Kuka saa suojata Suomea?

”Ilman suojeluskuntia Suomi ei olisi itsenäinen”, sanoo maanviljelysneuvos Heikki Talvela, 86. Hänen mukaansa kodinturvajoukkojen tarkoitus olisi samanlainen kuin suojeluskuntien: isänmaan puolustaminen.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Suojeluskunnan jäseneksi pääsi vasta sinä vuonna, kun täytti 17 vuotta. Kuva: Pekka Nieminen.

”Ilman suojeluskuntia Suomi ei olisi itsenäinen”, sanoo maanviljelysneuvos Heikki Talvela, 86. Hänen mukaansa kodinturvajoukkojen tarkoitus olisi samanlainen kuin suojeluskuntien: isänmaan puolustaminen.
(Päivitetty: )
Teksti:
Antero Raevuori

Suojeluskunnat olivat osa suomalaista todellisuutta erityisesti 1920- ja 1930-luvuilla. Niiden maanpuolustuksellisessa toiminnassa oli mukana neljännesmiljoona suomalaista. Myös talvisodan 1939–40 aikainen oppikoulun neljäsluokkalainen Heikki Talvela kuului kotipitäjänsä Järvenpään suojeluskunnan poikaosastoon.

”Määräys lähettitehtäviin tai vartioon saattoi tulla milloin vain, mutta yhteiskoulun rehtori, isänmaallinen mies, antoi aina luvan lähteä kesken tuntiakin.”

Koulunkäynti oli talvisodan aikana hyvin katkonaista. Heikki Talvela kävi oppikoulun neljättä luokkaa vain 90 päivää.

”Sotilaspoikana sain tammikuussa komennuksen, kun kotiini perustettiin sotilassairaala pääosin koulutuskeskuksen kuumesairaita varten. Olin 15-vuotias ja vastuulleni tulivat kaikki talonmiehen tehtävät. Lämmitin huoneet, ajoin hevosella metsästä halkoja ja kun putket jäätyivät, ajoin myös vettä läheiseltä suolammelta.”

Uusi haaste odotti, kun talon talliin tuli sodan keskeltä parikymmentä evakkovarsaa.

”Kaikki olivat sairastuneet pääntautiin, niillä oli päässä suuret märkäpahkurat, joita jouduin hautomaan kuumilla kaurahauteilla.”

Käskykortteja jakamassa

Suojeluskunnan jäseneksi pääsi vasta sinä vuonna kun täytti 17 vuotta, mitä ennen piti toimia sen poikaosastossa. Heikki Talvela oli kuitenkin poikkeus – hänestä tuli suojeluskuntalainen jo aikaisemmin.

”Silloin elettiin kesän 1940 elokuuta, joka oli kriittistä aikaa. Neuvostoliitto oli miehittänyt Baltian maat ja painosti Suomea monin tavoin. Niinpä Suomi teki osittaisen liikekannallepanon, mistä on myöhemmin hyvin vähän puhuttu. Me nuoremmatkin kelpasimme suojeluskunnan tehtäviin”, Talvela toteaa.

Kevättalvella 1941 Järvenpään suojeluskunnan nuorimpia alettiin kouluttaa konekivääriampujiksi. Samana päivänä 25.6., jolloin jatkosota syttyi, myös Heikki Talvela komennettiin Järvenpään kumitehtaan katolle, minne oli asennettu it-konekivääri.

”Meidän tehtävämme oli tulittaa viholliskoneita, jos niitä lentäisi yli. Juuri tuona päivänä täytin 17 vuotta. Päivystin katolla kolme tuntia joka vuorokausi pitkin kesää, mutta konekiväärille ei tullut käyttöä.”

Vain viisi vuorokautta aikaisemmin oli julistettu liikekannallepano.

”Kävin jakamassa oman kylän miehille palvelukseen velvoittavia käskykortteja. Edes talvisodan käyneet miehet eivät aikailleet, vaan olivat valmiit lähtemään uudelleen isänmaata puolustamaan. Joissakin taloissa vaimot itkivät ja sanoivat, että älä ota sitä käskykorttia, mutta sain kyllä joka mieheltä kuittauksen.”

Päivää myöhemmin Heikki Talvela oli muiden suojeluskuntalaisten kanssa jakamassa miehille varusteita Hyrylässä.

”Työtä kesti tauotta 24 tuntia yhteen menoon, ja jo samana päivänä ensimmäiset joukot olivat matkalla kohti itärajaa.”

Lähellä Lotinapeltoa

Sotilasvalan asevelvollinen Heikki Talvela vannoi itsenäisyyspäivänä 1942. Tasan vuotta aikaisemmin oli hänen veljensä kaatunut Karhumäen valtauksessa. Vuosina 1943–44 tykkimies Heikki Talvela palveli pääosin Syvärin alajuoksulla lähellä Lotinapeltoa.

”Olen aina sanonut, että en joutunut, vaan pääsin rintamalle. Minulla oli hieman huono näkö vasemmassa silmässä, mutta kun kutsunnoissa tarkastettiin näköä ja piti peittää oikea silmä, jätin pienen näköraon sen ja pikkusormen väliin.”

Heikki Talvelan korsussa ei puhuttu siitä, kuka oli ollut suojeluskunnassa ja kuka ei, vaan kaikki sulautuivat yhdeksi ja samaksi joukoksi.

”Joissakin yksiköissä oli sellaisia kavereita, että piti välttää mainitsemasta suojeluskuntataustaansa. Eräs ystäväni joutui kieltämään sisartaan lähettämästä kirjeitä, joissa lähettäjäksi oli mainittu lotta se ja se.”

