Keltaisen salaman kellistäjä

Kun astuu Mannerheim-museoon, astuu sikarinhajuisten, eleganttien tarinoiden maailmaan. Museossa on tuhansia kauniita ja harvinaisia tavaroita, joilla on uskomaton tai vähintään kiehtova tarina.

Yksi parhaista tarinoista alkaa alakerran salongista. Sen katseenvangitsijoita ovat kahden kevyen sohvaryhmän keskelle levittäytyvät taljat. Ne ovat kahden tiikerin, jotka Mannerheim ampui Aasiassa helmikuussa 1937.

Suurempi taljoista on yli kolme metriä pitkä. Vuodet ovat haalistaneet sen beesiksi, mustat raidat ovat harmaantuneet. Mutta taljaan liittyvä legenda ei ole haalistunut 73 vuodessa.

Voisiko tarinaan löytyä vielä jotakin uutta? Ainakaan suomalaiset eivät ole vielä kuulleet kenraali Ranaa.

Taljan perään

Helmikuussa 1937 Mannerheim seisoi pitkästä aikaa norsun selässä. Hän oli kaivannut sitä. Tiikerin kellistämisestä oli tullut hänelle päähänpinttymä, sillä suurriistan metsästäjä ilman tiikerintaljaa on kuin erämies vailla kaatamansa karhun siitinluuta.

Pitkällä Intian-matkallaan vuosina 1927–28 Mannerheim oli tutustunut eversti F.M. Baileyyn. Nyt Bailey oli siirtynyt brittihallinnon edustajaksi Nepaliin, jonne hän kutsui marsalkan.

Ystävät olivat varoittaneet 69-vuotiasta Mannerheimia metsästysretken rasituksista kuumassa ilmastossa, mutta turhaan. Edellisestä matkasta oli jäänyt mitä mieluisimmat muistot. Mannerheimia oli kuitenkin jäänyt kaihertamaan, ettei hän ollut onnistunut ampumaan vielä yhtään tiikeriä.

Siksi Mannerheim nautti päästessään maharadža Joodha Shumsere Jung Bahadur Ranan metsästysleiriin Nepalin ja Intian rajalla Teraissa. Maharadžan seurueessa sai olla osa näytelmää, jossa ”ampuja norsunsa selästä kivääri valmiina äärimmäisen jännittyneenä koettaa tähyillä läpi taajan viidakkoheinän, joka useinkin ulottuu yli hänen päänsä. Tiikerin hiipimissuunnan osoittavat milloin jotkut huojuvat ruohonkorret, milloin raskas puhallus tai uhkaava murina, ja äkkiä leimahtaa keltainen salama – saalis näyttäytyy sekunnin ajaksi, ja silloin on tähdättävä vakaasti ja laukaistava silmänräpäyksessä” (Mannerheimin kuvaus muistelmissaan).

Helmikuun 6. päivä Mannerheim pääsi vihdoin tositoimiin. Terain heinikkoon oli viritetty 80 norsun ja valkoisen kankaan muodostama saartorengas, jonka keskellä viisi norsua polki maata tiikerin hätyyttämiseksi. Pellavapukuun ja hellekypärään sonnustautunut Mannerheim tuijotti silmä kovana edessään heiluvaa ruohotiheikköä.

Siitä mitä sitten tapahtui, on jälkipolville säilynyt kaksi painettua kertomusta. Toinen on marsalkan oma, toinen löytyy Nepalin pääkaupungista Kathmandusta.

Ihmissyöjätiikeri

Aluksi kaikki meni pieleen. Ensimmäinen luoti singahti ohi, mikä kismitti metsästäjää.

”Katsojina neljäsataa silmäparia ja niiden joukossa satakuusikymmentä elefantinsilmää, jotka varmastikaan eivät kuuluneet tyhmimpiin.”

Mutta vihdoin ruoho huojui taas Mannerheimin edessä. Villieläin syöksyi ohi noin 70 metrin päässä, ja Mannerheim ampui uudestaan. Taas ohi.

Vasta parin tunnin päästä saatiin kliimaksi:

”Ammuin ja uskoin pedon liikahtaneen osuman merkiksi, vaikka tätä tiikeri ei ylipäänsä tee, päinvastoin kuin kaurit ja muut sellaiset eläimet. Otus jatkoi laukkaansa, ja vasta 20 minuutin tai puolen tunnin kuluttua näin sen jälleen kiitävän hurjaa vauhtia jokseenkin samaan suuntaan ja samalla etäisyydellä. Ammuin ja tiikeri näytti hypähtävän pari kertaa, minkä jälkeen ruoho lakkasi huojumasta ja kaikki oli hiljaista. Maharadza kehoitti minua ampumaan vielä kerran. Olin vastahakoinen, mutta hän sanoi, että tiikeristä ei koskaan tiennyt. Oli parempi ampua kerran liikaa kuin liian vähän.”

