Jo tapahtumahetkestä, kesäkuusta 1944 alkaen, on taitettu peistä siitä, kuka loppujen lopuksi oli vastuussa siitä, että Suomen armeija Karjalankannaksella joutui valmistautumattomana ottamaan vastaan puna-armeijan massiivisen suurhyökkäyksen.
(Päivitetty: )
Teksti:
Martti Turtola

Pian sodan jälkeen kirjoitetussa käsikirjoituksessa ja sitten 50-luvulla kirjana ilmestyneessä tutkielmassa Suomen kohtalon ratkaisu Karjalan kannaksella syytti kenraali K. L. Oesch tiedustelun johtoa ja ennen muuta eversti Aladár Paasosta tiedustelun laiminlyömisestä. Paasonen taas syytti päämajoitusmestari Aksel Airoa 1974 ilmestyneissä muistelmissaan ja Airoa syytti myös entinen  pääministeri Edwin Linkomies postuumisti ilmestyneissä muistelmissaan Vaikea aika. Yleisesikunnan päällikkö, kenraali Erik Heinrichs kirjoitti muistiinpanoihinsa, että ”vanheneva ylipäällikkö ei enää nähnyt metsää puilta”.

Paasonen vieritti viimeisenä elinvuotenaan sanelemissaan muistelmissa syyn Airon ja hänen lähimmän miehensä eversti Valo Nihtilän niskoille. Paasosen arvostelu yltyy tiedon vääristelyyn saakka. Hän väittää, ettei Airo käynyt etulinjassa. Ylipäällikkö ja päämajoitusmestari tekivät tiheään rintamakäyntejä. Niistä on Kansallisarkistossa kokonainen mapillinen materiaalia.  Sen sijaan Paasosen rintamakäynneistä ei ole tietoja löytynyt.

Toinen virheellinen tieto, joka on jäänyt elämään, koskee Airon väitettyä kieltoa kertoa Mannerheimille uhkaavista tiedustelutiedoista.  Paasonen väittää, että toukokuun viimeisellä viikolla –44 Airo olisi kieltänyt saatujen tiedustelutietojen esittämisen ylipäällikölle ja vaatinut tilannekuvan kaunistelemista. Airo ei myöhemminkään ottanut julkisuudessa eikä yksityisesti kantaa kollegansa väitteisiin. Sitä vastoin Oesch tohti epäillä tiedustelujaoston päällikön väitteitä.

Tätä aihetta on käsitelty vuosikymmenet ja sen on ollut kuin kaluttu luu. Uutta ja lisättävää siihen ei ole näyttänyt löytyvän. Olen itsekin tutkinut aihetta kahdessakin aikaisemmassa kirjassani, Heinrichsin ja Airon elämäkerroissa, mutta en ole kyennyt esittämään mitään ratkaisevasti uutta. Nyt kuitenkin entisen sota-arkiston kätköistä löytyi Suomen Tukholman jatkosodan aikaisen sotilasasiamiehen, eversti Martin Stewenin arkisto ja Paasosen kanssa käymä kirjeenvaihto. Everstit olivat alkuun hyvinkin läheisiä ja hyviä ystäviä, mutta suhde katkesi dramaattisesti aselevon voimaantulon jälkeen ja johti täydelliseen välirikkoon. Stewen joutui lähtemään armeijan palveluksesta ja katkeroitui. Riita johtui ainakin osittain Stella Polaris -operaation jälkiselvittelyistä.

Tukholmassa Stewen sai sikäläiseltä Japanin sotilasasiamieheltä, kenraali Onoderalta tietoja  neuvostojoukkojen keskittämisestä Karjalankannakselle. Se viittasi suurhyökkäyksen valmisteluun. Stewen lähetti tiedot päämajaan, mutta ne pysäytettiin Heinrichsin ja Paasosen pöydälle. Kun eversti sitten toukokuun viimeisellä viikolla tuli Mikkeliin tutkimaan asiaa, hän joutui esimiehensä, eversti Paasosen puhutteluun. Stewen kirjoittaa:

”Saavuin Päämajaan 29.5., jolloin ev. Paasonen heti kärkeen tiedotti, ettei yllä olevaa raporttiani ole esitetty Marsalkalle, ja etten minä saanut siitä puhua mitään Marskille. –Ihmetykseni oli valtava! – Paasonen oli sanonut minulle heti alkuun, että ”me olemme päättäneet ettet saa… jne. Kun kysyin, ketä hän tarkoittaa sanomalla me, hän vastasi: Heinrichs, Airo ja minä.” (Alleviivaukset alkuperäisessä).

Steweniltä saatu tieto saattaa Paasosen toiminnan outoon valoon. Ensinnäkään hän ei tiedustelujaoston päällikkönä ollut päämajan organisaatiossa Airon alainen. Hänellä oli suora esittelyoikeus ylipäällikölle. Hänen velvollisuutensa upseerina ja virkamiehenä olisi ollut tuoda sodan johtajan tietoon kaikki tiedustelutiedot niitä kaunistelematta. Näin ollen syytä ei voida vyöryttää vain Airon niskoille, kuten tähän mennessä on tehty. Salaamisen takana oli ”Kolmen kopla”, Heinrichs, Airo ja Paasonen. Tällä lähes rikollisella toiminnalla oli kohtalokkaat seuraukset, kuten jokainen rintamalla ollut tai sotahistoriaa tutkinut tietää.

X