Heikki Talvela koki sotataipaleensa pahimman painajaisen kesäkuussa 1944, jolloin hänen setänsä, kenraaliluutnantti Paavo Talvela komensi Aunuksen ryhmää, Syvärin rintama murtui ja suomalaiset perääntyivät Laatokan Karjalassa.

”Aukeaa aluetta oli parikymmentä kilometriä. Maataistelukoneet tulivat aaltoina vain 40–50 metrin korkeudella ja ampuivat konekivääreillä ja vielä tykillä taaksepäin. Kourin nyrkeilläni maata ja yritin sirotella sitä päälleni, mutta mitä se olisi auttanut. Oli syntymäpäiväni ja ajattelin, että oliko minut määrätty kuolemaan 20-vuotiaana. Ei ollut.”

 

Heikki Talvela esittelee suojeluskuntalaisten 1930-luvun asusteita, joihin kuului myös kaasunaamari. Kuva: Pekka Nieminen.

Heikki Talvela esittelee suojeluskuntalaisten 1930-luvun asusteita, joihin kuului myös kaasunaamari. Kuva: Pekka Nieminen.

 

Suojeluskunnat

Vuoden 1918 kansalaissodan jälkeen Suomen työväestö karsasti suojeluskuntia, koska niiden jäsenet olivat muodostaneet valkoisen armeijan rungon. Vasemmisto leimasi suojeluskuntalaiset lahtareiksi, joiden syytä oli tuhansien punaisten kuolema ja nääntyminen vankileirillä.

Sodan jälkeen suojeluskunnat muodostuivat omaksi järjestökseen, josta tuli samalla osa Suomen puolustusvoimia. Niiden tehtävänä oli turvata laillista yhteiskuntajärjestystä ja vahvistaa kansan puolustuskuntoa ja -tahtoa sekä henkisesti että fyysisesti. Aseharjoitusten sekä hiihdon ja suunnistuksen osuus oli merkittävä.

Vuonna 1934 tehdyn tutkimuksen mukaan suojeluskuntien jäsenistä 52 prosenttia oli maanviljelijöitä ja kalastajia. Seuraavaksi suurimmat ryhmät olivat virkamiehet ja virkailijat sekä maatalous-, teollisuus- ja muu työväki. Myös sosiaalidemokraatit olivat alkaneet tajuta, kuinka tärkeä järjestö oli maanpuolustuksen kannalta. Talvisodassa runsas viidesosa kenttäarmeijan vahvuudesta eli 60 000 miestä ja lähes 60 prosenttia reserviupseereista kuului suojeluskuntiin.

Vaikka suojeluskunnat muodostivat ennen kaikkea maanpuolustuksellisen järjestön, jonka tehtävänä oli turvata Suomi ulkoisilta uhkatekijöiltä, se oli myös vahvasti kommunismin vastainen järjestö. Niinpä erityisesti äärivasemmiston taholla halutaan mahdolliset kodinturvajoukot nyt ymmärtää entisten, jatkosodan jälkeen lakkautettujen suojeluskuntien uudeksi tulemiseksi.

 

Kodinturvajoukot

Puolustusvoimat on uusien haasteiden edessä, kun reserviläisten määrä vähenee ikäluokkien pienentymisen myötä. Puolustusministeri Jyri Häkämiehen (kok) mukaan vapaaehtoista maanpuolustustyötä tulisikin kehittää vapaaehtoisten kodinturvajoukkojen suuntaan.

Lähes 60 prosenttia reservinupseereista kuului suojeluskuntiin. KUVA: PEKKA NIEMINENReserviläinen-lehden mukaan kodinturvajoukkojen perustamista tukee kokoomuksen kansanedustajaehdokkaista 44 % ja keskustan ehdokkaista 41 %. Toisella laidalla liikkuvat vasemmistoliiton ja Sdp:n ehdokkaat; edellisistä kodinturvajoukkojen perustamista vastustaa 86 ja jälkimmäisistä 71 %.

Helsinkiläinen Puotilan kokoomus ry on julkistanut tiiviin näkemyksen kodinturvajoukoista, jotka muodostaisivat jatkossa supistuvan armeijan kanssa koko yhteiskunnan kattavan kansanarmeijan. Kriisiaikana kodinturvajoukkojen tehtäviin kuuluisi muun muassa osallistuminen armeijan ruoka-, ammus-, lääkintä-, polttoaine- ja vaatehuoltoon, mutta myös sotavankien vartioiminen ja paikallisten sissiosastojen järjestäminen.

Useiden sanomalehtien nettikeskustelupalstoilla ihmiset ovat ottaneet jyrkästikin kantaa mahdollisia kodinturvajoukkoja vastaan:

”Mitä ihmeen uutta ’IKL:ää’ tämä kokoomus on taasen puuhastelemassa? Taasko sitä pitää lähteä kohden inhaa itää rajoja railoina aukoilemaan?” (Kansan Uutiset.)

Kuohuntaa on ollut myös Reserviläisliitossa, jonka puheenjohtaja, keskustan kansanedustaja Markku Pakkanen on toppuutellut Häkämiehen ajatusten kannattajia todeten, että kodinturvajoukot kuulostavat kovin sotilaalliselta toiminnalta. Liiton rivijäsenet ovat vaatineet Pakkasen eroa tehtävästään, koska heidän mukaansa hän on antanut maanpuolustustahtoa heikentäviä kommentteja ja edistänyt vapaaehtoisen maanpuolustustoiminnan alasajoa.

 

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 39/2010.

X