Likaisen sodan suomalaisuhrit: Hanna ja Vilho katosivat Argentiinassa vuonna 1977 - Mitä heille tapahtui?

Hanna Hietalan ja hänen poikansa kohtaloaan on selvitetty presidenttitasolla asti.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Hietaloiden perhekuva 1950-luvulta. Vasemmalta nuori Vilho, Hanna, Reino ja isä-Vilho.

Hanna Hietalan ja hänen poikansa kohtaloaan on selvitetty presidenttitasolla asti.
(Päivitetty: )
Teksti:
Matti Rämö

Sunnuntaina 22. toukokuuta 1977 Hanna Hietalan, 66, luokse saapui kutsumattomia vieraita.

Hanna oli asunut Argentiinassa vuodesta 1931. Viime vuodet uusi kotimaa oli ollut pelon vallassa.

Poliisi oli kaapannut Hannan pojan Vilhon ja hänen vaimonsa Estelan Buenos Airesissa kaksi päivää aiemmin. Lauantaina katosivat Estelan vanhemmat.

Vilholla ja Estelalla oli kaksi pientä tytärtä, toinen vasta kolmiviikkoinen vauva.

Nyt tuntematon miesjoukko oli Hannan luona. Paikalla olivat Hannan lisäksi hänen toisen poikansa Reinon anoppi ja Reinon kaksi lasta.

Taloon ilmestyneet miehet – ilmeisesti sotilaat tai poliisit – veivät molemmat isoäidit mukanaan.

Lapset jätettiin yksin.

Kadonneista tuli Argentiinan likaisen sodan uhreja. Vuodet 1976–1983 jatkuneen sotilasdiktatuurin aikana maassa katosi arviolta 30 000 ihmistä.

Levottomuuden aika

Argentiinan levottomuuksilla oli pitkät juuret.

Kyseenalaiset vaalit, talouden heilahtelut sekä poliittinen väkivalta olivat horjuttaneet yhteiskuntarauhaa moneen kertaan 1930-luvulta asti.

1960-luvulla tilanne alkoi jälleen kärjistyä. Sotilaspresidentit seurasivat toisiaan. Vasemmisto keräsi voimiaan maan alla, josta käsin sen aseellinen siipi teki iskujaan.

Vasemmistosissit saivat vastaansa hallitukseen verkostoituneen antikommunistisen AAA-järjestön kuolemanpartiot. Asevoimien julistaessa terrorismin vastaisen sodan, poliittinen väkivalta lisääntyi entisestään.

Levottomuus kärjistyi maaliskuussa 1976 sotilasvallankaappaukseksi. Alkoi entistäkin pelottavampi aikakausi.

Poliisit, sotilaat ja AAA-järjestön joukot metsästivät epäilyttävinä pidettyjä ihmisiä ja diktatuurin arvostelijoita katosi jatkuvasti.

Tiedot salaisissa kidutuskeskuksissa tehdyistä kauheuksista kiersivät kuiskauksensa suusta suuhun. Huhujen mukaan siepattuja heiteltiin lentokoneesta mereen.

Vainotuksi saattoi joutua vain puhumalla demokratian puolesta tai kuulumalla ammattiyhdistysliikkeeseen. Hanna Hietalan metallimiehen töitä tehneet pojat Reino ja Vilho olivat molemmat ay-aktiiveja.

Pojat olivat Argentiinan kansalaisia. Hanna oli lähtenyt Etelä-Amerikkaan maailman toiselta laidalta, Pohjois-Karjalan Juuasta.

New Yorkin valot

Muistan kun 13. päivä joulukuuta 1931 näin ensimmäisen kerran Amerikan rannat. Kolumbuksen tunteet haihtuivat nopeasti pois. Se värirykelmä, minkä silmä voi ottaa, oli niin valtava, että se pelotti.

Laivan kannelle loistaneet New Yorkin valot tekivät karjalaistyttöön suuren vaikutuksen. Se kuului kirjeestä, jonka 20-vuotias Hanna lähetti kotiin, juukalaiseen Mataran kylään.

Hanna, omaa sukua Väyrynen, oli lähtenyt pitkälle matkalle kaksoissisarensa Helmin houkuttelemana. Helmi oli lähtenyt etsimään parempaa elämää pari vuotta aikaisemmin.

New York oli vain välietappi. Määränpäänä siinsi Buenos Aires.

Siellä Hannaa odotti Helmin lisäksi vanhempi sisar Eeva, joka oli muuttanut Argentiinaan espanjalaistaustaisen miehensä kanssa ja avannut kauneussalongin.

Vuonna 1933 Helmi palasi Juukaan hoitamaan vanhempiaan. Hanna jäi Argentiinaan.