Mannerheim oli onnellinen. Onnea lisäsi se, että maharadžan ampumista sadoista tiikereistä vain yksi oli ollut 2,5 senttiä pidempi.

Kuukauden kestäneellä metsästysretkellä Nepaliin Mannerheim onnistui ampumaan vielä toisenkin tiikerin, mutta se ei enää aiheuttanut samanlaista hurmosta kuin ihmissyöjätiikeri.

Maaliskuun 18. päivätyssä kirjeessä sisarelleen Evalle Mannerheim mainitsee tiikereistä suuremman: ”P.S. Jos olet puhelinyhteydessä Ernstin kanssa, voit kertoa hänelle, että minä ammuin mm. mahtavan ison tiikerin, ”man eater” -otuksen, joka oli tappanut 2 miestä. Sen pituus on 10 jalkaa ja 7 tuumaa ja se on suurin mikä Nepalissa on tänä vuonna ammuttu.”

Tässä kaikessa on ripaus sankaritarua. Herää uteliaisuus: mitä nepalilaiset ajattelivat suomalaisesta sotaherrasta? Oliko hän taitava tiikerinmetsästäjä?

Tarinan syntysijoille

On koukattava Kathmanduun. Yläluokan asuinalueelta löytyy vanhaan hallitsijasukuun kuuluva kenraali Rabi Shamsher Rana.

On vuosi 1995. Kenraali Rana kertoo suomalaistoimittajalle mielellään kaukaisesta metsästysretkestä. Mannerheimin isäntänä helmikuussa vuonna 1937 toiminut maharadža oli nimittäin Ranan isä.

Sohvapöydällä on jo odottamassa omasta kirjastosta haettu iän kellastama kirja, E. A. Smythiesin Big game shooting in Nepal vuodelta 1942. Sen sivulla 78 Terain Naya Mulukiin saapuu suomalaissankari, ”kuuluisa sotamarsalkka”.

E. A.Smythies oli kuningaskunnan palkkaama metsänhoitaja alueella, jossa maharadža (maan tosiasiallinen hallitsija) mielellään metsästi. Intohimoisena metsästäjänä, ”shikarina” Smythies alkoi tehdä maharadžan retkistä kirjaa, johon hän myös poimi otteita tämän metsästyspäiväkirjoista.

Kirjan Mannerheim-jakso alkaa, kun metsästäjät saivat 6. helmikuuta saarrettua suuren tiikerin elefanttien ja valkoisen kankaan avulla. Näin kertoo Smythies:

”Tunnin ja vartin seurue nautti täydestä jännityksestä tiikerijahdissa, jossa tiikeri ilmestyy ja katoaa tuuheassa ja korkeassa ruohikossa. Marsalkka Mannerheimin oli vaikea erottaa hiipivän tiikerin hahmoa, ja useat laukaukset ohittivat maalin. Viimein yksi laukaus osui, mutta vielä vaadittiin kolme lisää viemään hengen tiikeriltä.”

Smythies jatkaa otteella maharadžan metsästyspäiväkirjasta: ”Se oli kahdeksanvarpainen tiikeri, joka oli syönyt kahdeksan ’padahsia’ [puhvelinvasikkaa], ja tapettiin kahdeksalla luodilla. Siihen oli osunut neljä luotia. Sen mitaksi saatiin 10 jalkaa ja 7 tuumaa, mikä on ennätyksellinen koko Naya Mulukin viidakossa. Hänen Korkeutensa ilmaisi onnittelunsa, ja marsalkka vastasi tuntevansa itsensä erittäin etuoikeutetuksi tapettuaan niin suurenmoisen ja valtavan tiikerin.”

Eikä tässä vielä kaikki. Kenraali Rabi Shamsher Rana oli itse paikalla, kun Mannerheim metsästi maharadžan kanssa.

Arvovaltaisia vieraita

Vuonna 1937 kenraali Rana oli vielä pieni poika. Hän vietti suuren osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan metsästysleireissä, jotka oli pystytetty Teraille suurriistan saalistusta varten.

Maharadžan luo Teraille virtasi arvovaltaisia vieraita, mutta Nepalin syrjäisestä ja hankalasta sijainnista johtuen ulkomaalaisia nähtiin harvoin. Siksi kaukainen vieras Suomesta jäi maharadžan mieleen.

