkittävin päivä. Siihen saakka Suomen hallitus oli tunnustanut, että Venäjällä oli viime kädessä sananvalta Suomen asioihin, mutta tuona päivän Suomen ja Venäjän valtioyhteys katkesi. Se oli päivä, jolloin Suomi astui rajan yli”, Häikiö sanoo.

Joulukuun 6. päivä oli sisällissodan jälkeen neutraali vaihtoehto, se ei loukannut ketään. Se oli hyvä alku konsensus-Suomelle.