Muutaman vuoden kuluttua hän tapasi Buenos Airesissa Vilho Hietalan.

Suomalaismies oli muuttanut Argentiinaan Brasilian Penedosta, suomalaisten perustamasta ekoyhteisöstä.

Kiinteistövälittäjänä työskennellyt Vilho ja Hanna avioituivat 1940-luvun alussa. Esikoinen Reino syntyi vuonna 1941, isänsä mukaan nimetty Vilho kolme vuotta myöhemmin.

Myöhemmin perhe muutti Zárateen. Poikien varttuessa vanhempien mielissä kypsyi suunnitelma Suomeen palaamisesta.

Sitten tuli tulva.

Tulvan tuhot

Sitten kun vedet laskivat, oli monta viikkoa sellainen kurakko joka puolella. Suoraan sanoen pisti vihaksi se ravan paljous.

Hanna purki luonnonvoimien aiheuttamaa harmia Juukaan 1950–60 -lukujen vaihteessa lähettämässään kirjeessä. Paranájoen tulviessa Hietaloiden maille veden alle jäivät talon lisäksi tontille istutetut puut. Niistä saatujen rahojen turvin perhe suunnitteli matkustavansa Suomeen.

Tulvaveden liottaessa puut pilalle suunnitelma meni mönkään.

”Vanhemmilla oli halua palata Suomeen. Koska Vilhon ja Reinon juuret olivat kuitenkin uudessa kotimaassa, perhe jäi sinne”, juukalainen Sinikka Väyrynen kertoo.

Hän on Hannan sisaren Helmin tytär.

Hanna päätti jäädä Argentiinaan vielä miehensä kuoltua 7. elokuuta 1967.

Sinikka tapasi tätinsä ainoan kerran loppuvuodesta 1975 Hannan kiertäessä Suomea sukuloimassa. Argentiinassa tilanne oli hyvin kireä. Se näkyi Hannan olemuksessa.

”Kärsimys paistoi hänestä läpi.”

Hannan huolen syy oli pojissa, erityisesti Vilhossa. Hänet oli karkotettu Argentiinasta vuonna 1975.

Kohtalokas valinta

Ilkka Pärssinen matkasi merimiespapiksi Buenos Airesiin vuonna 1968. Seiloreiden sielunhoidon ohella hän vieraili köyhien ja yksinäisten siirtolaisten luona. Záratessa hän sai avukseen Hannan pojan Vilho Hietalan.

”Vilho hoiti vapaaehtoisena avuntarpeessa olevien suomalaisten asioita esimerkiksi heidän ollessaan sairaalassa”, Pärssinen kertoo.

Argentiinassa vuoteen 1974 työskennellyt pappi tutustui Hietaloihin hyvin.

”Älykäs ja sosiaalinen Hanna suhtautui asioihin realistisesti. Vilho oli herkkä, mutta myös päättäväinen idealisti.”

Sekä Reino että Vilho seurasivat tarkasti poliittista tilannetta. Sotilasvallan keskellä ay-aktiiveja painostettiin valitsemaan puolensa.

Diktatuuri oli Reinolle ja Vilholle myrkkyä. Levottomuuden lisääntyessä heidän olonsa kävi yhä tukalammaksi.

Eräänä päivänä Vilho ilmestyi merimieskirkolle hyvästelemään Pärssistä.

Hän kertoi papille valinneensa vaarallisen tien.

Jouduttuaan karkotetuksi Argentiinasta vuonna 1975 Vilho matkasi Suomeen ja asui sukulaisten luona. Hän kyseli aktiivisesti suomalaisen demokratian käytännöistä ja kirjasi kuulemansa ylös.

Vilho oli Suomessa vain vähän ennen Hannan vierailua. Äiti ei saanut mahdollisuutta suostutella poikaansa olemaan palaamatta Argentiinaan.

Ennen lähtöään Vilho matkusti Savonlinnaan, Argentiinasta palanneen Ilkka Pärssisen ovelle. Vanhat tutut keskustelivat läpi yön.

Vilho vakuutti, ettei ole osallistumassa aseelliseen vastarintaan. Pappi näki silti, että hän oli menossa kohti tuhoaan, mutta vetoomukset eivät auttaneet.

Vilho oli tehnyt valintansa.

Hengen arvoinen apu

Buenos Airesin merimiespappi Tapio Leskinen kuuli Hanna ja Vilho Hietalan katoamisesta pari viikkoa tapahtuneen jälkeen.

Leskinen oli aloittanut työnsä vuonna 1976. Hän oli tutustunut Hannaan pitäessään tämän kotona jumalanpalveluksia. Vilhon hän oli tavannut vain kerran.

