Kenraalin kohtalo

Talvisodan syttyessä Hugo Österman oli kenraaliluutnantti ja samassa sotilasarvossa hän myös päätti uransa 1946 siirtyäkseen siviilitöihin. Ylennystä ei tullut, ei Mannerheim-ristiä. Mikä esti urakehityksen tältä kiistämättömän lahjakkaalta upseerilta? Vastaus voidaan kiteyttää yhteen ainoaan sanaan, Mannerheim.

Österman nimitettiin jo 1925 täydeksi everstiksi ja hän suoritti Ruotsin sotakorkeakoulun 1927–28. Jalkaväen tarkastajana hän toimi vuoteen 1933 ja samalla alkoi tulla ansioita myös siviilipuolella. Lapuanliikkeen kuohunta-aikana luotettava ja harkitseva upseeri nimitettiin Svinhufvudin hallituksen apulaispuolustusministeriksi ja sitten Uudenmaan läänin vs. maaherraksi.

Sitten, vuonna 1933 seurasikin nimitys sotaväen päälliköksi. Tätä tehtävää Österman hoiti YH-aikaan asti, lokakuuhun 1939. Kun aikaisemmin tehtyjen salaisten sopimusten perusteella sotamarsalkka Mannerheimista tuli ylipäällikkö, nimitettiin Österman perustetun Kannaksen Armeijan komentajaksi. Hän onkin kenraali Erik Heinrichsin ohella ainoa suomalainen upseeri, joka on sodan aikana johtanut erillistä armeijaa. Viimeksi mainitusta tehtävästä hän erosi omasta pyynnöstään 28.2.1940 talvisodan riehuessa.

* * *

Österman oli 1930-luvulla tiukan miehen maineessa. Hän oli vaativa komentaja ja hallitsi alansa. Hän tunsi välineen, suomalaisen kenttäarmeijan, paremmin kuin kukaan ja tiesi mihin se pystyi ja mihin ei.

Tässä suhteessakin hän löi laudalta sotamarsalkka Mannerheimin, joka ei ollut joukkojen kanssa tekemisissä kevään 1918 jälkeen käytännöllisesti lainkaan! Tästä johtuivatkin Mannerheimin talvisodan alussa tekemät eräät ”päättömät käskyt”.

Mannerheimin ja Östermanin välit eivät tiettävästi olleet puolustusneuvostonkaan aikana 30-luvulla lämpimät, mutta heitä yhdisti yksi ylittämätön asia: sininen veri! Hugo tosin poliisivirkailijan poikana ei ollut siniverinen aatelinen, mutta sitä oli Hugon puoliso Marga von Troil.

Vaimonsa kautta Hugo Österman oli Mannerheimin etäinen sukulainen. Gustaf ja Hugo siten sinuttelivat toisiaan. Se oli harvinaista Mannerheimin kohdalla.

* * *

Sukulaisuus ei kuitenkaan pelastanut Östermania talvisodan aikana. Erimielisyydet alkoivat terävinä jo YH:n aikana, jolloin ilmeni ratkaiseva eroavuus armeijan komentajan ja ylipäällikön näkökannoissa. Myöhempi tutkimus, mm. Pertti Hartikainen mainiossa väitöskirjassaan Östermanista sekä myös jo aikalaiset, kuten Airo, ovat myöntäneet armeijan komentajan olleen oikeassa.

Samaa mieltä olivat monet rintamamiehetkin. Siitä puhui aikanaan Summassa taistellut isänikin Erkki Turtola.

Mistä siis oli oikein kysymys? Mannerheim kuvitteli, että valtakunnan rajan ja pääpuolustuslinjan (myöh. Mannerheim-linjan) välisellä ns. suojajoukkoalueella voidaan käydä laajamittaista ja sitkeää viivytystaistelua kuluttamalla etenevää puna-armeijaa. Siksi suojajoukkoalueelle uhrattiin suunnattomasti työtunteja linnoittamistyöhön.

Todellisuudessa puna-armeijan ylivoima oli niin suunnaton, että monissa kohdissa asemia kyettiin pitämään ehkä vain päivä tai vain joitakin tunteja.

Österman olisi halunnut ensinnäkin säilyttää suojajoukot, jotka siis koostuivat asevelvollisesta vakinaisesta armeijasta, nuorista rivakoista miehistä, ja joka oli parhaiten aseistettu ja varustettu mahdollisemman koskemattomana ja oli valmiina toimimaan tarvittavana reservinä.

Samalla linnoitustoiminta olisi kaikin voimin keskitetty pääpuolustuslinjan taakse, tukilinjoille. Näin linja olisi saanut paljon enemmän tarvittavaa syvyyttä.

Kriisi upseerien välillä kulminoitui helmikuussa 1940, jolloin Österman olisi halunnut vetää joukot suoraan ns. taka-asemaan, Viipurin tasalle, mutta Mannerheim tarrautui ns. väliasemaan, jota ei kuitenkaan kyetty pitämään paria päivää pitempään. Joukot eivät siten saaneet kaipaamaansa lepoa ja huoltoa.

Östermanin seuraaja, kenraaliluutnatti Erik Heinrichs ja päämajoitusmestari Airo kiistävät kuitenkin jyrkästi, että Österman olisi siirretty muihin – merkityksettömiin – tehtäviin ”hermojen pettämisen vuoksi”.

Ylennystä Östermanille ei onnistuttu saamaan 1960-luvullakaan, kun ”porilaiset”, (Porin rykmentin veteraanit) sitä hakivat. Korvaukseksi lyötettiin hienolle upseerille ja kunnian miehelle komea muistomitali.