Vanhempana hänen poikansa kiinnostui Mannerheimista niin paljon, että kyseli isältään yksityiskohtia marsalkan tiikerisafarista Naya Mulukissa.

Minkälaisen vaikutelman maharadža sai Mannerheimista?

”Mannerheim oli vaatimaton. Ennen kuin britit informoivat meitä, emme ymmärtäneet, että hän oli The Marshall, Suomen ainoa”, kenraali kertoo.

Kenraali Rana on nähnyt satojen villieläinten kellistyvän. Hän on siis oikea mies vastaamaan kysymyksen, oliko Mannerheim hyvä tiikerinmetsästäjä.

Oliko?

”Ei. Hän oli epäilemättä hyvä sotilas, mutta… Siinä ympäristössä, jossa me metsästimme, tiikeriä on vaikea nähdä. Raitoja on paljon.”

Kenraali on ymmärtäväinen: tehtävä oli mahdoton suomalaiselle. Korkeassa, tiheässä heinikossa tiikeri sulautui luontoon. Sitä oli todella vaikea hahmottaa. Nepalilaisille se oli helpompaa, koska heidän silmänsä olivat harjaantuneet viidakon liikkeille.

Ihmissyöjätiikerin tappaminen vaati Mannerheimilta neljä luotia. Vähemmälläkin olisi voinut selvitä.

”Koska tiikeri on pehmeä kuin kissa, sen voi tappaa pienellä luodilla”, kenraali huomauttaa.

Metsästystaitonsa puutteista huolimatta Mannerheim alkoi kiehtoa kenraali Ranaa. Kun partioharrastus toi kenraalin Suomeen vuonna 1959, hän kävi Mannerheimin haudalla Hietaniemessä.

Kenraalia harmitti, ettei aikataulu sallinut käyntiä Mannerheimin vanhassa kodissa Kaivopuistossa.

Seikkailunhalu säilyi

Mannerheim-museon portaikossa on vitriini täynnä aseita. Äärimmäisenä oikealla on ase, jolla Mannerheim kaatoi Terain jättitiikerin.

Matkalla Aasiaan Mannerheim oli etsinyt Lontoosta käsiinsä Purdeyn kaksoisluodikon, Intian tiikerinmetsästäjien suosikkiaseen. Hän halusi olla hyvin valmistautunut suureen kohtaamiseen tiikerin kanssa.

Oliko tiikeri suorastaan pakkomielle Mannerheimille?

Suurriista oli hänen lempisaalistaan, ja tiikeriä hän selvästi arvosti.

”Tiikeri oli hyvä vastus taitavallekin soturille”, Mannerheim kirjoittaa muistelmissaan.

Lievästi haavoittunut ja saarrettu tiikeri on maailman vaarallisimpia eläimiä jopa nepalilaisten mielestä. Sitä paitsi tiikeri oli tappanut Mannerheimin ystävän, yli 50 tiikeriä kaataneen metsästäjän Mr Bournen.

Entä mitä mieltä museossa ollaan sotamarsalkan talentista tiikerijahdissa?

Museon intendentti Vera von Fersen ei ryhdy sitä arvioimaan. Von Fersenistä sankarillisempi suoritus oli 69-vuotiaan selviäminen matkan rasituksista.

”Harva matkusti siihen aikaan Nepaliin”, intendentti muistuttaa.

Von Fersenistä tiikerien vaaniminen oli vain jatkumoa lapsuuden villeille leikeille.

”Mannerheimilla poikamainen seikkailunhalu säilyi läpi elämän.”

Kun sisarusten jälkikasvu tuli kylään, farbror Gustaf saattoi tempautua salongissa pienten leikkeihin. Hän laski lasten kanssa tiikerintaljojen hampaita tai yllytti työntämään käden tiikerin kitaan. Jos lapsi oli ollut kiltti, vaaraa ei ollut: kita ei loksahtanut kiinni.

Tiikerintaljojen äärellä laskettiin leikkiä, mutta yhdessä asiassa Mannerheim oli ehdoton. Kukaan ei saanut astua tiikerintaljojen päälle.

Lähteet: Kenraali Ranan haastattelu Kathmandussa vuonna 1995. E.A. Smythies: Big game shooting in Nepal (Thacker, Spink and Co., Kalkutta 1942). Mauri Soikkanen: C.G.E. Mannerheim – Suurriistan metsästäjä (Gummerus, Jyväskylä 1997), Stig Jägerskiöld (toim.): Mannerheim. Kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta (Otava, Helsinki 1983). C.G. Mannerheim: Muistelmat (Otava, Helsinki 2008 [1951–1952]).

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 48/2010.