”Reinon tapasin ensimmäistä kertaa, kun hän tuli kertomaan järkyttävää uutista merimieskirkolle Buenos Airesiin. Hän oli hyvin jännittynyt ja kertoi, että hänen pitää painua perheensä kanssa maan alle”, Leskinen muistelee.

Reino oli hengenvaarassa. Useita hänen läheisiään oli kadonnut lyhyen ajan sisällä.

Maasta pääseminen oli kuitenkin vaikeaa. Omilla, Argentiinan henkilöllisyyspapereilla matkustaminen olisi ollut Reinolle valtava riski.

Perheensä perässä Argentiinaan palannutta Hannaa ei ollut suojannut edes Suomen kansalaisuus.

Myös Leskinen oli haastavassa tilanteessa. Parikymppinen pappi oli tullut keskelle julmaa sotilasdiktatuuria, tilanteeseen, jossa vainotun auttaminen saattoi pelastaa tämän hengen.

Auttaminen ei kuitenkaan ollut ongelmatonta.

”Satuin näkemään Suomen Argentiinan-lähetystön tiukat ohjeet. Niiden mukaan pakolaisia ei saanut päästää missään oloissa lähetystöjen tiloihin”, Leskinen kertoo.

Kylmän sodan ajan Suomi piti tiukasti kiinni passiivisesta julkisivustaan.

Leskinen kirjoitti Suomeen arkkipiispa Martti Simojoelle ja kysyi neuvoa.

”Hän vastasi, ettei kirkko voi ottaa poliittista kantaa, mutta että hädänalaisia kuuluu auttaa.”

Niin Leskinen oli jo toiminutkin.

Elämää varjoissa

Äitinsä ja veljensä katoamisen jälkeen Reino Hietala vietti Argentiinassa kahdeksan piinallista kuukautta.

Reino, hänen vaimonsa ja 5- ja 3-vuotiaat lapsensa asuivat salaisessa osoitteessa.

Reino kävi töissä nyrkkipajassa, jossa tehtiin lasten leluja. Kaupungilla liikkuessa hänen piti koko ajan olla varuillaan.

”Se oli viivytystaistelua. Koko ajan oli riski, että voi käydä jotain”, Leskinen muistelee.

Hän tapasi Reinoa ennalta sovituissa paikoissa.

”Annoin hänelle rahaa omasta pussistani ja autoin selvittämään, miten hän pääsisi pakenemaan maasta.”

Toisinajattelijan leiman saaneen auttaminen oli vaarallista.

”Lopulta Reino sai järjestettyä väärennetyt henkilöllisyyspaperit, ja perhe pakeni maasta bussilla.”

Matka jatkui Brasiliaan ja Rioon. Sieltä perhe lensi Suomeen. Tänne perhe myös jäi.

Varovainen Suomi

Virallinen Suomi ei pitänyt tuoreeltaan meteliä kadonneesta kansalaisestaan, saati tämän Argentiinassa syntyneestä pojasta.

Muodollisesta hätyyttelystä huolimatta Hanna Hietalan katoaminen miellettiin Argentiinan sisäiseksi asiaksi, eikä Suomen oman etunsa vuoksi tulisi esiintyä sen suhteen aktiivisesti.

Omaisia varovaisuus suututti.

”Olimme vihaisia”, Sinikka Väyrynen sanoo.

Myöhemmin Suomi on tiedustellut Hietalan kohtaloa korkealla tasolla. Paavo Väyrynen (kesk) ja Tarja Halonen (sd) kyselivät siitä ulkoministereinä. Presidentti Martti Ahtisaari (sd) otti tapauksen esille Argentiinan presidentin Carlos Menemin vieraillessa Suomessa toukokuussa 1998.

Vaivautunut vieras lupasi argentiinalaisviranomaisten tekevän parhaansa. Lupaus jäi ontoksi. Menemin hallinto oli aiemmin armahtanut viimeisetkin sotilasjuntan upseerit likaisen sodan aikaisista rikoksista.

Hietaloiden kohtalon selviäminen edellyttäisi asianosaisten vapaaehtoista tunnustusta. Hannan, Vilhon, Estelan ja tämän vanhempien kaapanneet miehet voivat olla jo haudassa.

Vilhon tyttäret kuitenkin elävät ja voivat hyvin.

”Tytöt varttuivat sukulaisperheessä. He asuvat yhä Záratessa ja molemmilla on omia lapsia”, Tapio Leskinen kertoo.

”Kun olen käynyt siellä, molemmat ovat kyselleet kovasti, millainen heidän isänsä oli.”

Lähteet: Sinikka Väyrysen, Tapio Leskisen, Ilkka Pärssisen, Cristina Malenan ja Teivo Teivaisen haastattelut, Etäällä ja läsnä -dokumentti (1982) Ulkoministeriön asiakirjat, Apu, 7 päivää, The New Yorker.

X